Jälkiä elämästäni

Kirjottelin joskus kesällä liikunnasta ja sen merkityksestä. Kävin sillon juoksemassa muutaman kerran ennen kun mun jalka otti siitä onkeensa ja sit juokseminen taas jäi, vaikka jalan puolesta olis myöhemmin jo onnistunukin. Puistojumppailu ei oikein ollu mun juttu sen ohjaajan takia. Hän oli sellanen aerobic- ja tanssihirmu, etten mä pysyny vauhdissa ollenkaan mukana. Tempo oli niin kaamee ettei se ollu enää mukavaa. En kuitenkaan oo jääny toimettomaksi, vaan kuten mietin, varasin paikat kahteen lihaskuntojumppaan ja myös sain ne. Oon nyt käyny syyskuusta asti kaks kertaa viikossa jumppailemassa. Maanantaina on puolentoista tunnin jumppa (venyttelyä 30min) ja torstaina tunnin (30min venyttelyä) rääkki. Voin sanoo, että vaikka on tehny kuinka kipeää, ni kestän. Niin paljon se on auttanu ja auttaa. Ohjaaja on ammatiltaan myös fyssari, joten hän tietää tasan tarkkaan, mitä liikkeitä kannattaa tehä ja miten paljon. Oon myös oppinu paljon uusia venyttely- ja jumppaliikkeitä, joita voisi

Muutaman viime viikon aikana on jostain syystä pyöriny aiempi parisuhde ja sen ongelmat paljon mielessä. Tai oikeastaan eron jälkeinen aika ennen 2008 vappua, kun tapasin mieheni. En tiiä, miks. Kevät ja syksy 2007 oli tosi rankkaa aikaa. Ero ei ollu helppo ainakaan mulle, Siihen liitty paljon kaikenlaisia tunteita, joitten läpikäyminen vei aikaa ja se oli kaiken kaikkiaan aikamoinen suo. Meillä oli kuitenki takana yhteiseloa 2002 heinäkuusta asti eli 5,5 vuotta. Eroon johtaneita syitä oli monta enkä osaa eritellä yhtä ainoaa. Kaukosuhde rasitti suhdetta aika lailla (ekan vuoden mä asuin toisella puolella Suomee ja sit mies pääs opiskelemaan 100 km päähän. Mä en viihdy yksin ja oli todella vaikeeta viettää aikaa vaan oman itseni kanssa. Viikonloppusin tehtiin jotain yhessä tai sitten ei. Miehellä oli hyvin usein viikonloppusuunnitelmia jo etukäteen eikä niistä oltu puhuttu mun kanssa välttämättä ollenkaan. Onneks mulla oli opiskelukaverit, joista tuli osasta myös hyviä ystäviä, sek

Just kerkesin aiemmin tällä viikolla kehua naamakirjassa meiän terveitä lapsia. Ite oon ollu kohta viikon verran enemmän ja vähemmän flunssassa. Ääni on edelleen painuksissa, mutta muuten on mulla jo ihan ok olo. Tosin tänä aamuna mies ilmotti tuntevansa olonsa flunssaseks. Niinpä. Heti, kun pääsin kehumasta meiän hyvää tuuria sairastelujen suhteen, osu omaan nilkkaan. Vieläpä kahesti. Hain molemmat lapset keskiviikkona hoidosta ja kumman nuutuneilta ja todellä räkäsiltä vaikutti molemmat. Ei kun vaan mittaria kainaloon ja kas,  kuume oli nousussa molemmilla. Pojan yskä oli vaan pahentunu aiemmasta.Viestiä vaan molempien hoitajille ettei lapset tuu hoitoon loppuviikolla. Ite olin ollu alkuviikon kotosalla jo ihan senkin takia, ettei ollu töitä. Tosin keskiviikkona en ollu ite enää työkykynenkään, kun ääntä ei tullu juuri yhtään. Olin niin innoissani, että  mun pitää olla lasten kanssa kotona torstai ja perjantai, Lapset on kipeitä, mutta ei niillä kyllä energiamäärät laske jus

Jep. Kukaan meiän perheessä ei oo aamuihminen, ehkä eniten tää nuorimmainen. Kaikki siis tykkää nukkua pitkään, mutta arkisin se ei oo mahollista. Herätän lapset seiskan maissa. Yleensä uhmaikäsen esikoisen kohalla huonolla menestyksellä. Ekalla kerralla vaan käännetään kylkee ja ynistään jotain. Seuraavaks, jos poika ei oo jo noussu, revin peiton päältä ja käsken mennä potalle. Potta on makkarissa. koska yläkerrassa ei oo vessaa. Saan pojan potalle ja ehkä menemään alakertaanki, mutta siitä se riemu sit alkaa... Vaatteiden päälle pukeminen on niin lasten, etenkin pojan, lempipuuhaa. Isi on laittanu vaatteet jo valmiiks aamua varten,jotta ne voi vaan pukee päälle. Mutta ei. Yövaatteiden riisumiseen menee jo aikaa ja sen jälkeen on yleensä mentävä sohvalle ilman vaatteita ja vaan istuttava siinä tai sit rueta leikkimään. Huomautan asiasta, kerran, toisen ja kolmannenkin. Puen pikkusiskon. Edelleen isoveli on pukematta, tai on sentään boxerit löytyny jalkaan. Hoputan. Puhelin soi,

 Syksyn tullen ja koulujen avattua ovensa kesäloman jälkeen olen myös minä palannut työelämään. Töitä on onneksi ainakin vielä riittänyt, tosin ei kotikunnan puolella, vaan naapurikunnassa Tampereella. Siellä on muutama tuttu koulu, joissa oon kaikista eniten sijaistanut. Pari viikkoa sit istuin vielä opehuoneessa iltapäivällä tuntien jälkeen ja olin lähössä autolle, kun eräs opettaja esitti mulle kysymyksen. Hän pyysi kertomaan, mitä mieltä on hänen nykyisestä luokastaan ja onko minulla tullut työvuosien varrella vastaan koskaan samanlaista luokkaa kuin hänellä on nyt. Oppilaita luokassa on vain parikymmentä, mutta opettajan sanoin joukkoon mahtuu monta "tapausta". Sijaistin tätä opea muutaman päivän ja onhan luokassa monta erilaista tapausta. En muista enää, mitä vastasin opettajalle, mutta kaikenlaista on tullu tavattua näitten vuosien aikana. Luokat on hyvin heterogeenisiä ja niihin mahtuu aina monenlaisia oppilaita. On heikosti koulussa menestyviä, lah

kuva  täältä Tällä viikolla on saatu lukea kaksi suru-uutista, kaksi pientä tyttöä jäi suojatiellä auton alle. Kamalaa, hirveää. Mikä tilanne tyttöjen vanhemmille ja läheisille! Samoin on tietysti toisen osapuolen, eli autonkuljettajan, kohdalla. Tapahtuma on vaikea myös hänelle, sillä siitä ei pääse koskaan yli, autoilijan pahin painajainen.  Molemmat tytöt olivat koulumatkalla. Se matka jäi kuitenkin kesken. Luokassa tyhjä pulpetti muistuttaa vielä eilen siinä istuneesta oppilaasta. Nyt häntä ei enää ole. Tapahtui onnettomuus, jossa tyttö luokkaantui hengenvaarallisesti ja lopulta menehtyi.  On helppoa jossitella jälkeenpäin. Mitä olisi pitänyt tehdä, jotta onnettomuuksia ei olisi sattunut? Mitä sellaista oli jäänyt tekemättä, joka aiheutti onnettomuudet? Kuka on syyllinen? Tuntuu siltä, että edelleenkään lapsille ei opeteta riittävästi liikennekäyttäytymistä, Miten tulee toimia liikenteessä erilaisissa tilanteissa. Lapsen tilannetaju ei ole samanlainen kuin aikuisella, j

Meillä oli viikko sit lauantaina lapsivapaailta. Lähettiin ekaks aamusta koko perheen voimin Jyväskylään, jossa juhlittiin mun siskontytön 3-vuotissynttäreitä. Sieltä jatkettiin iltapäivällä kotikonnuille mun isin ja äitin luo. Äiti oli hankkinut valmiiksi meille vipliput paikallisille festareille. Lippu sisälsi myös ruokatarjoilun. Sitä oli kuitenkin saatavilla vain muutaman tunnin ajan, joten lähtöö ei voinu kamalasti viivytellä. Lapset jäi siis ekaa kertaa yhessä hoitoon mun vanhemmille. Olihan se jännittävä juttu. Miten pieni Tyty 11kk oikein ottaa vanhempiensa poissaolon? Tiedossa oli, että isoveli ei ole moksiskaan varsinkin, kun seurana on oma pappa (ja mummi). Lähettiin kuitenkin tapahtumapaikalle ja syötiin kaikessa rauhassa ja vieläpä tosi maukasta ruokaa. Kiitos siitä. Puhelin oli koko ajan saatavilla, jos isovanhemmilta olis tullu soitto palata takas lasten luo. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, joten saimme viettää miehen kanssa aikaa kaksin (tai si

