Jälkiä elämästäni

Tultiin tänne maalle viettämään joulua anopin ja appiukon luokse.  Kisut jäivät viettämään joulua keskenään Tampereelle. Mutta ennen kun saavuttiin tänne, piti tehä kaikenlaisia jouluvalmisteluja ja sillon meinas mennä monta kertaa hermot sekä multa että myös mieheltä. Ei onnistunu arkihuolten jättäminen siis tänäkään jouluna. Päivisin opetin oppilaita ja illat meni pojan kanssa touhuten ja miehen kanssa joulusiivousta tehden  Lisäks piti tottakai tehä joulukortitki ite ja siinä hommassa vierähti muutama ilta ja yö. Me ei ees olla joulua kotona ja silti piti taas höösätä ja höseltää kaikenlaista. Ei se turhaa ollu, mutta ois voinu tehä vähemmän ja ilman stressiä. Nyt ollaan kuitenki rauhotuttu jo muutama päivä täällä luonnon helmassa. Ja ilman aikatauluja.  Tehään, mitä halutaan ja millon halutaan. Tärkeintä on kuitenki viettää aikaa yhdessä perheen ja sukulaisten kanssa. Kohta päästään joulupöydän ääreen ja tarkistamaan, kuinka kilttejä itse kukin meistä on ollu. Kirkkoon ei varm

Vielä on pari yötä jouluun. Jotenko sitä huomaa joka vuosi joulun yllättävän ja tulevan aiempaa nopeemmin. Miks se menee joka vuosi samoin? Asiasta ei voi syyttää ku itteensä.  Miks ei esimerkiks vois tehä perusteellisempaa siivousta jo hyvissä ajoin eikä vasta alottaa  aikasintaan viikkoo ennen joulua.  Sillon kun tuntuu olevan kaikenlaista muutaki tekemistä kuten lahjojen osto, joka aiheuttaa joka vuosi jonkunasteisen stressin ainaki mulle. Tuntuu myös,  että joulun varsinainen tarkoitus on unohdettu tai ainaki jääny täysin jouluhössötyksen taustalle.

 Blogi on jääny hetkeks aivan unholaan, sillä aika on menny ihan kaikkeen muuhun. Töissä opetetaan lapsia ja nuoria ens lauantaihin asti ennen ku joululoma alkaa. Töitten jälkeen on sit perheen vuoro, kotitöitä jne. Poika oli viime viikolla kipeenä ja yöunet oli sen mukaset. Toissa yön poika nukku kokonaan omassa sängyssä, sitä edelliset neljä yötä ja viime yö oli taas vaikeita ja poika haettiin aamuyöstä meiän viereen. Herätyksiä riitti varmaan joku 20. Mä en viime yönä ees jaksanu nousta, vaan mies hoiti poikaa. Joten univelkaa on meillä vanhemmilla taas ihan riittävästi. Tuntuu, ettei aika vaan riitä mihinkään, päivät vaan menee ja menee ihan huomaamattaan. Illalla voi todeta, ettei tänäänkään ehtiny tehä kaikkee, mitä oli suunnitellu. Ainahan voi tehä huomenna. Mut sillon on vaarana kierre, johon ainaki meillä joutuu helposti. Hommia vaan siirtää ja siirtää, koska ei oo pakko esimerkiks siivota. Mut minkä taakseen jättää sen eestään löytää. Tällä kertaa todellisuus iski joulu

Vihdoinkin mä valmistun! Vein viikko sitten tutkintotodistushakemuksen henkilökohtasesti laitokselle, jotta se myös menee varmasti perille. Samalla sain varmistettua, että oon täyttäny hakemuslomakkeen oikein. Oon alottanu kasvatustieteen opinnot jo vuonna 2006, joten riittävän monta vuotta on tullu huuhailtua yliopistolla. Katoin opintosuoritusotettani, kun tsekkasin, että mulla on kaikki tarpeelliset opinnot kasassa, ja huomasin edellisten opintosuoritusteni olevan vuodelta 2009. Nyt sain siis vikat opintopisteeni, 40, kun tein graduni valmiiks. Monta vuotta ja sitä enemmän tuskastuttavia tunteja ja hetkiä meni paskan gradun parissa. Niin mä sen nimesin. Arvosana ei oo hääppönen, mutta en mä muuta odottanukaan. Monta asiaa oisin voinu tehä eri tavoin, mutta en tehny ja tää on nyt tulos. Tutkijaa musta ei tuu, joten arvosanalla ei oo niin väliä. Papereilla kyllä sitäkin enemmän. Saan palkankorotuksenki, kun kandin palkka muuttuu maisterin palkaks. Josko sitä sais ees hieman en

