Jouluisia ajatuksia

Tultiin tänne maalle viettämään joulua anopin ja appiukon luokse.  Kisut jäivät viettämään joulua keskenään Tampereelle. Mutta ennen kun saavuttiin tänne, piti tehä kaikenlaisia jouluvalmisteluja ja sillon meinas mennä monta kertaa hermot sekä multa että myös mieheltä. Ei onnistunu arkihuolten jättäminen siis tänäkään jouluna. Päivisin opetin oppilaita ja illat meni pojan kanssa touhuten ja miehen kanssa joulusiivousta tehden
 Lisäks piti tottakai tehä joulukortitki ite ja siinä hommassa vierähti muutama ilta ja yö.

Me ei ees olla joulua kotona ja silti piti taas höösätä ja höseltää kaikenlaista. Ei se turhaa ollu, mutta ois voinu tehä vähemmän ja ilman stressiä. Nyt ollaan kuitenki rauhotuttu jo muutama päivä täällä luonnon helmassa. Ja ilman aikatauluja.  Tehään, mitä halutaan ja millon halutaan. Tärkeintä on kuitenki viettää aikaa yhdessä perheen ja sukulaisten kanssa.

Kohta päästään joulupöydän ääreen ja tarkistamaan, kuinka kilttejä itse kukin meistä on ollu. Kirkkoon ei varmaan olla menossa.  Yks mun jouluperinteistä on ollu aattoyön jouluhartaus aina kotikonnuilla ollessa.

Ei kuitenkaan sovi unohtaa joulun todellista tarkotusta, pienen seimenlapsen syntymää yli 2000 vuotta sitten.  Lauletaanhan Joulu jokapäivä- laulussakin: "Jos vain joulun lapsi saa sydämessä asustaa,  niin silloin joulu luonain aina on."

Nyt muuta kuin oikein rauhallista,  vaikkakin lumetonta, joulua iha jokaiselle.

P.S. Puhelimella kirjotettu teksti,  siks tylsästi ilman kuvia. Pahoittelen.  Kun opin käyttään tätä masiinaa paremmi,  lupaan lisätä myös kuvia.

Joulun odottelua

Vielä on pari yötä jouluun. Jotenko sitä huomaa joka vuosi joulun yllättävän ja tulevan aiempaa nopeemmin. Miks se menee joka vuosi samoin? Asiasta ei voi syyttää ku itteensä.  Miks ei esimerkiks vois tehä perusteellisempaa siivousta jo hyvissä ajoin eikä vasta alottaa  aikasintaan viikkoo ennen joulua.  Sillon kun tuntuu olevan kaikenlaista muutaki tekemistä kuten lahjojen osto, joka aiheuttaa joka vuosi jonkunasteisen stressin ainaki mulle.
Tuntuu myös,  että joulun varsinainen tarkoitus on unohdettu tai ainaki jääny täysin jouluhössötyksen taustalle.

Kiirusta piisaa

 Blogi on jääny hetkeks aivan unholaan, sillä aika on menny ihan kaikkeen muuhun. Töissä opetetaan lapsia ja nuoria ens lauantaihin asti ennen ku joululoma alkaa. Töitten jälkeen on sit perheen vuoro, kotitöitä jne.

Poika oli viime viikolla kipeenä ja yöunet oli sen mukaset. Toissa yön poika nukku kokonaan omassa sängyssä, sitä edelliset neljä yötä ja viime yö oli taas vaikeita ja poika haettiin aamuyöstä meiän viereen. Herätyksiä riitti varmaan joku 20. Mä en viime yönä ees jaksanu nousta, vaan mies hoiti poikaa. Joten univelkaa on meillä vanhemmilla taas ihan riittävästi.

Tuntuu, ettei aika vaan riitä mihinkään, päivät vaan menee ja menee ihan huomaamattaan. Illalla voi todeta, ettei tänäänkään ehtiny tehä kaikkee, mitä oli suunnitellu. Ainahan voi tehä huomenna. Mut sillon on vaarana kierre, johon ainaki meillä joutuu helposti. Hommia vaan siirtää ja siirtää, koska ei oo pakko esimerkiks siivota. Mut minkä taakseen jättää sen eestään löytää.

Tällä kertaa todellisuus iski joulukorttien muodossa. Kortit pitää olla postissa viimestään perjantaina eikä me ollu alotettukaan korttien tekemistä. En muista, millon ollaan viimeks lähetetty "valmis" kortti. Käsin tehden menee tietysti aikaaki enemmän, joten tää ilta piti tehä vaan niitä. Mut ei ne oo vielä valmiita, tehään sit huomenna (tänään valmiiks). Tälle päivälle on tiedossa myös pakkosiivous, sillä lähetään viikonlopuks pitkästä aikaa käymään mun kotona ja meiän kaverit hoitaa kattisia sillä aikaa eikä haluis muutenkaan siivota vasta sit, kun tullaan takas. Ens viikolla on sit suuremman siivouksen vuoro.

Tälle päivälle olis tiedossa myös tavaroiden pakkaus ja autoon siirto ja pitäspä sitä käyä ostamassa serkkutytölle nukkeki. Ekaks kuitenki työpäivä ja sen päätteeks ainaki puoltoistatuntinen kokous. Hoh hoijaa. Tekemistä taas piisaa ja aika on kortilla.

Elämän ruuhkavuodet.

Kirjottelen viimestään joululoman aikana Murusen kuulumisia ja jotain muitakin juttuja kuvien kera. Nyt en jaksanu rueta ettiin sopivia kuvia, sillä olis aika mennä suihkun kautta miehen viekkuun nukkumaan.

(KOhta) voin nimittää itseäni maisteriksi :)

Vihdoinkin mä valmistun! Vein viikko sitten tutkintotodistushakemuksen henkilökohtasesti laitokselle, jotta se myös menee varmasti perille. Samalla sain varmistettua, että oon täyttäny hakemuslomakkeen oikein.

Oon alottanu kasvatustieteen opinnot jo vuonna 2006, joten riittävän monta vuotta on tullu huuhailtua yliopistolla. Katoin opintosuoritusotettani, kun tsekkasin, että mulla on kaikki tarpeelliset opinnot kasassa, ja huomasin edellisten opintosuoritusteni olevan vuodelta 2009. Nyt sain siis vikat opintopisteeni, 40, kun tein graduni valmiiks. Monta vuotta ja sitä enemmän tuskastuttavia tunteja ja hetkiä meni paskan gradun parissa. Niin mä sen nimesin. Arvosana ei oo hääppönen, mutta en mä muuta odottanukaan. Monta asiaa oisin voinu tehä eri tavoin, mutta en tehny ja tää on nyt tulos. Tutkijaa musta ei tuu, joten arvosanalla ei oo niin väliä. Papereilla kyllä sitäkin enemmän.

Saan palkankorotuksenki, kun kandin palkka muuttuu maisterin palkaks. Josko sitä sais ees hieman enemmän euroja tilille. Ihan mukava juttu sekin.

Nyt tunnen itteni jotenki enemmän aikuiseks, kun opinnot on vihdoin päätöksessä. Työelämässähän opetusalalla oon kuitenki ollu yli 10 vuotta. Nyt mä voin sanoa olevani kasvatustieteiden maisteri (odottelen tosin vielä papereita).

Jes!

Aika juoksee

Jostain syystä tällä hetkellä aika vaan menee ihan hirveetä vauhtia eteenpäin. Just nyt, kun elämässä sais olla ainaki se yks ylimääränen tunti joka päivä. Arkipäivät opetan ala- ja yläkouluikäsiä lapsia ja sit illalla kotona kasvatan pientä miestä ja tietysti välillä myös omaa rakasta miestäni.

Ajattelin, että teen tänä syksynä lyhyitä sijaisuuksia eri puolilla kaupunkia, mutta toisin kävi. Lyhyissä sijaisuuksissa ei oo niin suurta vastuuta kun pidemmässä työsuhteessa. Nyt mulla on vastuuta resurssiopettajana yläkoulun puolella ja laaja-alasena erkkana alakouluikästen parissa. Hommaa siis riittää ja kaikenlaista uutta on pitäny opetella tän ekan kuukauden aikana.

Hermoja on ainaki koeteltu ihan riittävästi. Vasta viime viikolla sain kuulla olevani v***n ämmä. Se on aika hyvin, koska yläkouluikästen mielipiteet toisista ihmisistä tulee ilmi jo hyvin nopeesti. Mulla on kuitenki menny jopa yllättävän mukavasti ja kivuttomasti työskentely noitten isompien "mussukoiden", kuten heidän luokanopettajansa heitä kutsuu, kanssa. Paljon täytyy sietää, mutta paljon se myöskin antaa. Oppii arvostamaan niitä pieniäkin hetkiä, jollon oppilaat saa kertomaan edes jotain itsestään.

Huomenna (tänään) alkaa uusi työviikko ja sen tuomat haasteet. Siispä mukavaa työviikkoa itse kullekin!

P.S. Murunen oli taas kipeenä loppuviikon, kuume nousi keskiviikkoiltana. Tuli pidettyä muutama kotipäivä pienen sairastelijan kanssa.

Vanha työpaikka, mutta uudet tehtävät

Lähes kuukausi meni pienten oppilaiden kanssa luokanopena. Paljon opin monenlaista, mutta paljon jäi varmasti parannettavaakin monen asian suhteen. Kyseessä oli varsin eloisa porukka tyttöjä ja poikia, joiden alkusyksy oli erinäisistä syistä tosi repaleinen. Tilanne heijastu tottakai myös koulunkäyntiin ja jotenkin valtaosa oppilaista tuntu taantuneen ja unohtaneen täysin käytöstavat ja koululaisena olemiseen kuuluvat asiat. Niistä siis alotettiin ja opeteltiin uudestaan olemaan luokassa oppilaana ja erityisesti kuuntelemaan, mitä ope sanoo ja ohjaa tekemään. Ja toinen opettaja on jatkanu heidän kanssaan nyt vajaa kaks viikkoo. Nähään kyllä toisiamme tarvittaessa päivittäin ja olen hänelle antanut myös jotain neuvoja aina tarvittaessa. Tottakai on vähän ikävä pieniä tokaluokkalaisia, mutta mä nään heitä kuitenkin joka viikko välkkävalvontojen aikana.