kuva  täältä Löysin  Iltalehdestä  Health24-nimisen lehden julkaiseman mielenkiintoisen artikkelin (Parents'manual for newborns), joka liittyi vastasyntyneen vauvan kanssa elämiseen ja olemiseen. Siinä on listattu seitsemän yleisintä virhettä, jotka uunituoreet vanhemmat usein tekevät. 1) Et luota vaistoosi Muista, että jokainen lapsi on omanlaisensa yksilö eikä heille välttämättä toimi samat toimintatavat kuin jollekin toiselle lapselle. Älä siis usko kaikkea, mitä kuulet. Tee niinkuin intuitiosi sanoo olevan sopivaa, luota siis itseesi ja omiin taitoihisi vanhempana. Sinä tunnet lapsesi parhaiten ei vauvan isovanhemmat eivätkä jo lapsen saaneet ystäväsi. He voivat antaa neuvoja, mutta päätät itse, noudatatko niitä vai et. 2) Olet koko ajan huolissasi kaikesta Tämä on ihan ymmärrettävää ensimmäisen lapsen kohdalla, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Lapsi ei kuitenkaan säry, kun häntä nostelee ja käsittelee. Jokaisesta itkusta ja pulautuksesta ei tarvitse huolestua.

Oon ollu poimimassa mansikoita Suonenjoella kahtena kesänä kahessa eri paikassa. Ittekseen ei tarvinnu lähtee, vaan mulla oli mun paras kaveri molemmilla kerroilla mukana. Kesä 1998 on jääny ikuisesti mieleen sen kahen viikon aikana tehtyjen juttujen takia. Se oli mukava reissu. Siellä oli meitä poimijoitaki enemmän kun edelliskesän paikassa. Me nukuttiin kerrossängyissä, jos en väärin muista. Etukäteen en tuntenu kun mun sillosen parhaan ystäväni, mutta ei meiän tarvinnu kahestaan viettää aikaamme. Tutustuttiin erityisesti kolmen muun tytön kanssa, samoin mukana oli myös omistajien sukulaispoikia. Sinä kesänä, heinäkuussa, oli kovat helteet. Välillä käytiin kesken poiminnan uimassa rannassa, koska oli koko ajan niin hiki, Sinne vaan vaatteet päällä veteen ja viilensi kummasti oloa. Saunottiin ja uitiin muutenkin varmaan joka ilta, hauskaa oli. Kaunista suomalaista järvimaisemaa Mun synttärit sattu myös poimintareissun ajalle ja perinteisesti oon aina saanu ja toivonu man

Niinpä niin. Ikä ei tule yksin, vaan se tuo mukanaan kaikenlaista. Mulla on todettu jo aiemmin selässä lievä skolioosi ja välillä on aivan kaameet niska-hartiasäryt . Hieroja lla oon käyny säännöllisen epäsäännöllisesti, jotta niska-hartiaseutu pysyy ees jonkunlaisessa kuosissa. Mut eipä se riitä. Sit on vielä ne ihanat raskauskilot esikoisen ajalta. Jonkun verran olis vielä matkaa tavotteeseen. Siinäpä sit miettimään, miten ratkasis nämä ongelmat. Huomasin netissä mainoksen täkäläisistä puistojumpista ja aattelin mennä sinne kokeilemaan. Mulle aivan uus tilanne, vielä outo paikkakunta ja en tuntenu ketään jumppaajia ennalta. Mut silti uskalsin mennä ja menin toisenkin, vaikka ekan kerran jälkeen olo oli aivan kamala monta päivää. Ei kärsiny aluks ees kumartua, kun sattu niin paljon. Nyt oli siis yks ongelma ratkastu: puistojumppamaan kerran viikossa. Vaikka tunti tuntuu kestävän ikuisuuden, silti se tuo hyvän olon tunteen ja voin olla ylpee ittestäni, koska tuli kuitenkin

Tyty otti pari päivää sitten ensimmäiset askeleensa ja tänään neiti päätti lähtee kävelemään. 12 askelta sujuvasti horjuen. Koko ajan täytyy nousta seisomaan ja harjotella lisää, jotta pääsee äkkiä kissojen ja isoveljen perään. Tosin tällä hetkellä konttaaminen on vielä nopeempi tapa liikkua. Sillon myös ehtii kivasti kaikkiin kiellettyihin paikkoihin. Ikää Tytylle tulee täyteen 4.7. 10 kuukautta. Kiire siis on kova. P.S.  Instagramissa  meiän tuoreimmat kuulumiset!

