Jälkiä elämästäni

Mulla oli 27.6. suunniteltu kontrolli äitipolilla, jossa piti pohtia synnytyksen käynnistystä viimestään laskettuna aikana. Syy siihen olis ollu tokan lapsen lähes syöksysynnytys. Nyt oli ideana se, että olisin jo valmiiks sairaalassa, kun synnytys käynnistys. Olin ollu kesäkuun alusta asti Murusen ja Tytyn kanssa kotona päivät, kun äitiyslomani alkoi. Heti kesäkuun alussa (neuvolassa 8.6.) huomattiin korkeat verenpaineet, joten sain kotiseurantamittarin ja mittailin arvoja ohjeiden mukaisesti. Uutta neuvola-aikaa en kuitenkaan enää saanut, sillä terkan mielestä kolmen viikon päästä oleva äitipoliaika riitti, vaikka lääkäri oli toista mieltä. Ajat oli kuulema täynnä, joten ei ollut siis vapaata tilaa ollenkaan. Seurasin verenpaineita kotona ja alkuun ne pysyivät vaan hieman koholla, mutta siitä ne alkoivat pikku hiljaa nousta ylös päin. Soittelin neuvolaan noususta, mutta terkka kehotti vain tuomaan pissanäytteen pariinkin kertaan,  niissä ei ollut huomautettavaa. Juhannuksen jälkee

Huh heijaa! Elämä on oikeestaan jo puoltoista vuotta ollu todella hektistä. Olihan se sitä jo aiemminkin, mutta kun yhtälöön työ ja perhe lisätään mun tapaturma ja alkavat opinnot, on se jo aikamoinen soppa. Yhtäkkiä pitääkin sopeutua olemaan vaan kotona pitkällä saikulla ja viedä lapset hoitoon, jotta toipuminen voi jatkua edelleen. Elokuussa 2017 alotin tosiaan opepedagogiset, jotka sain suoritettua kesäkuussa, joten olen jo hieman pätevämpi opettamaan kuin olin sitä ennen. Sairaslomani päättyi 31.10.17 ja sen jälkeen pääsin takas työelämään, jossa olin täyspainotteisesti helmikuun 2018 puoliväliin asti, jolloin alkoi minun koko kevään kestänyt opetusharjoitteluni Tredussa Valma-opiskelijoiden kanssa. Töitä tein siinä sivussa aina, kun vain oli mahdollista. Perhe oli enemmän ja vähemmän "heitteillä" opintojeni ajan, jotta sain keskittyä rauhassa oppimis- ja ryhmätehtäviin. Miehelleni siis suuri kiitos ylipäänsä opintojeni mahdollistamisesta. Varsinkin viime kevät oli to

Paljon ehtinyt tapahtua elokuun lopun jälkeen. Pääsin vihdoin takaisin työelämään 1.11. alkaen, kun ortopedini antoi luvan palata töihin. Sain myös samalla palata auton rattiin, mikä on hyvin oleellista töideni kannalta. Sen jälkeen olenkin taas opettanut peruskouluikäisiä pirkanmaalaisia lapsia ja nuoria Tampereella, Kangasalla, Orivedellä ja Valkeakoskella, Olen siis saanut ihan jonkun verran istua autossa ja tutustunut myös uusiin kouluihin ja oppilaisiin. En kuitenkaan valita, vaikka varsinkin alussa päivät tuntuivat todella, todella pitkiltä ja olin työpäivän jälkeen lähes reporanka ja makasin kaikki illat vain sohvalla. Osittain olooni on vaikuttanut seuraava suuri ja iloinen asia, sillä huomasin lokakuussa odottavani kovasti toivottua ja odotettua kolmatta lasta perheeseemme. Alkuraskauden aikana olin todella väsynyt ja mielialani ovat vaihdelleet oikeastaan siitä asti todella paljon. Mieheni ja erityisesti lapsemme ovat joutuneet kokemaan äidin hormonimyrskyt aivan uudella t