Mä siirryin tän kuun alussa yläkoulun puolelle laaja-alaseks erkaks. Tosin käytännössä oon vaan yhen yläkoulun luokan kans ja loput tunnit pikkukoulun puolella. Onhan se aikamoista juoksemista koulujen välillä, mutta mä tykkään. Lähinnä sydäntä on kuitenkin pikkukoulun 1.-2.luokkien oppilaat, mutta hyvin oon tullu toimeen (omasta mielestä) myös yläkoulun murkkujen kanssa. Haastetta heidän kanssaan on kyllä ihan eri tavalla ja eri syistä kun noitten pienempien oppilaiden kanssa. Mä en edelleenkään tiiä mun kollegoita nimeltä, koska mä vaihdoin hommia "lennosta", enkä saanu minkäänlaista perehdytystä tähän hommaan. Edeltäjäni toi mulle lukkarin ja siinä se. Perehdyttäminen ois kyllä helpottanu työskentelyä toisten opettajien kanssa. Pääsääntösesti oon siis toisena opettajana tunnilla tai otan pienen porukan erikseen ja käyään läpi samoja asioita heidän kanssaan kuin mitä muut käy aineenopettajan johdolla. Nyt oon reilun viikon seuraillu tunteja ja opettajien toimintatapoja, jotta pystysin olemaan heidän apunaan juuri siten kuin he näkevät parhaaksi.

Työssä on pakko sietää paljon enemmän ja erilaisia asioita kuin pienten oppilaiden kanssa. Pieniltä oppilailta saa kiitosta työstä, mutta teineiltä sitä on juuri turha odottaa. Myöskin oppilaiden kielenkäytössä on roima ero, sillä nyt kirosanat säestävät jokaista yläkoulun oppituntia.

Silti mä tykkään työstäni, vaikka haastetta siinä riittääkin yllin kyllin.

Täällä ollaan! :)

Hiljaiseloa taas vietelty ja nytkin vaan tämmönen tosi pikanen postaus. Tää työviikko on taputeltu, sillä lähetään aamulla miehen kanssa loppuviikoks Suomenlahden toiselle puolen. Poika jää papan ja mummin kanssa kotiin. Pieni sairastu uudestaan nuhakuumeeseen, mutta toivottavasti ei kestä kauaa. Pappa tuli jo tänä iltana, koska poika ei mene huomenna hoitoon ja tänään mies oli pojan kanssa kotona. Taas on hoidossa liikeellä räkätautia.

Matkakuulumisia siis ensi viikolla kuvien kera.

 Nyt suihkun kautta nukkumaan, ni jaksaa aamulla nousta ajoissa. Bussi lähtee tasan kasilta linja-autoasemalta. Hyvät unoset ehtii nukkua bussissa ja luultavasti myös iltapäivällä hotellissa, sen verran on tota univelkaa kertyny. Viime yönäkin piti leikkiä pojan kanssa kahen, kolmen aikoihin, kun herraa ei nukuttanu.

Kuulumisia

Enpä oo kirjotellu taas vähään aikaan. Poika ei oo enää kipeenä, vaan on ollu taas perhepäivähoidossa arkipäivät. Murunen onki ainut, joka on terve, mulla ja miehellä on ihan kaamee yskä. Mä sairastin hinkuyskän 2007-2008 vuoden vaihteessa ja siitä lähtien aina flunssan yhteydessä saan aivan järkyttävän yskän, joka kuulostaa kamalalta. Ääni mulla on myös varsin matala.

Flunssasta huolimatta mulla on takana myös syksyn ensimmäinen työviikko. Alkuviikon olin pienessä maaseutukoulussa isojen oppilaiden kanssa ja torstain-perjantain isossa lähiökoulussa pienten oppilaiden kanssa. On muuten suuri ero maalais- ja kaupunkilaiskoulujen välillä. Tossa koulussa on monta yhdysluokkaa ja sit ykkönen ja kakkonen on erikseen. Ja oppilaat on paljon kohteliaampia ja puheliaampia kuin isoissa kaupunkilaiskouluissa. Tai siltä ainaki tuntu. Keskiviikon vika tunti keskusteltiin kaikenlaisista jutuista vitosten kanssa. Juttua ois riittäny vaikka kuinka paljon, mut tunti loppu kesken. Kiitti siis As, kun sain tutustua sun kouluus. :)

Loppuviikon olin tosiaan isossa yhtenäiskoulussa, jossa taitaa oppilaita olla joku 700. Pikkasen erilaista kaiken kaikkiaan. Opettajanhuoneita taitaa olla kolme, joista mä oon käyny vaan yhessä. Ja muutenki opettajat työskentelee itsenäisesti, ei ees rinnakkaisluokkien opettajat tee juurikaan yhteistyötä, mikä on pienemmissä kouluissa lähes pakollista.

 Mun pesti tosin jatkuu tällä hetkellä syyslomaan, mutta luultavasti vielä senkin jälkeen. On muuten aika erilaista olla pienten oppilaiden kanssa, kun tottunu työskentelemään vähän isompien kanssa. Jotenki sitä on paljon enemmän "kiinni" oppilaissa, koska ne vaatii huolenpitoo paljon isoja oppilaita enemmän. Onneks toi vaikuttaa ihan mukavalta luokalta. Niitten oma ope jäi tosiaan sairauslomalle jo ekan työviikon aikana ja sen jälkeen sijaisia on riittäny. Siks niitten käytöstavat on tällä hetkellä vähän retuperällä, mutta niitä ruetaan harjottelemaan taas maanantaina.

Kävin myös kampaajalla ja hiukset lyheni aika roimasti. Piristi kummasti. Uusi paikka ja uudet kujeet. Mies sano, et näytän nuoremmalta. Mikä kohteliaisuus. Tosin hän totes, et uskaltaako niin sanoo, jotten loukkaannu. Kyllä uskaltaa.

Tässä sekalaisia kuulumisia ilman kuvia. Eiköhän tota kirjottelemista piisaa, kun pääsen töistä kunnolla kiinni ja varmaan jo ennen sitäki. Kun vaan jaksas. Jotenki päivät tuntuu menevän nii älyttömän nopeesti, kun on ekaks töissä ja sit hakee pojan hoidosta, menee kauppaan. syö ym. Siinähän se ilta sit meneeki.

Murunen sairastaa

kuvissa poika aiemmin tänä vuonna

Murunen on ollu kuumeessa jo kohta viikon verran. Viime viikonloppuna oli vaan pientä lämpöö ja oltiin ihan normaalisti pihallakin. Sunnuntai-iltana nousi kuume jo lähemmäks 38:aa, joten soitin hoitotädille, ettei poika tule ennen keskiviikkoa hoitoon. Mä jäin siis kotiin pojan kanssa, koska mies ei voi olla pois töistä ainakaan noin montaa päivää. Töitä olis ollu tarjolla yhelle päivälle, mutta eiköhän niitä ala kohta puoliin ilmaantumaan muutenkin.

Hengailtiin pojan kanssa vaan kotosalla oikeestaan torstai-iltapäivään asti, jollon mies tuli jo aikasemmin kotiin (ennen klo 16) ja mä pääsin hengähtään lastentarvikekirppiskierroksen merkeissä. Alkuviikko olikin mennyt tutun kaavan mukaan. Poika ylös viimestään puoli kasi, kasilta aamupuuro. Telkkari auki ja kattelemaan Lentokenttää ja kaikkia muita katottavia ohjelmia, joita tulee siihen aikaan. Ja ne samat ohjelmat muuten tulee joka arkipäivä, sen huomasin. Mua rupes aika pian puuduttamaan pelkkä sisällä olo ja käytiinkin pojan kanssa hakemassa posti laatikosta, jotta saatiin nauttia edes hetki ulkoilmasta. Siinä oli meiän kaikki ulkoilut perjantaihin asti. Me vaan istua möllöteltiin sohvalla, jonne tein pojalle oman pesän, jossa hän sit nukkukin useemmat unet päivän aikana. Mies teki pitkää päivää töissä, joten mulla ei ollu muuta vaihtoehtoo, kun viettää pojan kanssa kaikki päivät kotosalla.

Kuumeesta huolimatta poika jaksaa leikkiä ihan normaalisti ja mää saatoin ihan vähän torkkua sohvalla ja havahtua pojan tekevän jotain kiellettyä. Samalla lailla poika jaksaa kiivetä pöydälle (jos tuoli jäänyt laittamatta pöydän alle), kaataa kissan vesikupin, tyhjentää vispilöitä, salaattiottimia ja muuta mukavaa ja levitellä ne pitkin asuntoa. Tottakai myös kaukosäädin on pakko ottaa ja vaihtaa kanavaa juuri sillon, kun ei tarttis. Kaukosäätimestä (puuttuu patterikotelon suojus, poika rikko sen)on kiva irrottaa patterit ja työntää ne sohvan alle. Niin ja sälekaihtimia on pakko mennä räpeltämään, kattoo huomaako kukaan ja jatkaa pirullisesti toimintaa. On siis kiirettä pitäny täällä kotona.

Murunen ei siis menny keskiviikkona hoitoon eikä loppuviikollakaan. Laitoin hoitajalle viestiä asiasta ja siellä on neljästä lapsesta kolme ollu yhen tai useemman päivän pois. Tais siis tauti iskee kunnolla. Mä oisin mielihyvin laittanu pojan hoitoon, mutta ei kunto vielä sallinu sitä. Keskiviikko-iltana nousi kuume jo päälle 38:aan, mutta laski aamuksi vähän reilu 37:ään. Samoin tapahtu myös torstaina. Perjantaiaamuna Murusella oli enää pientä lämpöö, joten ajateltiin tehäkii jotain päivän aikana, lähtee pois kotoo. Soitin kuitenki aamusta terveyspalvelujen neuvontaan ja ne anto sieltä lääkäriajan iltapäivälle. Mies meni pojan kanssa, koska mä kävin tekemässä kypsärin yliopistolla. Onneks meni, sillä lääkäritäti totes tulehdukset molemmissa korvissa ja määräs antibioottikuurin.

Eilen illalla kuume pomppas jo 39:ään ja me huolestuttiin ja mietittiin käyntiä ensiavussa, Mies kuitenkin soitti taas terveyspalvelujen neuvontaan ja siellä sairaanhoitaja rauhoitteli ja kerto antibioottikuurin voivan nostaa kuumeen korkeaksikin, joten ei lähetty näytille. Tukkonen poika on myös, räkää riittää ihan kiitettävästi. Lääkkeeksi sairaanhoitaja käski antaa nestemäistä Buranaa tai vastaavaa, jota meillä on ja ollaan annettu pojalle muutaman päivän ajan.

Päivystykseen meitä ei lähetetty, koska poika on pirteä ja syö hyvin. Ruoka on maittanu jopa normaalia paremmin. Syöminen vaan on tylsää puuhaa, kun ruokaa ei saa heitellä ympäriinsä eikä maitomukia kaataa pöydälle. Kaikki kiva on siis kiellettyä, mutta kaikkea on pakko kokeilla pieni virne naamalla.

