Siirry pääsisältöön

Pahimpia on aamut...




Jep. Kukaan meiän perheessä ei oo aamuihminen, ehkä eniten tää nuorimmainen. Kaikki siis tykkää nukkua pitkään, mutta arkisin se ei oo mahollista. Herätän lapset seiskan maissa. Yleensä uhmaikäsen esikoisen kohalla huonolla menestyksellä. Ekalla kerralla vaan käännetään kylkee ja ynistään jotain. Seuraavaks, jos poika ei oo jo noussu, revin peiton päältä ja käsken mennä potalle. Potta on makkarissa. koska yläkerrassa ei oo vessaa. Saan pojan potalle ja ehkä menemään alakertaanki, mutta siitä se riemu sit alkaa...

Vaatteiden päälle pukeminen on niin lasten, etenkin pojan, lempipuuhaa. Isi on laittanu vaatteet jo valmiiks aamua varten,jotta ne voi vaan pukee päälle. Mutta ei. Yövaatteiden riisumiseen menee jo aikaa ja sen jälkeen on yleensä mentävä sohvalle ilman vaatteita ja vaan istuttava siinä tai sit rueta leikkimään. Huomautan asiasta, kerran, toisen ja kolmannenkin. Puen pikkusiskon. Edelleen isoveli on pukematta, tai on sentään boxerit löytyny jalkaan. Hoputan. Puhelin soi, mua soitetaan töihin ja tunti alkas jo vähän yli 8. Hoputan edelleen.

Viis minuuttia myöhemmin ollaan edelleen samassa tilanteessa, tosin päälle on ehkä löytynyt myös t-paita, hyvässä lykyssä jo pitkikset tai sukkikset. Eli hidasta on. Nyt en enää hoputa, vaan käsken ja komennan. Ei vaikutusta. Pikkusisko alkaa hermostua ja minä myös. Menee vielä jonkun aikaa, kun sisävaatteet on löytäny vihdoin myös pojan päälle.

Mut kun se ei riitä, ulkovaatteet pitäs myös pukee ja se on tosi kivaa hommaa. On niin kiva vaan lähtee karkuun, kun pitäs pukee. Puen siskolle ulkovaatteet ja laitan kaukaloon. Hoputan pukemaan reippaasti, ei tehoa. Sanon pojalle, että äiti ja sisko lähtee kohta ilman häntä, koska kello alkaa olla niin paljon, Ei auta. Siinä vaiheessa mä puen pojan, jotta päästään edes autolle. Pitää myös muistaa ottaa hoitoon tarpeelliset tavarat päivää varten.

Kello on jo vaikka mitä ja lapset viemättä. Vien tytön hoitoon, tyttö jää itkemään, kun laitan oven kiinni. Vien pojan hoitoon ja hoitotäti muistuttaa, että onhan luistimet ja kypärä varmasti mukana, koska he ovat menossa luistelemaan. Olin siinä oletuksessa, että luistimet oli jo valmiiks pojan kassisa, mutta näin ei ollutkaan. Laitan siis reksille viestiä, että myöhästyn hieman. Onneks hän ymmärtää. Soitan miehelle kysyäkseni, missä ne luistimet on. Hän haki pojan sinä päivänä hoidosta. Luistimet löytyy kuulema repusta eteisen lattialta. Ajan siis takasin kotiin ja pienen etsiskelyn jälkeen löydän ne ja vien ne pojalle hoitoon. Voi vitsit, piti olla vielä se kypärä.

Katoin kelloo ja totesin, että en enää ehi hakee kypärää, koska oon jo muutenki myöhässä töistä. Saavun koulun pihaan ja menen sisälle opehuoneeseen. Mulla on aurinkolasit päässä, koska aurinko häikäs niin pahasti ajaessa. Yritän ettiä mun rillejä, mutta en löyä niitä. Lähen siis pitämään tuntia aurinkolasit päässä. Oppilaat nauraa mulle ja selitän, miks oon aurinkolasit päässä. Pengon taas reppua eikä laseista näy jälkeäkään. Sit muistan, että ne on luultavasti jääny autoon ja välitunnilla käyn autolla ja löydän silmälasikotelon etupenkin alta.

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenki. Lapset pääs hoitoon ja minä töihin Tosin monen mutkan kautta.

Huh huijakkaa, mikä aamu se oli.


Kommentit

  1. Aikamoista tohinaa! Auttaisiko kiireistä aamua, että laittaisit edellisenä iltana hoitopaikkaan mukaan tulevat kamppeet jo valmiiksi? Mahdollisesti veisit repun/reput jo autoonkin. Sitten jäis tuo pukemistaistelu, mutta ei tartteis siinä hötäkässä ainakaan rueta etsimään tavaroita ja pakkaamaan hoitolaukkuja.

    VastaaPoista
  2. Mies laittaa pojan vaatteet ja nykyään lapsilla on laukut viikot hoidossa eli ei tartte tavaroita niin rahtailla, kun poikkeustapauksissa. Vaipat on myös sellanen unohtamisen kohde. Kaks kertaa oon joutunu hakeen kotoo tytölle uimavaipan, kun oon muistanu laittaa kaiken muun mukaan, mutta vaippa on jääny.

    Ja juu, tästä lähtien tarkistan jo illalla, että kaikki tarvittava on varmasti mukana ja taianpa viiä autoonki jo valmiiks. :)

    Onneks kaikki aamut ei oo sentäs noin vaikeita, mut helpot aamut on kyllä laskettavissa yhen käden sormilla. Sillon isi on pohjustanu poikaa olemaan reipas aamulla, välillä niin käy ja välilä ei.

    VastaaPoista
  3. Huh huh... mikä aamu teillä on ollut! Toivottavasti jokainen aamu ei oo samanlainen... Tsemppiä ja voimia aamuihin.

    Mulla on sulle blogissa haaste, josko haluat osallistua ;)

    http://mammalaiffii.blogspot.fi/2015/10/11-kysymysta-elamastani.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)

Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses