Siirry pääsisältöön

Mitä kuuluu?

Moni on varmaan miettiny, miks postauksia ei oo tullu pitkään aikaan. En mä oo täältä mihinkään kadonnu. Aika on vaan menny kaikkeen muuhun. Luvattoman vähän on tullu myös lueskeltua muitten blogeja. Kiinnostavia postauksia mainostetaan Facebookissa lähes joka päivä, mutta jos en heti pääse niitä kattomaan, sit se vaan jää.

Oon ollu hiihtolomasta asti sairasloman sijaisena yläkoulun 7-9 erkkaluokassa samanaikaisopetuksessa rinnakkaisluokan open kanssa. Työ on vieny musta mehut aivan täysin. Yllätyin iteki, miten väsyny sitä voi olla työpäivän jälkeen. Homma on kuitenki aika erilaista, mitä oon tottunu aikasemmin tekemään. Yläkoulun puolella opettamisestakaan mulla ei ollu paljoa kokemusta. Se kun on ihan oma maailmansa verrattuna tuttuun alakoulun maailmaan.

Nyt on tullu kokemusta ja roimasti. Paljon oon oppinu uutta ja oppinu uusia työtapoja, tai ainakin muokkaamaan ennalta tuttuja. Oppilaita on yhteensä 13 ja kaikilla on eriasteisia laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Taso vaihtelee huimasti. Osa oppilaista opiskelee joitakin oppiaineita integroituna yleisopetuksessa ja jotkut työskentelevät kaikki tunnit vaan omassa luokassa. Työnsarkaa siis on riittäny. Oon joutunu miettimään, miten osaan opettaa uudet asiat niin, että kaikki oppilaat varmasti ymmärtävät, mitä heille opetan. Miten saan opetuksesta mielenkiintoisen? Miten osaan tiivistää teksteistä vain olennaisimmat asiat? Minkälaisia videoita löytyy opetettavasta aiheesta? Miten jaksan motivoida oppilaita tekemään tunneilla töitä?

Onneks mulla on ollu koko ajan apuna rinnakkaisluokanope ja kolme kultaakin kalliimpaa ohjaajaa. Heiltä oon voinu kysyä aina tarvittaessa, eli todella usein ja välillä päivittäin, miten tämän asian voisi tehdä tai mikä olis oikea toimintatapa erilaisissa tilanteissa. Heillä on paljon enemmän kokemusta erityisnuorten kanssa toimimisesta ja he myös tuntevat oppilaat mua paremmin. Välillä on päiviä, kun jotkut oppilaat on jätettävä omaan rauhaansa, ettei tilanne pääse räjähtämään käsiin. Toisena päivänä taas kaikki oppilaat ovat halukkaita opiskelemaan. Tilanne on siis todella, todella haastava. Kun koulun tuttu reksi soitti mulle ennen hiihtolomaa ja tarjos töitä, en tienny, mihin ryhdyin.

Nyt on enää ens viikko jälellä sijaisuutta ja paljon oon oppinu. Osaan kirjoittaa tiivistelmiä kirjojen kappaleista tai opetettavasta asiasta yleensä selkokielellä ja vieläpä tosi lyhyesti. Muistan suurentaa tekstit ja myös käyttää dokumenttikameran zoomaus- ja kirkkaudensäätönappeja. Yritän huomioida ne hiljaisetkin oppilaat. Opettelen etenemään todella hitaasti ja kertomaan koko ajan, mitä alleviivataan miltäkin riviltä. Opettelen olemaan läsnä aina tarvittaessa. Yritän aina jaksaa kuunnella, kun oppilailla on mulle asiaa. En hermostu, vaikka selitän samaa asiaa ties monettako kertaa. Kertaus on opintojen äiti. Lähes jokaisesta opetettavasta aineesta löytyy joku sopiva videonpätkä tai parikin. Netistä löytyy tosi hyvin tietoa selkokielellä, kun vaan osaa ettiä. Tiiän jo aika paljon enemmän zombeista ja hirviöistä, kun ennen hiihtolomaa. Päiväohjelma täytyy kirjata taululle, sillä niin on tehty aina ja osa oppilaista elää rutiinien kautta. Jos päivän ohjelma poikkeaa totutusta, se on vaikea paikka joillekin oppilaille.

Ennen kaikkee oon oppinu tuntemaan itteeni paremmin. Aiemmin ajattelin, ettei musta olis työskentelemään kehitysvammaisten kanssa, mutta nää viikot on muuttanu ajatuksiani. Edelleenkään musta ei tunnu siltä, että kykenisin opettamaan vaikeasti vammaisia lapsia ja nuoria. Musta ei oo siihen, mutta lievemmmin kehitysvammaisten kanssa voisin jopa työskennelläkin. Maailmankuva on avartunu aika paljon eikä se oo enää niin mustavalkonen ku aiemmin. Asioita voi tehä monella tavalla eikä mikään niistä oo väärin. Ohjaajan neuvoja kannattaa noudattaa. En voi itte päättää niistä kaikista samoista asioista, kun yleisopetuksen puolella teen. Jokainen aikuinen on tärkeä. Huomaan myös olevani tärkeä oppilaille ja se tuntuu tosi mukavalta.

Tuota porukkaa, sekä oppilaita, että myös aikuisia, tulee ikävä. Niin se vaan on. Sen verran kauan oon heiän kanssaan jo työskennelly ja oppimaan tuntemaan heitä, että heihin on jo syntyny tietynlainen side. Ne on tärkeitä mulle.

Työ myös vaatii paljon, Sun täytyy olla koko ajan läsnä. Kokonaan. Sun täytyy opetella aivan uusia opetustyylejä. Sun täytyy osata asettua myös niiden heikompien nuorten asemaan ja miettiä keinoja, joiden avulla myös he jaksavat opiskella uusia asioita ja taitoja. Sun myös täytyy olla valmis antamaan itsestäs paljon. Ei riitä, että sä vaan oot paikalla.

Mitä sulle kuuluu ?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses