Jälkiä elämästäni

Vihdoinkin mä valmistun! Vein viikko sitten tutkintotodistushakemuksen henkilökohtasesti laitokselle, jotta se myös menee varmasti perille. Samalla sain varmistettua, että oon täyttäny hakemuslomakkeen oikein. Oon alottanu kasvatustieteen opinnot jo vuonna 2006, joten riittävän monta vuotta on tullu huuhailtua yliopistolla. Katoin opintosuoritusotettani, kun tsekkasin, että mulla on kaikki tarpeelliset opinnot kasassa, ja huomasin edellisten opintosuoritusteni olevan vuodelta 2009. Nyt sain siis vikat opintopisteeni, 40, kun tein graduni valmiiks. Monta vuotta ja sitä enemmän tuskastuttavia tunteja ja hetkiä meni paskan gradun parissa. Niin mä sen nimesin. Arvosana ei oo hääppönen, mutta en mä muuta odottanukaan. Monta asiaa oisin voinu tehä eri tavoin, mutta en tehny ja tää on nyt tulos. Tutkijaa musta ei tuu, joten arvosanalla ei oo niin väliä. Papereilla kyllä sitäkin enemmän. Saan palkankorotuksenki, kun kandin palkka muuttuu maisterin palkaks. Josko sitä sais ees hieman en

Jostain syystä tällä hetkellä aika vaan menee ihan hirveetä vauhtia eteenpäin. Just nyt, kun elämässä sais olla ainaki se yks ylimääränen tunti joka päivä. Arkipäivät opetan ala- ja yläkouluikäsiä lapsia ja sit illalla kotona kasvatan pientä miestä ja tietysti välillä myös omaa rakasta miestäni. Ajattelin, että teen tänä syksynä lyhyitä sijaisuuksia eri puolilla kaupunkia, mutta toisin kävi. Lyhyissä sijaisuuksissa ei oo niin suurta vastuuta kun pidemmässä työsuhteessa. Nyt mulla on vastuuta resurssiopettajana yläkoulun puolella ja laaja-alasena erkkana alakouluikästen parissa. Hommaa siis riittää ja kaikenlaista uutta on pitäny opetella tän ekan kuukauden aikana. Hermoja on ainaki koeteltu ihan riittävästi. Vasta viime viikolla sain kuulla olevani v***n ämmä. Se on aika hyvin, koska yläkouluikästen mielipiteet toisista ihmisistä tulee ilmi jo hyvin nopeesti. Mulla on kuitenki menny jopa yllättävän mukavasti ja kivuttomasti työskentely noitten isompien "mussukoiden", kute