Jälkiä elämästäni

Työn alla oli  pari viikkoa sitten essee aiheesta Millaiset tekijät aiheuttavat stressiä lapsuus- ja nuoruusiällä. Pelkäsin hieman, mitä siitä tulee, mutta yllätys oli melkoinen, kun näin arvosanan. Olin saanut yliopisto-urani ensimmäisen viitosen. :) Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen, tosin se asettaa paineita parin jäljellä olevan esseen kirjoittamiseen. No, enpä oo turhia ressannu aiemminkaan, joten ei oo nytkään tarkotus. Seuraavan kirjallisen työn palautus onkin jo reilun viikon päästä, enkä ole vielä edes aloittanut sen tekemistä. Aiheena on tällä kertaa lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen ja ennaltaehkäisevä lastensuojelu. Näkökulmana oma työ ja omat ajatukset/kokemukset. Suhteellisen helppo näpytellä siis, koska ei tarvitse edes lähdeviitteitä laittaa, riittää pelkkä kirjan nimi. Ihanaa kirjoittaa välillä vapaamuotoisempaakin tekstiä. Tuon jälkeen minulla on jäljellä enää yksi 5 opintopisteen kokonaisuus, joka suoritetaan kotitenttinä. Minun tulee siis kirjoittaa kaks

On mennyt pitkä tovi, etten oo päivittänyt blogiani ollenkaan. Ei vaan oo ollu aikaa, tai sit en oo jaksanu. En oo kuitenkaan ollu toimettomana, vaan vääntänyt stressiin liittyvän esseen, juossut reikäpallon perässä, harjoitellut pienten oppilaiden kanssa sanojen tavuttamista ja oikein kirjoittamista, käynyt mielenkiintoisilla luennoilla, kouluttautunut lisää työn puolesta ja tottakai viettänyt aikaa rakkaan mieheni ja kahden kattisemme kanssa. Olen myös nähnyt ystäviäni. Näin yhtä rakasta ystävääni tiistaina lounaan merkeissä yliopistolla. Herkullisen tuplajuustohampparin ja ranskalaisten syönnin lomassa vaihdettiin kuulumisia ja ajatuksia monenlaisista asioista. Parannettiin jälleen vähän maailmaa ja avauduttiin mieltä painavista asioista. Pohdittiin elämän pieniä ihmeitä ja iloja, mutta myös sitä nurjempaa puolta. Lounastreffejä pitäis järkätä useamminkin, jotta pääsis näkeen kavereita ja ystäviä hieman useemmin kuin nyt, Huomaa, kun ei enää notku päivästä toiseen yliopistolla, ett

Jatkan vielä samasta aiheesta kuin viimeksi. Viime viikolla työskennellessäni pienten oppilaiden kanssa pystyin aistimaan heidän onnistumisen elämyksensä. Pidin heille sanelun ja heidän tuli kirjoittaa vastaukset paperille. JOkainen tuli näyttämään sanansa minulle, kun oli saanut ne kirjoitettua. Virheitä ei jätetty korjaamatta, vaan jokainen niistä korjattiin ja opeteltiin samalla oikeinkirjoittamisen jaloa taitoa. Oppilaat lähes kilpailivat keskenään siitä, kuka saa kirjoitettua sanan kerralla oikein. Eräs oppilas oli hyvin riemuissaan, kun hänen sanansa oli täysin oikein jo ensi yrittämällä. Ilmeet ja eleet kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. On hieno hetki, kun oikeinkirjoittamisen kanssa kamppaileva kirjaimia pois unohteleva oppilas saa kokea onnistumisen elämyksiä.  Mielestäni on erittäin tärkeää, että jokainen oppilas, myös se hieman heikommin menestyvä tai huonosti motivoitunut, saa tarvitsemaansa positiivista palautetta. Kannustaminen ja kehuminen palkitsee aina. Olisi myös