Meillä oli suunnitelmissa mennä sunnuntaina kattoon Eliittikisoja Ratinaan koko porukalla, mut se jää nyt vaan haaveeks. Sairaanhoitaja-täti kerto kuumeen kestävän kolmisen päivää, joten koko viikonloppu vaan sairastellaan ja ilmeisesti vielä maanantai pitää olla pois hoidosta. Mä en tykkää, mutta eipä sille voi mitään. Etusijalla on kuitenkin poika ja pojan terveys.

Niin ja kaikki lähti puhkeamassa olevista poskihampaista, joiden ajateltiin olevan syynä viime viikonlopun pieneen lämpöön.

Edit. Just tultiin Acutan ensiavusta. Murusen kuume lähenteli neljääkymmentä ja poika huusi hysteerisesti herättyään kesken unien. Mies soitti ensiapuun ja käskivät lähtee näytille. Lääkäri katto korvat, kuunteli keuhkot (mitä omalääkäri ei jostain syystä tehny), katto suuhun ja mittas kuumeen. Saatiin resepti vahvemmalle kipulääkkelle ja eka satsi jo ensiavussa. Poika piristy heti, kun pääsi viileeseen (alle 10 astetta) ulkoilmaan ja oli jo oma ittensä, kun päästiin ensiapuun. Nyt siis ootellaan kuumeen laskemista ja levätään vaan. Ainakin maanantai menee vielä kotona.

Penkkiurheilusta

Mä olen innokas penkkiurheilija, ollu jo tosi kauan. Lajeista mua kiinnostaa lähes kaikki, moottoriurheilu, ratsastus ja muu hevosurheilu on melkein ainuita, jotka ei nappaa jonkun tanssin lisäks. Jääkiekko, talvi- ja yleisurheilu on ehkä ne kaikkein mielenkiintosimmat lajit. Kuten jo alotustekstissä kerroin, mun sydän on ollu mustavalkonen jo yläasteelta asti. Kun asuin kotona, käytiin kattelemassa pelejäkin Kuopiossa, Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussaki asti. Isi meitä sinne kuskaili.

Joka vuosi kattelen jääkiekon MM- kisat, nyt näinä kahtena kotonaolo-kesänä on tullu lisäks jalkapallon ja yleisurheilun EM-kisat, Lontoon olympialaiset, jalkapallossa maanosan mestareitten cup, nuorten yleisurheilun EM-kisat (käytiin kattomassaki) ja nyt vielä yleisurheilun MM-kisat. Katottavaa on siis riittäny monelle päivälle. Yleensä mä vielä pyrin kattelemaan kaikki telkusta tulevat lajit ja ottelut.

Mä itte oon tosi huono urheilemaan. Syksyllä 2008 tosin juoksin miehen kanssa puolimaratonin Jyväskylässä, siinä mun suurimmat saavutukset. Sen jälkeen oon aina välillä alottanu juoksemisen hetkeks aikaa ja lopettanu ja sit myöhemmin alottanu uudelleen. Tällä hetkellä mun lenkit on aika vähäsiä, pitäs tsempata sen suhteen. Luultavasti mun polvi ja nilkka ei kestäs enää juoksemista ollenkaan, mut voihan sitä aina yrittää. Mä oon vaan itte niin huono lähtemään mihinkään ja mies juoksee sen verran kovempaa kun mä, ettei siitä saa lenkkikaveria. Tässä asia, jossa mun pitäs tsempata oikeen kunnolla.

Kunnioitan suuresti eri lajien urheilijoita ja niitä ihmisiä, jotka haluu testata omaa kuntoaan kilpailemalla. Tänään mun mies ja meiän ystäviä ottelivat läpi kaikki 7-ottelun lajit. Mä keskityin vahtimaan juuri kävelemään oppinutta poikaa ja ottamaan kuvia. Nostan kyllä hattua jokaiselle heistä, sillä mä en ois pystyny samaan.

Uusia alkuja

 Vaikka tää sama kuva on ollu jo aiemmin, halusin laittaa silti uudestaan.

Rakas Murunen ja Pontus-nalle

Tämä syksy tuo tullessaan jälleen uusia alkuja. Mies alotti vakinaisissa hommissa elokuun alusta ja samaan aikaan Murunen alotti perhepäivähoidon. Mä elän gradun jälkeistä aikaa, uusi alku tavallaan sekin.

Mies jätti ainakin väliaikaisesti oman alansa työt ja jatkaa kesätyöpaikassaan, mutta nyt vakinaisena ja eri tittelillä. Huh, mikä helpotus toi vakityö. Parantaa huomattavasti meiän taloudellista tilannetta, koska mä oon ollu koko kesän pojan kanssa kotona enkä oo tienannu käytännössä mitään. Velkaa meillä on kuitenkin jonkun verran ja muutenkaan eläminen ei oo halpaa. Mä oon tällä hetkellä ilman rahaa, kun kodinhoidontuki lakkas Murusen alotettua perhepäivähoidon. Mun tuloihin tulee kuitenki muutos vielä tän kuun aikana, kun kouluissa aletaan tarvita sijaisia.

Murunen alotti tosiaan perhepäivähoidossa pikkasen vajaa 1v ja 4 kk ikäsenä. Samalla hoitajalla on Murusen lisäks kolme lasta, jotka kaikki on kahen vuoden molemmin puolin. Vilskettä ja vipinää siis riittää varmasti. Ekana päivänä käytiin vaan tutustumassa ja leikkimässä pihalla muitten hoitolasten kanssa. Seuraavana aamuna jätin Murusen leikkimään toisten hoitolasten kanssa ja hain kotiin nukkumaan. Samoin jatkettiin viime viikon alku, paitsi Murunen piti viiä hoitoon jo aamupalalle ennen kasia. Keskiviikosta lähtien Murunen on ollu täyttä päivää ja haettu 15-16 välillä. Onhan poika vielä pieni, mutta suht hyvin on kuitenki menny.

Viime viikolla poika jäi aamusin huutamaan, kun lähin pois, mutta joka aamu on menny edellistä paremmin. Tänä aamuna Murunen vähän koitti itkee, mutta siinä se. Meiän ja hoitotätin turva ja pelastus on ollu tutti ja rakas Pontus-nalle. Ne lohduttaa Murusta, kun tulee huono hetki. Muuten hoidossa on menny kaikki hyvin. Poika syö isoja annoksia ja nukkuu kahen-kolmen tunnin päikkäreitä. Murunen saa hoidossa myös välipalan, jos herää tarpeeks ajoissa, joten siitäkään ei tartte kotona huolehtia.

Nykysin meillä myös herätään paaljon aikasemmin ku aiemmin. Ei nukuta enää kymmeneen eikä ees yheksään, vaan herätään seiskan ja puoli kasin maissa. Murusen rytmejä ei kannata sekottaa, kun ne on nyt suht ok. Eihän ketään meistä kiinnostas nousta noin aikaseen, mutta mieskin lähtee jo seiskaks töihin ja Murusen ois hyvä olla hoidossa kasiin mennessä, nii ei oo paljoo vaihtoehtoja. Mies toteski viime viikolla, että jotenki sitä ehtii tehä paljon enemmän asioita, kun herää niin paljon aiemmin ku ennen.

Nii, gradu on tosiaan palautettu ja painossa. Jotain hämminkiä on kuitenki painamisen kanssa, kun kone ei suostu syystä tai toisesta tulostaan mun gradua. Selvitellään siis asiaa illemmalla miehen kanssa. Mut työ on kuitenki palautettu ja kypsäriin oon menossa parin viikon päästä. Voin siis sanoo, että valmistun tänä syksynä. Vihdoin. Uusi alku siis sekin.

Joka kouluvuosi on aina uusi alku. Kaikki alkaa puhtaalta pöydältä, ei muistella vanhoja. Tarkotan siis, että opettajien ja oppilaiden tulis kyetä alottamaan uusi kouluvuosi iloisin ja avoimin mielin, jos se suinkin vain on mahdollista. Odotankin innolla alkanutta kouluvuotta, josta toivottavasti tulee myös työntäyteinen. Ja samalla rahapussi saa myös mukavasti täytettä.

Kilpavarustelua

Ajattelin kirjotella erityisesti lapsiin liittyvästä kilpavarustelusta, sillä tiistain (6.8) Aamulehdessä oli aiheeseen liittyvä Sari Sainion kirjoittama artikkeli Kilpavarustellut kakarat, Ja nää on sit vaan mun hieman kärjistettyjäkin ajatuksia, joiden takia ei kannata menettää hermojaan tai vetää hernettä nenään.

Kaikkihan alkaa jo odotusaikana, kun pitää miettiä, millaiset vaunut, millaisen sängyn, hoitopöydän, sitterin ja syöttötuolin haluaa. Meillä ostettiin vaunut, sänky ja hoitopöytä käytettyinä ja syöttötuolin Murunen sai ristiäislahjaks. Ei me haluttu ostaa uusia tarvikkeita järkyttävän kalliilla hinnoilla, koska vauva pärjää varmasti myös halvemmilla. Mä en vaan raaski maksaa vaunuista lähes tonnia, sitteristä satasta tai merkkivaatteista montaa kymppiä tai satasta. Ei meillä oo onneks ollu varaakaan siihen.

Hyvin on pärjätty tähän asti. Poika on kyllä saanu vaatteita myös uutena ja joitain leluja myös. Jotenkin sitä vaan kirppiskierroksilla sattuu silmään joku kiva pieni pehmolelu tai muu hauska lelu ja sehän on pakko ostaa. Ei haittaa, jos niin tekee kerran tai kaks, mutta kun niin kävis joka kerta, jos en vaan pitäs päätä kylmänä. Pitää vaan aatella, ettei lapsi tartte niin paljoo pehmo- tai muita leluja.

Tuntuu, että ihmiset, varsinkin, naiset, sekoo täysin, kun heistä on tulossa äitejä. Vauvanvaate-valikoima on laaja sekä netissä että kaupoissa, joten se on ostajan taivas. Niihin saa menemään rahaa ihan yhtä paljon, kun omiin vaatteisiin, jos vaan haluaa. Kyllähän nyt lapsella pitää olla jo vastasyntyneenä kalliita vaatteita, jotta äiti voi "esitellä" lastaan paremmin. Jos jollain ystävän tai tutun lapsella on ollu söpöt Converset, niin tottakai myös omalle lapselle on saatava sellaset, viis hinnasta. Vauvanvaatteiden käyttöikä on lyhyt, joten en ymmärrä varsinkin uusiin vaatteisiin laitettua rahamäärää. Kirppiksiä kiertelemällä säästää paljon ja saattaa joskus löytää merkkivaatteitakin huippuedullisesti. Jos siis suostuu ja haluaa ostaa jotain toisen vanhaa, mut onneks kirppiksilläki käy nykyään erituloisia ihmisiä.

Toinen juttu on just noi lelut ja muut tarvikkeet. Turvakaukalot ja -istuimet on hyvä esimerkki. Niitä on laidasta laitaan ja tottakai kannattaa kuunnella muiden kommentteja ja mielipiteitä eri merkkien ja mallien istuimista. Oon vaan huomannu, että aika usein se menee toisen merkin mollaamiseen pelkkien kuulopuheiden perusteella. Toivon, että kaikki Suomessa myytävät kaukalot ja istuimet täyttävät vaaditut turvastandardit, joten ei välttämättä tartte ostaa sitä kalleinta kaukaloo tai istuinta, jos ei oo varaa. Eikä ne välttämättä ees oo parhaita. Semmosta hifistelyä en ymmärrä yhtään, vaikka siihen toikin alkaa mennä. On vaan pakko näyttää, että on varaa hankkia kaikkein kallein turvaistuin, leikkimatto, koliikkikeinu ja ja ja.

Pienen taaperon vanhempi voi vielä tapella kulutusta vastaan, jos haluaa. Lapsen kasvaessa hän alkaa huomata, millaisia vaatteita toisilla lapsilla on päällä ja millaisilla leluilla ja tavaroilla he leikkivät. Valitettavasti kaikilla vanhemmilla ei oo varaa lähtee mukaan kilpavarusteluun ja lapsi voi sen takia kokea olevansa toisia aliarvoisempi. Päiväkoti- ja koulumaailmassa asian huomaa selvästi. Lapsen vaatteiden tulee olla muodinmukaisia, siksi Sainio kertookin vanhempien taipuvan, tinkivän omista tarpeistaan ja hankkivan lapselleen trendivaatteita ja -tavaroita ja maksaa kalliit harrastukset. Näin vanhemmat ajattelevat lapsen saavan edelleen kavereita eikä hän syrjäydy sosiaalisesti eriarvoisuuden takia.

Juttuun haastateltu professori Terhi-Anna Wilska ajattelee vanhempien muistelevan omia, erityisesti vaatteisiin liittyviä, lapsuudenkokemuksiaan. Hän kehottaakin vanhempia katsomaan peiliin. Vanhemmat suorastaan tyrkyttävät tavaraa lapsille näyttääkseen hyvän vanhemmuutensa muiden silmissä, pönkittääkseen statustaan, aina ei siis ole kyse siitä, mitä lapsi haluaa.

Siispä haastetta meille vanhemmille, olla ostamatta mitään "turhaa" ja tarpeetonta. Lapsi kuitenkin pärjää niin vähällä, vai pärjääkö kuitenkaan? Onko oman statuksen säilyttämisen takia välttämätöntä ostaa se Burberryn takki tai Calvin Kleinin paita? Ei mun mielestä.

Lapselle riittää, kun hänestä pidetään huolta ja näytetään, että hän on tärkeä. Ei se tartte sen enempää.

Murunen ja isin suojeleva käsi <3 

Lähellä luontoa

Oon asunu pienessä kaupungissa omakotitalossa siihen asti, kun muutin pois kotoa. Kerrostalossa asuttiin reilu vuosi ennen muuttoa omakotitaloon. Kun muutin Tampereelle, asuin kerrostalossa 2012 tammikuuhun asti. Sillon muutettiin tähän rivariin ja ollaan tykätty.

Miks päätin kirjotella tästä aiheesta? Käveltiin Murusen kanssa paljain varpain (Murunen työnsi taaperokärryä) pitkin meiän pihapiiriä ja käytiin samalla maistelemassa vattuja ja oispa matkan varrella ollu viinimarjojaki vähän kauempana polusta. Ollaan kaupungissa, mutta kuitenkin lähellä luontoa.

Tuli niin oma rakas kotitalo ja sen iso piha mieleen. Siellä meillä oli monta omenapuuta, karviais- ja viinimarjapensaita ja tottakai vattuja. Oli ne vaan hyviä, kun sai itte käyä puskista hakemassa. Muutama maijallinen on tullu kerättyä puna-, valko- ja mustaviinimarjoja mehua varten.

Erityisesti oon niin ilonen siitä, että meiän pihapiirissä pystyy hyvin käveleen paljain varpain eikä tartte pelätä astuvansa lasinsiruihin. Koirankakat on sit asia erikseen. Luonnonkukkia sais kans kerättyä maljakkoon, jos haluais. Ja tottakai erityisesti noi vattupuskat ilahduttaa mieltä. Poikakin osaa jo suunnistaa sinne päin kärryllään ja maiskuttelee suutaan jo valmiiks. Onpa ollu niin omatoiminen, että hakenu itte myös marjoja suuhun, oli ne sitten raakoja tai ei.

Luulen, etten osais asua maalla. Mies on maalta kotosin ja appivanhemmat asuu siellä edelleen. Mies naureskelee mulle ja mun peloille. Mä voisin asua maalla, jos mun ei tarvis asua samassa pihapiirissä käärmeiden tai muiden ällöttävien otusten kanssa. Toinen juttu on tottakai se, että sillon palvelut ei ois lähellä. Lapsuudenkodista oli kouluun matkaa vajaa kilsa, keskustaan vähän enemmän. Meillä on tällä hetkellä iso Prisma parin korttelin päässä ja samasta paikasta löytyy myös apteekki, eläinkauppa, kirpputori, kuntosali ym. Kaupungin keskustaan tästä on matkaa n. 3 ja puol kilsaa. Ihannepaikka siis asua. Sopivan kaukana kaupungista, mutta kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien varrella. Bussit tulee 100 metrin päähän ja niitä kulkee tosi hyvin.

Ei siis valittamista. Näin on just nyt hyvä. Saan asua keskustan ulkopuolella ja silti tästä läheltä löytyy metsää ja luonnonmarjoja. Tykätään koko perhe.

Gradu-projekti päätöksessä

Hiljaiselon syy on ollu gradun viimeistely. Siihen on menny yllättävän paljon aikaa, sillä mulla oli kaikki muu tiivistelmää ja kansilehtee vaille valmiina jo pari viikkoo sit. Mua ei oikeen nappaa tollanen näpertely, mitä toi pilkun viilaaminen vaatii. Ja sit vielä se, kun ei meinannu mistään löytyä ohjeita siitä, miten tekee tekstistä vaatimusten mukasen. Herra Google on onneks auttanu meitä (mies on joutunu tekeen aika lailla kans hommia mun työn eteen ja siitä kiitos) ja neuvojakin on löydetty.

Oli muuten varsin ärsyttävää muokata kaikki sivunumeroiden välissä olevat viivat oikeenkokosiks ja samoin kirjojen ja lukujen otsikoissa olevat väliviivat oikeenlaisiks. Nyt se homma alkaa olla kuitenki valmis. Paitsi sivunumerot. Niidenki muokkaamisessa ja saamisessa alkamaan tietyltä sivulta vei multa hermot ihan täysin. Onneks mies autto ja saa myös auttaa edelleen hienosäädön kanssa. Ettin netistä meiän laitokselle tehtyjä graduja ja huomasin, että on aika kirjavaa kansilehden, tiivistelmän ja sivunumeroiden muotoilun suhteen, sillä tapoja näyttää olevan monia. Eli nähtävästi laitoksella hyväksytään useempi tapa kirjottaa tiivistelmä, kansilehti tai sivunumerojen merkkaustapa.

Sit vaan arvostelua odotellessa. Tänään mun työ lähtee eteenpäin ja sit oottelen ohjaajan paluuta kesälomalta, jotta saan tehtyä kypsärinki pois alta. Toivottavasti mahollisimman nopeesti ja sähkösessä muodossa.

Hip hei, iso kivi putoo sydämeltä, kun painan lähetä-nappia ja gradu matkaa painoon ja tietysti myös tarkastajille arvosteltavaks. Täydellinenhän se työ ei oo ja aivan sama. Pääasia, et se on ihan pian valmis.

Sit ehtii taas kirjotella blogiinki vähän useemmin.

1-vuotiaan Murusen kuulumisia

Aattelin nyt kirjotella jotain meiän pojan kuulumisia kuvien kera. Murunen täytti siis 1 vuotta huhtikuun alussa ja on kohta 1v ja 3 kk. Vuoden rajapyykin jälkeen on ehtiny tapahtua kehityksen kannalta paljon.

Murunen ei vielä kävele, mutta tän viikon aikana on innostunu vasta kunnolla taaperokärrystä ja liikkuukin sen kanssa sekä sisällä että ulkona. Sisällä käy ihan itte hakeen sen. Ei kävelemään lähtämisessäkään ei pitäs enää mennä kauaa. Tosin Murunen on edistyny kaikissa taidoissa keskiarvoo hitaammin. Murunen esimerkiks lähti konttaamaan vasta vähän ennen vuoden ikää. Portaita poika kiipee jo sujuvasti ylöspäin, alaspäin on vielä vähän reenattava, mutta osaa kuitenki laskeutua jalat edellä. Sohvalle poika nousi ite kuukaus sitten ja nyt sitä tehään sit jatkuvasti, joten silmät saa olla selässäki. Ilman tukea Murunen nousi seisomaan juhannuksen jälkeen eli ei oo vielä kauaa osannu itte seistä.

Murusen syöminen on vaihtelevaa, välillä ruoka maistuu mainiosti, välillä taas tökkii oikeen kunnolla. Meni kauan, ennen ku poika suostu syömään ruokia, joissa on isoja paloja, ne vaan sylkästiin pois. Edelleen on sama juttu esimerkiks isojen paprikanpalasten suhteen. Poika syö yleensä aamu-ja iltamannapuuron hyvällä ruokahalulla, vaikka muuten päivän ruokailut ei välttämättä sujukaan. Ja tottakai aikuisen ruokalautasella on paljon parempaa sapuskaa ja se saattaa maittaaki omaa ruokaa paremmin. Välillä Murunen saa syödä myös itse, koko ajan enemmän ja enemmän. Poika on varsinainen maitopoika, sillä hän juo ruoan yhteydessä maitoa mukista, paitsi välipalalla ja iltapuuron jälkeen saa pullollisen.

Tuttipullo on vielä kovin tärkee eikä siitä olla ihan vielä luopumassa. Jos tuttipullo on jääny näkyville, Murunen hakee sen ja yrittää juoda. Tuttipullon sijaan maito saadaan varsinkin muualla kuin kotona ollessa usein myös 2 desin tetrasta pillillä. Tuttia poika syö edelleen, mutta pääosin vain nukkumaan mennessä ja muuten tarvittaessa.

Murunen on ollu ilopilleri koko ikänsä. Kaikkialla, missä liikkuu pojan kanssa, ihmiset ihmettelevät pojan hyväntuulisuutta ja vierastamattomuutta. Murunen myös yleensä hymyilee jokaiselle vastaantulijalle ja nykyään yrittää myös keskustella. Meiän pieni hymypoika.