Mistä tämä postaus ja miksi? Kappale on Sadetanssin ja sanat on mun mielestä aika osuvat: ...Tulen alasti naamiaisiinne jos asu on vapaa enkä tervehdi sankareitanne en tunne tapaa poistun hiljaa kun minulle nauretaan en tiedä alkuunkaan mitä seuramieheltä vaaditaan... ...tulin huomanneeksi en ole seurani kaltainen enimmäkseen ulkopuolinen... Kuullessani kappaleen edellisen kerran tajusin, että noi sanat käy osittain suoraan mun elämään. Missä oon sit kokenu olevani enimmäkseen ulkopuolinen? Tilanteita on monia, mutta tuorein niistä on tältä keväältä. Muutettiin paikkakuntaa eikä tunnettu täältä etukäteen ketään. Kaiken kaikkiaan on välillä tuntenu olevansa aika lailla ulkopuolinen ja eristyksissä muista. Kaverit ja ystävät on enimmäkseen Tampereella ja ollaanki pääasiassa vietetty täällä aikaa vaan oman perheen kesken. Vielä enemmän ulkopuolisuuden tunne tuli heti ekalla kertaa, kun astuin seurakuntatalon ovesta sisään. Siellä pidetään siis avointa perhekerhoa ja oletin, e

kuva  täältä kuva  täältä Näin on otsikoitu Jari Sinkkosen haastattelu (Meidän Perhe 6/2015). Sinkkonen korostaa sanattoman viestinnän merkitystä, sillä vanhemman katseet, äänenpainot, ilmeet ja kosketus kertovat enemmän kuin sanat. Kun lapsi esimerkiksi oppii uuden sanan tai nousemaan itse seisomaan, lapsi tarvitsee kehuja vanhemmaltaan, joka silmät loistaen ja suu hymyssä tarkkailee ja seuraa lastaan, Sinkkonen kuitenkin muistuttaa, että lasta tulisi kehua vain , kun hän on tehnyt jotain erityisen hyvin. Palautteen tärkeys niissä tilanteissa on merkittävä lapsen itsetunnon kannalta. Näin lapsi tietää ja näkee, että vanhempi välittää hänestä ja kannustaa näin häntä jatkamaan ponnisteluja esimerkiksi paremman lukutaidon saavuttamiseksi.  Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista, vaan siihen tarvitaan Sinkkosen mielestä myös hellyyttä ja vanhempien ihailevia ja haltioituneita katseita, jotka kertovat, että lapsi on rakas ja ihmeellinen pieni ihminen. Lapsen tulee siis

Kuva  täältä Hieno biisi. Ei voi muuta sanoo. Kattelin Lastensairaalan Kiitos-konserttia omalla sohvalla ja kuuntelin Jari Sillanpään biisin. Se soi paljon radiossa välillä kyllästymiseen asti. Tajusin, että voin aika pitkälti samastua biisin sanoihin: "mä vannon ja vannon ja vannon huomenna sekoiluni päättyy mut ehkä tiedät mä jatkan ja jatkan ja jatkan kunnes sun sydämesi särkyy ja jätät meidät rakas onnea matkaan sinä ansaitset kultaa hei älä ikinä enää yhdenkään ihmisen anna sua kohdella niinkuin mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua ... toivon että hän pitää, paremmin onnesta huolta rakas onnea matkaan sinä ansaitset kultaa rakas onnea matkaan" Kyseessä on mun aikaisempi pitkä parisuhde, joka päättyi alkuvuodesta 2007. Ero ei ollu ainakaan mulle helppo, mutta loppujen lopuks sille oli omat pätevät syynsä. Kun ei toimi, niin ei vaan toimi

Remontti tehtiin pääosin kahessa viikossa. Edelleen on listoja laittamatta paikoilleen ja joitakin pikkujuttuja tekemättä. On tullu jo monesti huomattua, että pikkulasten kanssa remontointi ja muuttaminen on aika haastavaa ajankäytön kannalta.  Tässä ekaks pohjapiirros Jos takka ei olis varannu lämpöö riittävästi, olis se pitäny tehä kokonaan uudestaan. Nyt ei kuitenkaan tarvinnu. Mun isä on muurari, joten takan olis saanu tehtyä suht edullisesti, mutta jätettiin takka kuitenkin vielä odottamaan vuoroaan. Nyt iska suunnittelee, millanen takka siihen tulis tehä ja sit jossain vaiheessa varmaan rakennetaan uus takka, mutta ei vielä. Edelliset asukkaat eivät olleet tykänneet punatiilisestä takasta, vaan olivat maalanneet sen valkoseks. Takkahuoneessa eikä koko kellarikerroksessa tarvinnu remontoida mitään, koska se oli vasta uusittu aiemman vesivahingon vuoksi. takkahuonetta saunaa pesuhuone     pukuhuone kodinhoitohuone takahuonetta