Toisaalta myös oma luonne tulee myös selkeästi ilmi. Omatahto alkaa olla vahva ja myös kaikki kielletty kiinnostaa tottakai. Kissoja on kiva ottaa kiinni naamasta, vähän läppästä tai ottaa kiinni hännästä. Toinen kissoista hyväksyy sen, mutta toinen lähtee sillon pois. Stereot on jokapäivänen kiinnostuksen kohde, samoin lipaston ja keittiönlaatikot. Eli tekniikka kiinnostaa. Murunen tietää, miten xboxin saa päälle, mistä säätyy voluumit ja mistä tietokone sammutetaan. Niin ja tietty, miten puhelimen näppäinlukko avataan ja soitetaan tai laitetaan tekstiviesti jollekin. Nyt myös valokuvaus kiinnostaa ja äiti saa vähän lepoa, kun antaa pojan kuvailla rauhassa, mitä haluaa.

Selkeitä sanoja on ainoastaan pappa. Kissa on sssh, vyö on vöö, lamppu on -mppu, muki on mmm, ankka on -nkka, kakka tarkottaa ainaki sukkaa ja kenkää, napa on papa. Puhettahan pojalta on tullu jo pienestä asti, tullu siis äitiinsä. Vielä kun ymmärtäs, mitä poika puhuu ja selittää.

Poika nukkuu sentään paremmin ku aiemmin. Pienenä nukuttiin välillä päivät ja sit valvotettiin äitiä ja isiä aamukuuteen. Nyt poika menee nukkumaan 23 maissa ja nukkuu ysiin, tosin herää yöllä vaihtelevasti. Välillä riittää, kun laittaa tutin suuhun, mutta välillä pitää ottaa meiän sänkyyn, jossa nukahtaa välittömästi (meillä 140 cm sänky). Ollaan tässä pian siirtämässä Murusta omaan huoneeseen ja edelleen tulee nukkumaan häkkisängyssä. Unilelu on erittäin tärkee, sillä ilman sitä ei uni tule. Sen päälle, alle tai viereen nukahetaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin.

Molemmat papat on Muruselle tosi tärkeitä ja kun pappa on paikalla, poika on koko ajan kimpussa. Ihanaa seurata, kuinka molemmat papat antaa aikaansa pojalle, samoin on mummien laita. Myös isi on tärkee, jopa tärkeempi kun äiti. Osittain johtuu varmaan miehen pitkästä kotonaolosta ja muutenki paljon pojan kanssa vietetystä ajasta. Läheisyyden kaipuu on tällä hetkellä suurta, sillä yksin leikitään vaan sillon, kun äiti tai isi on lähes vieressä. Sylissä poika haluis olla koko ajan, sillä muuten alkaa huuto. Yksin vessaan pääseminen on haaste, samoin suihkuun meno, jos mies ei oo kotona.

Ihana pieni poika meille on suotu ja toivottavasti suodaan vielä muutama sisaruskin.

Kotiäiti = hyvä äiti, työssäkäyvä äiti = huono äiti?

Yleisesti ajatellaan, että äidin tulisi olla lapsen kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Entä jos se ei vaan tunnu oikealta ratkaisulta oman mielenterveyden ja lapsenkaan kannalta? Syyllistämiseltä ei voi välttyä, vaikka tän asian tulisi olla jokaisen oma valinta. Niin vain me äidit jaksetaan syyllistää toisia äitejä heidän valinnoistaan.

Mun mielestä mä oon kuitenkin parempi äiti Muruselle ja jaksan itekin paremmin, kun saan olla päivät töissä. Se on tosiasia. Mä niin nautin, kun sain olla koko kevään töissä ja mies oli pojan kanssa kotona. Onneks mies oli suostuvainen työnjakoon ja oikeastaan myös itte sitä ehotti mulle. Hän oli kuitenki nähny ja kuullu mun  mielipiteen kotonaolosta ja sen vaikutuksista mun hyvinvointiin. Mä olin pojan kanssa kotona, mutta koko ajan teki mieli olla töissä. Ajatukset ei valitettavasti ollu täysin oman lapsen kanssa, vaikka se tuntuukin kamalalta asialta. Tottakai mä vietin aikaa pojan kanssa, leikin ja viihdytin poikaa joka päivä, vaihdoin vaipan, syötin, ulkoiltiin ym. Käytiinhän me kerran viikossa muskarissaki, jossa näin myös toisia aikuisia. Se myös oli yks ongelma, ei ollu oikeen ketään samassa tilanteessa olevaa äitiä. Joka päivä ootin sitä hetkee, kun mies tuli kotiin ja halus ottaa vastuuta pojan hoidosta. Mies jakso toimia pojan kanssa mua enemmän, onneks.

Kun äitiysloma loppu ja miehen isäkuukaus alko tän vuoden alussa, mä pääsin takas työelämään ja nautin siitä täysillä. Oli niin ihanaa lähtee aamulla töihin ja keskustella opehuoneessa kollegoiden kanssa muustakin ku lapseen liittyvistä asioista, toki myös niistä tuli puhuttua. Ja tottakai keskusteltiin ja keskustellaan edelleen miehen kanssa paljon muustakin ku pojasta ja hänen tekemisistään. Myös itte työ, lasten opettaminen, anto uutta potkua kotiarkeen. Sain työpäivän aikana keskittyä oppilasasioihin ja itte opettamiseen. Mä niin nautin. Oikeesti. Jo isäkuukauden alussa mies ehotti mulle, että hän vois olla kevään pojan kanssa kotona. Täyttihän poika vuoden vasta huhtikuussa. Mä olin niiiin ilonen ja suostuin hyppien ja keikkuen.

Tiesin, että töitä mulle riittää. Hiihtolomaan mennessä tais olla pari päivää, kun en ollu töissä. Suhteita mulla oli kuitenki olemassa jo ennen äitiyslomaa useempaankin kouluun. Puhelin soi siis ahkerasti ja seilasin useemman koulun väliä. Se ei haitannu mua ollenkaan, totuin siihen jo aiemmin. Muutamaa viikkoo ennen hiihtolomaa mua pyydettiin töihin loppukevään ajaks. Mun luottokoulun rehtori oli suositellu mua siihen hommaan. Pääsin siis erkkaopeks kahelle koululle lähes maalle. Tästä pestistä kirjottelinki jo aiemmin, tykkäsin itse työstä ja lapsista, mutta tää opintovapaalla oleva erkka oli varsin omituinen tapaus.

Kesäkuun alusta oon taas ollu kotona pojan kanssa eikä mun mielipide kotona olemisesta oo edelleenkään muuttunu. Tää on mulle vaan tosi vaikeeta. Mieluummin olisin töissä. On ihanaa seurata pojan kehittymistä ja touhuja, mutta joka päivä toistuvat arkirutiinit alko tökkiä jo parin kotonaoloviikon jälkeen. Myös päivärytmi sitoo ihan eri tavalla kuin vielä viime kesänä. Kaikki menot täytyy suunnitella ruoka-aikojen mukaan. Se on mulle vaikeeta. Poika nukkuu tällä hetkellä parhaiten sisällä, joten joka päivä ei voi olla jossain menossa. Ollaan kaikesta huolimatta oltu pojan kanssa tosi paljon muualla kun kotona. Se piristää mun päiviä tosi paljon, vaikkei taas rahapussia. Kirppiksiä on tullu kierreltyä tosi paljon ja samalla oon saanu myös raitista ulkoilmaa. Hyvä niin.

Toisaalta onneks löydän kotonaolosta myös hyviä puolia. Näin aamu-unisena ihmisenä tykkään nukkua aamulla pitkään ja meillä herätäänkin vasta ysin aikoihin. Myös poika on aamu-uninen eikä suostus millään nousemaan ees ysiltä. Ei oo myöskään "pakko" lähtee kotoo pois, jos ei halua. Voi lähtee vaikka päiväsaikaan hakeen torilta mansikoita ja herneitä, jos huvittaa. Voi mennä takapihalle lukemaan kirjaa samalla, kun poika tekee omia juttujaan. Voi siis vaan nauttia kesästä, jos osaa.

Ootan siis taas joka päivä miehen töistä tulemista, varsinkin nyt, kun pojan omatahto on tullu vahvasti esiin. Ruokailut on ihan oma lukunsa, kun poika ei halua istua syöttötuolissa ja olis mukava syödä aina vaan itte. Juu, tiiän, että pojan täytyy opetella syömään itte, mutta kun se sottaa niin paljon. Tottakai poika saa välillä tehä niin, mutta liian harvoin. Murunen haluaa myös "auttaa" täyttämään tiskikonetta ottamalla likasia astioita pois koneesta. Samoin poika kerkee nykyään joka paikkaan ja mulla saa olla silmät selässäki. Poika ei voi jättää hetkekskään yksin, sillä se ehtii kiivetä pöyälle tai mennä kiellettyihin paikkoihin. Se on raskasta mulle, en jaksas joka päivä olla kieltämässä ja yksin vastuussa pojasta. Kyse ei oo siis siitä, etten sais omaa aikaa. Mulla onneks on sitä ja tiiän, että mies antas sitä enemmänki, jos haluisin.

Mun pointtina on se, että mun kunnioitus kotiäitejä kohtaa on vaan noussu. Toisaalta on turha syyllistää pienten lasten työssäkäyviä äitejä tietämättä ratkaisujen taustoja. Ei nää ratkasut helppoja oo, mutta oma mielenterveys ja toisaalta pojan hyvinvointi johti mulla tähän. Tää ei tullu yllätyksenä, vaan pohdin asiaa jo ennen Murusen syntymää. Tiesin, ettei musta oo kotonaolijaks, vaikka kuinka haluisinki olla sellanen pullantuoksunen, kotona viihtyvä äiti, kuten mulla on ollu.

Kesäkuun tekemisiä kuvien kera

Edellinen teksti on jo alkukuulta, mutta en vain ole ehtinyt/jaksanut kirjotella uutta tekstiä aiemmin.Sen verran paljon on ollu kaikenlaista tekemistä kuluvan kuun aikana. Joka viikonloppu ollaan oltu jossakin.

Kattiset paossa aurinkoo

Lakkiaisviikonloppua vietettiin Murusen isovanhempien luona Vammalassa, juhlittiin miehen serkkua ja nautittiin yhdessäolosta. Siltä reissulta ei oo ollenkaan kuvia, koska kamera jäi kaikessa kiireessä kotiin.

Juhannusvieras

Seuraavana viikonloppuna siskonpoika sai nimen. Ilma oli mitä mainioin, paitsi autoilun kannalta. Kuuma auto ja pieni lapsi ei oo kovin toimiva yhdistelmä. Saman reissun aikana huomattiin myös ettei poika enää viihdy pitempiä matkoja yksin takapenkillä, vaan jomman kumman meistä on viihdytettävä poikaa matkan aikana. Todennäkösesti en oo lähössä siis pojan kanssa kahdestaan moikkaamaan Savon mummia ja pappaa eli mun vanhempia, ja muita sukulaisia.

Murunen poseeraa ikkunan edessä, kuvassa näkyy myös serkkutytön jalka.

14.-16.6 viikonlopun poika vietti Vammalan isovanhempien hoivissa. Perjantaina ajeltiin Murusen ja tarvittavien tavaroiden, kuten rattaiden ja vaatekassin kanssa sinne ja sunnuntaina isovanhemmat toivat pojan takas kotiin. Vietettiin siis pitkästä aikaa viikonloppu ilman poikaa ja teki muuten hyvää. Yöunet jäi kuitenkin aika vähiin, sillä koko lauantaipäivä juhlittiin mun toisen kaason ja miehen bestmanin, rakkaiden ystävien häitä. Ekaks parin avioliitto siunattiin juhlallisesti komeiden musiikkiesitysten saattelemana kirkossa, sit oli hääjuhlan vuoro erilaisine ohjelmanumeroineen ja loppuilta vietettiin pienemmällä porukalla muun muassa karaoken, saunomisen ja uinnin parissa. Hauskaa oli, taksi kiikutti meiät kotiin kolmen maissa sunnuntaiaamuna.  Poika palas isovanhempien hoivista iltapäivällä hyvin pirteenä ja hyväntuulisena kun taas me vanhemmat oltiin vielä hieman väsyneitä edellispäivän juhlista.

Komia Tuomiokirkko ja bongaapa kuvasta myös mut

Hääpaikalta

Juhannus meiän piti viettää ihan kotosalla oman perheen kesken, mutta mentiin kuitenkin yheks yöks taas Vammalaan. Se oli mahollista meiän ihanan naapurin ansiosta, kun hän suostu hoitamaan meiän kattisia sen aikaa. Vammalassa saunottiin, syötiin hyvin ja paljon, väisteltiin paarmoja, nautittiin kauniista Suomen kesästä ja käytiin myös testaamassa uusi frisbeegolf-rata. Sitä ei päästy koskaan loppuun, vaikka mentiin jatkamaan kesken jäänyttä kierrosta vielä seuraavana päivänä. Oli sen verran haasteellinen ja rankka maasto. Mukavaa oli kuitenkin.

Mökkitunnelmia

Tulevan viikonlopun suunnitelmat on vielä auki, mies on poikkeuksellisesti myös lauantain töissä. Todennäkösesti lähetään poitsun kanssa kierteleen naapurikunnan kirppareita isin työpäivän aikana. Sunnuntaina kelistä riippuen ollaan joko vaan kotosalla ja mä teen graduun tarvittavia korjauksia tai sit mennään rannalle, uidaan ja nautitaan kesästä. Näkee sit.

Sohvalle kiipeemässä. Taas. :)

Ajattelin kirjotella seuraavaks ajatuksia kotiäitiydestä ja tehä jonkinlaista koontia 1-vuotiaasta Murusesta tottakai kuvien kera.

Kesäinen tervehdys

Eipä oo musta hetkeen kuulunu mitään ja syyt mainitsinki jo edellisessä postauksessa. Nyt työt on ohi koko kesän ajaks, mutta hektisyys gradun kanssa jatkuu vielä viikon verran. Ens viikon perjantaihin mennessä pitäs työ saada eteen päin. Kiirusta pitää, mutta saan kuitenki lähetettyä sen ajoissa.

Aikapula vaan meinaa vaivata, kun mies on päivät töissä ja mä kahestaan pojan kanssa kotona. Murusen hereillä ollessa on turha ees yrittää keskittyä kirjottamiseen tai tällä hetkellä pääosin virheiden korjailuun. Siispä oottelen poitsun päiväuniaikaa. Välillä unoset kestää vaan tunnin ja siinä ei paljoo ehi ,kun pitäs saada itte syötyäki jotain. Kotityöt on tällä hetkellä aivan hunningolla, tosin tää tropiikki (ylhäällä ainaki +27), ei paljoo innostakaan siivoomaan.

Meillä on tällä hetkellä menossa operaatio omaan huoneeseen siirtyminen. Se on vielä vaiheessa, koska mun on ekaks saatava gradun kirjotushommat tauolle. Me siirretään siis työhuone viereiseen huoneeseen ja poitsu saa vanhan työhuoneen ittelleen.

Mutta jotta päivät ei menis pelkkään pojan päiväunien odotteluun ja tekstin kirjottamiseen, on me tehty muutakin. Kirppisten kiertely on jo tullu tavaks ja kyllähän sieltä yleensä jotain lähtee myös mukaan. Oon löytäny myös ittelleni vaatteita ja säästän siinä pitkän pennin, ku ei tartte lähtee kauppaan ostaan uutta, kun käyttökelpoisia rytkyjä löytyy muualtaki. Muutenki ollaan aika paljon pois kotoo jo tän kuumuuden takia. Jos ei olla menossa, vietetään aikaa yleensä takapihalla. Siellä poika harjottelee kävelyä taaperokärryn kanssa, leikkii autoilla tai konttailee kohti leikkipaikkaa. Mä yritän samalla lukee kirjaa tai vaan nauttia hyvistä ilmoista. Aurinkorasva ja siltä suojaavat vaatteet ja hattu on myös aina mukana.

Tänään innostuttiin myös vähän taiteilemaan sormivärien kanssa tai mä taisin olla kyllä enemmän innoissaan siitä, kun poitsu.

Gradun ja töiden loppukiriä

kuva täältä

kuva täältä

Päivitykset on jääny vähiin ja jää vielä jonkin aikaa edelleen. Syynä siihen on kaks viimestä työviikkoo, joille riittää vielä enemmän homma ku laki sallii. Ei kovin helpolla kyllä pääse kesälomalle (hoitovapaalle 2 kk ajaks).

Suurin työllistäjä on kuitenki tällä hetkellä ihana kamala gradu. Sitä pitäs nyt jaksaa vääntää ja kääntää valmiiks asti. Tai siis jonkunlainen luettava versio siitä pitäs palauttaa ohjaajalle kuukauden sisällä.

Ihan vielä tällä viikolla ja tuskin seuraavallakaan se onnistuu. Johdanto puuttu vielä kokonaan, pitää tsekata, toimiiko tutkimuskysymykset, kirjotella tuloksista jotain, jonkun verran mulla onkin jo pohdintaa tehtynä. Sit tottakai pitää koko ajan lukee työtä läpi ja korjata virheitä. Tekstin ku pitäs olla jollain tavalla loogista ja sitä pitäs pystyä oikeestaan kenen tahansa lukemaan ja vielä ymmärtämään lukemansa. Ja se on mulle vaikeeta. Saan kyllä kirjotettua tekstiä, mutta saan hioo ja hioo sitä tosi monta kertaa ja paljon, kun siellä on niin paljon esim. kappaleita väärissä paikoissa ym.

Joten, luultavasti kirjottelen jotain lisää, ainaki pidempää päivitystä, vasta kesäkuun puolella.

Nyt takas gradun kimppuun ennen peiton alle menemistä.

Murusen kenkä- ja vaatekaapin täydennystä

Body ja housut molemmat kirppikseltä

haalari kirppikseltä (aivan ihana!)

Pojan vaatteista valtaosa on ostettu käytettyinä eri kirppareilta. Lastentarvikekirppiksiltä tekee usein hyviä löytöjä, jos ennättää penkomaan vaatteita ajoissa. Tommoset 80-86-senttiset vaatteet on kysyttyä tavaraa. Eli jos niitä näkee ja ne vielä miellyttää silmää, ne on myös ostettava heti, koska katumapäälle tullessa on jo useimmiten myöhäistä. Nopeat syövät siis taas hitaat. Voin suositella Tampereen seudun lastentarvikekirppareista Peikonpesää, Nukkekotia, Puotikuuta ja uutta Intoa.

Pääosin kirppiksillä myytävät vaatteet on ollu tosi hyväkuntosia, mutta joka kerta on muutamastaki pöydästä löytyny selkeesti likasia ja reikäsiäki vaatteita. Mä ainaki ohitan yleensä sellaset kirpparipöydät täysin, paitsi, jos oon varma, että kyseisessä vaatteessa oleva tahra lähtee varmasti pois pesussa. Tällä hetkellä vaatteiden kulutus on tosin niin suurta, ettei ihan pienet tahrat tai varsinkaan kuluneet housun polvet haittaa, koska poika konttaa pitkin lattioita ja housun polvet kuluu helposti puhki.

Ulkovaatteiden suhteen on pakko olla tarkempi. Ostettiin aiemmin tänä vuonna pojalle uusi talvihaalari,  koska äitiyspakkauksen haalari oli sen verran naftia kokoo eikä kirpparilta löytyny sopivia. Haalaria pidettiin sit koko lopputalvi ja ollaan tosi tyytyväisiä. Saatiin se sentään puoleen hintaan, kun maksettiin vaan vajaa 50 euroo. Muuten pojan talvivaatteetki on ostettu kirppiksiltä, mutta ne on olleetki tosi hyväkuntosia.

Parin viikon sisällä ollaan taas kierrelty kirppiksiä oikeen urakalla. Mulle suht uus tuttavuus kirpputori Silinteri, on todettu hyväks ostopaikaks. Sieltä löytyy kaikenlaista tavaraa, mutta hyvin myös lastenvaatteita. Viime reissun saldona oli pojalle kolme erilaista takkia ja lippis. Yhteishinnaks niille tuli joku 15 euroo. Softshell-takista on tullu meiän suosikki eikä punanen väri oo haitannu ollenkaan. Farkkutakkiki on ollu päällä jo pari kertaa ja se on ihan pojan näkönen vaate. Perustakkia ei oo vielä laitettu päälle, koska se on vielä liian kevyt.

huppari ja body kirppikseltä

huppari kirppikseltä

body kirppikseltä

Peikonpesässä käytiin kans ja tehtiin viime kerralla hyviä löytöjä. Tarkotuksena oli löytää Muruselle rymyämiskengät ja sellaset löytyki hintaan 1,50 e. Löyty myös ihana tähti-pipo, just passeleita jarrusukkia ja taispa mukaan lähtee myös yhet jarrusukkikset ja jotain pientä vasta maailmaan tulleelle vauvalle. Radiokirppikseltäki löydettiin pojalle sopivia vaatteita, tosin siellä pitää olla aikaa kierrellä ja omata hyvät hermot, koska populaa piisaa ihan kiitettävästi. Hyllyvälit on kapeet ja hankala siis liikkua vaunujen tai rattaiden kanssa.

Halusin pojalle kesäks jotain muita kenkiä, joten käytiin vielä Koivu Kirppiksellä tässä meiän lähellä. Sieltä löytyki lähes käyttämättömiä ja siistejä kenkiä yhteensä neljä paria. Yhteishintaa niille tuli noin 30 e.  Mukana oli myös merkkikenkiä, joten säästettiin pitkä penni. Kerranki sattu hyvä tuuri ja myös myyjä paikalle, jolta sai kyseltyä lisätietoo ja pähkäiltyä kenkien sopivuutta meiän pojalle. Sovitettiin jokaista paria myös paikan päällä, koska herra ei halunnu nukkua sinä päivänä päikkäreitä ollenkaan.

Yleensä ongelmana on lapsen sukupuoli, koska valtaosa kirppisten 1-vuotiaiden vaatteista on hyvin usein tytöille enkä välttämättä halua ostaa Muruselle vaaleenpunasia Hello Kitty-housuja tai rimpsubodya. Meiltä löytyy kyllä yks vaaleenpunanen body ja jotain muutakin enemmän "tyttömäistä" vaatetta.

Jumpsuit kirppislöytö

Mä en oo aiemmin jostain syystä oikeen osannu kiertää kirppiksiä, mutta pojan odotuksen ja syntymän myötä on niitä tullu koluttua oikeen urakalla. Oikeen oottaa sitä hetkee, kun pääsee taas katteleen jotain ihania vaatteita, joista osa on onneks myös sopivia. Samalla sitä haaveilee, että pääsee ostamaan jotain pieniä ihanuuksia syntymättömälle lapselle. Sit ajallaan.

Edellisessä postauksessa pojalla on kuvassa päällä toi softshell-takki ja muitaki kirppisvaatteita vilahtelee kuvissa. Mitään erillistä kollaasia mulla ei niistä oo.

Pieni lapsi

Meillä on pieni lapsi, pikkasen päälle 1-vuotias poika. Ihana pieni pellavapää.

Silti se kaipuu toiseen rakkaaseen pieneen ihmiseen on suuri. Mulle tulee koko ajan ikää lisää ja muutenki suht pieni ikäero olis kiva. Asiahan ei oo meiän käsissä. Aina voi kuitenki esittää toiveen.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tällä hetkellä ympärillä on paljon pieniä lapsia. Suvussa on ollut vauvabuumi vuoden 2011 loppupuolelta asti ja pieniä tuhisijoita on tulossa lisää. Myös ystäville on syntyny vauvoja. Vauvan tuoksua riittävästi, no ei. Mä haluisin kasvattaa taas mahaa ja suunnitella elämää kaksilapsisena perheenä.


Yks ilta viime viikolla sain tekstiviestin, jossa kerrottiin pienen ihmisen syntyneen maailmaan. Onnea siis vielä Hm ja J! :) Ja Murusen serkku saapuu maailmaan toivottavasti tämän kuun aikana.

Tässä vielä Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen-kappaleen sanat:



Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Herkistyin

Kuulin eilen töistä palatessani radiosta Juha Tapion Kaksi puuta. Se tuo mieleen paljon muistoja, joista tärkeimpänä meiän häät syksyllä 2010. Kuunnellessani tuli myös mietittyä muutamaa tällä hetkellä mielessä pyörivää asiaa.


Tässä sanat:

Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun
Kun hetken päässä aamu odottaa.
Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme ja helppo huominen on unohtaa.
Oomme taas kuin kaksi lasta.
Ne jotka aikoinaan, puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan.

Ja sä viet mut ikkunan luo.
Ja sä sanot: Me kai ollaan niin kuin nuo

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää.
Katsoo kevääseen,
seisoo erillään.
Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää.
Katsoo kevääseen,
seisoo erillään.
Ja jossain alla maan,
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

Kaksi ylvästä ja nuorta.
Varmoina on voimistaan.
Taivaankantta kohti kasvaneet.
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet.
Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet.
Se ihme on kai vasta;
Oomme tänne selvinneet.

Ja sä viet mut ikkunan luo
Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo

-----------------------------------------------------------------------------------------------------


 Töiden kannalta on takana varsin raskaat pari viikkoo, mutta onneks on taas viikonloppu tulossa. Viikonloppuna juhlitaan miehen vaarin 80-vuotissynttäreitä ja onhan toi vappukin jo ovella. Pieni hengähdystauko yhen vapaapäivän muodossa (sattuu vaan tyhmästi keskelle viikkoo) tulee tarpeeseen.

Ens viikolla alkaa sit gradun loppurutistus. AIkaa vieneet työjutut alkaa olla ainaki hetkeks purkissa, joten voin keskittyä vaan graduun. Valmistuminen alkaa siis häämöttää horisontissa, vaikka se meneekin syksyyn.

Välikädessä

Alotin erkkaopen työt hiihtoloman jälkeen ja se kestää koko loppukevään. Toisen reviirille astumisessa on aina omat ongelmansa ja hankaluutensa ja se on tullu huomattua. Ensimmäiset havainnot tein jo silloin, kun kävin tutustumassa kouluun ja sen erkkaan. Saadut ohjeet oli varsin seikkaperäsiä, konkreettisia ohjeita oli mm: "pidä huolta mun viivottimista ja satatauluista, perin jokaisen niistä takasin, mikä häviää", "ja tohon kaappiin sulla ei oo mitään asiaa mennä". Onneks muu henkilökunta on tosi mukavaa.

Tämä opettaja ehti pitää itte vaan osan Allu-testeistä ja mä pidin sitten loput, mikä oli mun kannalta huonompi ratkasu. Kaupunki vaatii koonnit tuloksista ja jotta ne voi tehdä, pitää olla jokaiselta oppilaalta jokaisesta viidestä osiosta tarkat pistemäärät. Itse pitämistäni Alluista mulla on kaikki tarpeellinen tieto, mutta vakkarin pitämistä on vaan vääränlaiset koonnit. Kommunikointi vakkarin kanssa on ollut todella vaikeaa, joten toivottavasti asia selviää huomenna (saan tarkat tiedot) eikä mun tartte olla enää yhteydessä hänen kanssaan, koska se näyttää olevan todella hankalaa.

Mä oon kokenu tulevani hyvin toimeen sekä opettajien, muun henkilökunnan ja oppilaiden kanssa ja olen myös saanut siitä positiivista palautetta. Kuulen kuitenki jatkuvasti pääosin negatiivista palautetta vakkarin töistä. Ja ymmärrän sen. Oletan, että jos työskentelisin hänen kanssaan samassa koulussa, minun olisi vaikeaa tulla hänen kanssaan toimeen. Hän on vaan niin erilainen ihminen kuin minä.

Koen siis olevani koko ajan välikädessä, koska mun kädet ovat osin sidotut tämän vakkarin käytöksen takia. Yritän tehdä työni parhaani mukaan, mutta se on välillä vaikeaa, jos ei ole kaikkia tarpeellisia tietoja saatavilla oppilaista. Mutta näillä mennään ja toivotaan, että se riittää.

1-vuotias Murunen

Tänään Murunen täytti kuutisen tuntia sitten yhden vuoden. Viime vuonna oli pääsiäismaanantai ja sato lunta. Synttäreitä juhlittiin pääosin sukulaisporukalla (plus Suskin perhe)aikataulusyistä jo lauantaina. Tarjoilut maistuivat (kiitos rakas) ja pojan saamat lahjat olivat tarpeellisia.

Blogitauko on taas kestäny luvattoman kauan. Tällä hetkellä tän kanssa kilpailee pieni 1-vuotias tutkimusmatkailija, mies, työjutut, tietysti gradun valmiiks pakertaminen, mutta myös muutama muu asia. Aikaa siis on tällä hetkellä tosi rajallisesti mihinkään "ylimääräseen". Valitettavasti.

Lisäilen ja luultavasti kirjottelenki kuvien kera pojan neuvola- ym. kuulumisia myöhemmin tällä viikolla. Nyt pieni mies vaatii huomiota (ei nukuta). Ja Allujen tarkistus vielä pientä viilausta ja tulosten kirjaamista (torstaihin mennessä).

Ripa, kapa ja noro

Täällä vieraili viime viikolla sitkeä ja hankala noro. Poika sairastu keskiviikkoiltana iltapuuron jälkeen ja oksenteli vartin välein useemman tunnin ajan. Mikään ei kestäny sisällä. Mies siirty pojan kanssa nukkumaan toiseen huoneeseen, jossa nukkuvatki koko loppuviikon. Mies sairastu itte perjantaina. Joten semmonen oli meiän viikonloppu.

Mun piti tehä koko viikonloppu ahkerasti gradua, mutta ei ollu toivookaan. Mukavia aurinkoisia talvikelejäki kattelin vaan ikkunan takaa. Sunnuntaina päästiin jo ihmisten ilmoille pikasen Ikea-reissun aikana.

Pojan ripuli jatkuu edelleen, mutta viimeks ruoka on tullu ylös lauantai-iltana.

Hieman erilainen työpaikka

Alotin eilen työt uudessa paikassa, kävin siellä vaan ennen hiihtolomaa näyttäytymässä ja saamassa pikaset ohjeistukset vakkarilta. Mä tykkään pitää kirjaa tuntien tekemisistä, joten ostin paksun vihkon vaan sitä varten ja samalla reissulla löysin myös pari varapyyhekumia laukkuuni.

Vielä ei voi kunnon vertailuja tehä, mutta on toi aika erilainen koulu ku mikään aiempi. Hieman syrjässä, ykssarjanen koulu, oppilaita reilu 100. Välitunnin loputtua soitetaan lehmänkelloo, koska mitään erityistä välituntikelloo ei oo. Oppilailla on iso piha, jolla viettää välituntia. Pihassa on kunnon liukumäki, jota oppilaat laskivat liukureilla tai ihan pyllyllään. Tällasia huomioita tein ekan välkkävalvontani aikana.

Lähin hyvissä ajoin ajelemaan töihin, ettei vaan tulis kiire ja olisin varmasti ajoissa. Olin koulun pihassa kasin aikaan eikä paikalla ollu vielä muita opettajia. Ovet oli kuitenki auki, joten kävin tsekkaan pikaseen mun työhuoneen ja tavarat, joita vakkari oli jättäny mua varten. Koulurakennuksia on kolme. Vanhassa kivirakennuksessa sijaitseva opehuone on kaksosanen, hyvin tunnelmallinen paikka. Toisella puolella on nojatuoleja ja sohva ja toisella on sit iso ruokapöytä, jonka ääressä useimmiten vietään välitunnit pulisten kaikenlaista. Kuulin työhuoneeseeni, kun joku meni opehuoneeseen, joten pääsin itekin tsekkailemaan ihmisiä ja kuuntelemaan, mitä mun tulis tehdä tai miten toimia kunkin opettajan tunnilla. Opettajat vaikuttaa tosi mukavilta ja on ollu helppo päästä mukaan porukkaan. Sain myös työavaimet ja nyt pääsen kulkemaan helposti rakennuksesta toiseen ja tänään pitäs todennäkösesti saada myös tunnukset tietokoneelle.

Lapset vaikuttaa myös tosi mukavilta. Ekalla tunnilla oppilaat tuli mun luokkaan ja luettiin heidän kanssaan tekstiä, tuntu jotenki nii mukavalta päästä heti kiinni töihin. Toka tunti oli vastapäisessä atk-luokassa pienten ykkösten kanssa. Ensiks oppilaitten piti kirjautua koneelle ja harjotella samalla oman tunnuksen ja salasanan kirjottamista. Mä kiertelin ympäri luokkaa ja autoin oppilaita tarvittaessa. Valtaosa heistä osas jo lukee, mutta ei ihan kaikki. Oppilaat teki opitista äikän tehtäviä omaan tahtiinsa. Seuraavalla tunnilla menin luokkaan seuraamaan tokaluokkalaisten matikan tuntia ja samalla oppilaita. Sain opelta hyviä neuvoja ja ohjeita ja havaitsin myös muutaman "mun oppilaan". Kutosten äikässä harjoteltiin sijamuotoja ja oppilaat teki tosi rauhallisesti ja hiljaa tehtäviä omaan tahtiinsa. Vikalla tunnilla mulle tuli pari nelosluokkalaista ja heiän kanssaan harjoteltiin äikkää.

Koulu on pieni verrattuna kouluun, jossa oon työskennelly kaikkein eniten, koska siellä on useempi sata oppilasta. Oppilaissa oon huomannu jo eroja, mutta osittain ne kyllä johtuu kaupunginosastakin. Oppilasaines eroo hirmu paljon jo pelkästään eri koulujen välillä.

Kaipaan kuitenki jo nyt niin tuttuja ja turvallisia työkamuja tolta toiselta koululta. Hetki menee varmaan sopeutuessa, mutta onneks noi opet nykysessä työpaikassanikin ovat todella avuliaita ja ymmärtäväisiä.

Tosin tämä on vasta puolitotuus työstäni, osan viikosta vietän toisella koululla ja sieltä en osaa sanoo vielä yhtään mitään. En oo ees ikinä käyny siellä, mutta uskon kuitenki löytäväni perille.

Mielenkiintoinen ja opettavainen kevät on varmasti tulossa.

Haaste 11+11

 Sain jo joku aika sitten haasteen ja päätin nyt vihdoinki vastata siihen. 

Ohjeet:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

Mitäköhän en oo vielä kertonu tai mikä ei paljasta liikaa? Mietitään.

1. Oon työssäni välillä liiankin tunnollinen ja suostun tekemään usein enemmän ku mun ees pitäs.

2. Mä voin sanoo rehellisesti nauttivani työn teosta hyvällä omallatunnolla.

3. Vietän aivan liikaa aikaa tietokoneen ääressä.

4. Oon ollu tän viikon kotosalla ja mies pääosan viikosta töissä, joten ollaan oltu poitsun kanssa kahestaan. Oon kyllä tykänny olla kotona. Tämmönen lomaviikko on pehmee lasku arkeen paluuseen sit maanantaina.

5. Meillä siivotaan aivan liian harvoin, mutta onneks kumpikaan ei oo siivoushullu.

6. Oon välillä valitettavasti äärimmäisen laiska ihminen

7. Mun pöytä on tällä hetkellä täynnä kaikenlaista gradukirjallisuutta

8. Hypin varmaan ilosta, kun graduni on vihdoinki valmis

9. Tää kevät tulee olemaan todella kiireistä aikaa, vaativa työ vie päivät ja illat sit taas gradu aika tiiviisti. 

10. Mulla on hyvin kaksimielinen huumorintaju, onneks myös miehelläni.

11. Osaan nauraa itselleni.

Haastaja kysyy:

1. Paukkupakkanen vai loskakeli?

 Mieluummin paukkupakkanen, kun joka paikan likaava loska

2. Minkä asian muuttaisit menneisyydessä, jos voisit niin tehdä?

Kyllähän niitä varmaan olis joitakin, ainaki panostasin enemmän opiskeluun, jotta oisin valmistunu jo aiemmin. 

3. Kestovaipat vai kertakäyttövaipat?

Kestovaipat pääasiassa.

4. Kuvaile ulkonäköäsi neljällä (positiivisella) adjektiivilla

Hymyhuulinen, ruskeahiuksinen, normaalivartaloinen ja hiukset kun "sängystä just nousseella". Olipa muuten vaikee kysymys.

5. Uskotko, että maailmassa on paljon sellaisia asioita, joita ihmiset eivät vain näe?

Aivan varmasti.

6. Epämiellyttävin kotityö?

Tää on helppo: ruoanlaitto.

7. Oletko allerginen jollekin? Mille?

En tietääkseni

8. Kierrätätkö kotona?

Kyllä biot, kartongit, paperit, lasit, paristot ainaki

9. Millaista elämäsi oli viisi vuotta sitten?

Lähes viis vuotta sitten tapasin nykysen mieheni, mutta viis vuotta sitten elin vielä sinkkuelämää pitkän parisuhteen jälkeen, asuin yksiössä ja meillä oli tiivis kaveriporukka, jonka kanssa vietettiin paljonki yhessä aikaa.

10. Suositko merkkituotteita?

En yleensä.

11. Ovatko äitien blogit nykyään mielestäsi liian avoimia?

Ehkä joidenkin, tosin jokainen kirjottaa niin avoimesti tai anonyymisti kun haluaa. 

Kysyn:

1.Särkänniemi vai Linnanmäki?

2. Tärkein asia parisuhteessasi?

3. J.Karjalainen, Juha Tapio vai Arttu Wiskari?

4. kotiäitiys vai ura?

5. Tekeekö mies yhtä lailla kotitöitä ja hoitaa lasta/lapsia kuin sinäkin?

6. Unelma-ammattisi?

7. Ootko pessimisti vai optimisti?

8. MIllainen olet sisustajana?

9. Sujuuko renkaanvaihto?

10. Lempikarkki tai -herkku?

11. Onko ulkonäöllä merkitystä? Ja miten paljon?

Haastan:Skribentti, Elämää ja Unelmia,Lisa Love, Karoliina Kilpikonna ja Suski + kaikki muutkin, jotka haluaa vastailla. 

P.S Mua ärsyttää, tekstin valkonen tausta, mut en muista, miten sen saa pois. 

Turvaverkko

kuva täältä

Jo ennen pojan syntymää oli tiedossa, että hoitoapua tullaan kyllä saamaan, mutta se on hieman hankalammin järjestettävissä. Miehen vanhemmat asuvat 50 kilsan päässä meiltä, mutta molemmat ovat vielä kauan työelämässä ja tietysti heillä on myös omat menonsa. Silti he järjestävät aikaa pojan tapaamiselle. Parin viikon välein he autoilevat meille ja me vähän harvemmin sit sinne päin. Poika on viettänyt viikonlopun isovanhempiensa kanssa meidän viettäessä "vapaa-aikaa" kotona nukkumalla ja keräten voimia. Mielellään he hoitaisivat poikaa enemmänkin, mutta valitettavasti se on töiden takia hieman ongelmallista.

Mun vanhemmat asuu toisella puolella Suomee, joten matkaa on sinnekin ihan riittävästi. Me nähdään hieman harvemmin, varmaan 1-2 kuukauden välein. Useimmiten mun äiti ja isi matkustaa tänne päin näkemään meitä ja tietysti poitsua. Me käytiin mun kotona viimeks jouluna. Vaikka meillä onkin välimatkaa paljon, se ei kuitenkaan ole niin suuri haitta kun voisi olettaa. Maanantaina ennen lähtöö he vielä muistuttivat, että hoitoapua kyllä saa, kun vaan ilmottaa tarpeesta. Äiti ei välttämättä pääsee irtoomaan omista töistään, mutta mun isi voi järjestellä työnsä hieman helpommin. Kun vaan sitä tajuis useemminki pyytää apua. Mun porukat jäi vielä maanantaiks, jotta mä sain kirjotella rauhassa gradua ja samalla hoidettua myös muita asioita. Ihanat arjen enkelit! Mies oli siis töissä eikä voinut olla pojan kanssa.

En voi myöskään olla mainitsematta erästä ystävääni, josta on ollut suuri apu vikan puolen vuoden aikana. Ollaan oikeestaan lähennytty enemmän vasta nyt ja nähäänki melkein viikottain, hän asuuki samassa kaupungissa. Ystäväni tykkää viettää aikaa pojan kanssa ja poika on aina niin riemuissaan. Hän myös hoiti poikaa mun lääkärireissun ajan, kun hoito ei järjestynyt muuten.

Pojan kummit tykkää kans viettää pojan kanssa aikaa, mutta kuten niin usein, työt ja muut menot hankaloittavat tapaamista. Yleensä pitää ottaa kalenteri esiin ja miettiä kaikille sopiva ajankohta eikä se muuten oo mikään helppo homma. Kummi-avioparin toinen osapuoli on myös allerginen kissoille, joten meille tuleminen ei oikeen onnistu. Ollaan siis menty joko heille tai sit nähty jossain kaupungilla. Ja tietysti poika on vielä niin pieni, etteivät he edes halua ottaa poikaa pidemmäksi aikaa hoitoon ja se on ymmärrettävää. Ei se kakkavaipan vaihtaminen nyt niin mukavaa puuhaa oo.  Miehen velikin haluaa olla pojan kanssa enemmän vasta vähän isompana. Todennäkösesti kyseessä on sillon joku autoihin liittyvä juttu, koska hän harrastaa niitä. Mutta kyllä pojan setä viettää aikaa pojan kanssa aina kun nähdään, esimerkiksi sedän puhelin oli mukava leikkikalu, johon piti myös kuolata oikeen kunnolla.

Oon niin ilonen, että meille on muodostunut tällainen turvaverkko, vaikka kaikki sen jäsenet eivät asukaan lähellä meitä. Etenkin äitin ja isin apu on kallisarvosta sillon, kun sitä saa tai uskaltaa pyytää.


Tietenkään en voi unohtaa rakasta miestäni, joka haluaa viettää aikaa pojan kanssa. Kaikille miehille kun se ei ole itsestäänselvää. Olin vain hyvilläni, kun mies ilmoitti toiveestaan jäädä pojan kanssa kotiin kevään ajaksi. Mies on mun eräänlainen turvaverkko, joka huolehtii mun jaksamisesta lapsenhoidon kuten myös esimerkiks mun gradun valmistumisen suhteen. Hän jaksaa tsempata ja rohkasta jaksamaan ja miettimään sitä tunnetta, kun työ on valmis ja maisterin paperit kourassa.