Jostain syystä tällä hetkellä aika vaan menee ihan hirveetä vauhtia eteenpäin. Just nyt, kun elämässä sais olla ainaki se yks ylimääränen tunti joka päivä. Arkipäivät opetan ala- ja yläkouluikäsiä lapsia ja sit illalla kotona kasvatan pientä miestä ja tietysti välillä myös omaa rakasta miestäni. Ajattelin, että teen tänä syksynä lyhyitä sijaisuuksia eri puolilla kaupunkia, mutta toisin kävi. Lyhyissä sijaisuuksissa ei oo niin suurta vastuuta kun pidemmässä työsuhteessa. Nyt mulla on vastuuta resurssiopettajana yläkoulun puolella ja laaja-alasena erkkana alakouluikästen parissa. Hommaa siis riittää ja kaikenlaista uutta on pitäny opetella tän ekan kuukauden aikana. Hermoja on ainaki koeteltu ihan riittävästi. Vasta viime viikolla sain kuulla olevani v***n ämmä. Se on aika hyvin, koska yläkouluikästen mielipiteet toisista ihmisistä tulee ilmi jo hyvin nopeesti. Mulla on kuitenki menny jopa yllättävän mukavasti ja kivuttomasti työskentely noitten isompien "mussukoiden", kute

Lähes kuukausi meni pienten oppilaiden kanssa luokanopena. Paljon opin monenlaista, mutta paljon jäi varmasti parannettavaakin monen asian suhteen. Kyseessä oli varsin eloisa porukka tyttöjä ja poikia, joiden alkusyksy oli erinäisistä syistä tosi repaleinen. Tilanne heijastu tottakai myös koulunkäyntiin ja jotenkin valtaosa oppilaista tuntu taantuneen ja unohtaneen täysin käytöstavat ja koululaisena olemiseen kuuluvat asiat. Niistä siis alotettiin ja opeteltiin uudestaan olemaan luokassa oppilaana ja erityisesti kuuntelemaan, mitä ope sanoo ja ohjaa tekemään. Ja toinen opettaja on jatkanu heidän kanssaan nyt vajaa kaks viikkoo. Nähään kyllä toisiamme tarvittaessa päivittäin ja olen hänelle antanut myös jotain neuvoja aina tarvittaessa. Tottakai on vähän ikävä pieniä tokaluokkalaisia, mutta mä nään heitä kuitenkin joka viikko välkkävalvontojen aikana. Mä siirryin tän kuun alussa yläkoulun puolelle laaja-alaseks erkaks. Tosin käytännössä oon vaan yhen yläkoulun luokan kans ja loput tun

Hiljaiseloa taas vietelty ja nytkin vaan tämmönen tosi pikanen postaus. Tää työviikko on taputeltu, sillä lähetään aamulla miehen kanssa loppuviikoks Suomenlahden toiselle puolen. Poika jää papan ja mummin kanssa kotiin. Pieni sairastu uudestaan nuhakuumeeseen, mutta toivottavasti ei kestä kauaa. Pappa tuli jo tänä iltana, koska poika ei mene huomenna hoitoon ja tänään mies oli pojan kanssa kotona. Taas on hoidossa liikeellä räkätautia. Matkakuulumisia siis ensi viikolla kuvien kera.  Nyt suihkun kautta nukkumaan, ni jaksaa aamulla nousta ajoissa. Bussi lähtee tasan kasilta linja-autoasemalta. Hyvät unoset ehtii nukkua bussissa ja luultavasti myös iltapäivällä hotellissa, sen verran on tota univelkaa kertyny. Viime yönäkin piti leikkiä pojan kanssa kahen, kolmen aikoihin, kun herraa ei nukuttanu.

Enpä oo kirjotellu taas vähään aikaan. Poika ei oo enää kipeenä, vaan on ollu taas perhepäivähoidossa arkipäivät. Murunen onki ainut, joka on terve, mulla ja miehellä on ihan kaamee yskä. Mä sairastin hinkuyskän 2007-2008 vuoden vaihteessa ja siitä lähtien aina flunssan yhteydessä saan aivan järkyttävän yskän, joka kuulostaa kamalalta. Ääni mulla on myös varsin matala. Flunssasta huolimatta mulla on takana myös syksyn ensimmäinen työviikko. Alkuviikon olin pienessä maaseutukoulussa isojen oppilaiden kanssa ja torstain-perjantain isossa lähiökoulussa pienten oppilaiden kanssa. On muuten suuri ero maalais- ja kaupunkilaiskoulujen välillä. Tossa koulussa on monta yhdysluokkaa ja sit ykkönen ja kakkonen on erikseen. Ja oppilaat on paljon kohteliaampia ja puheliaampia kuin isoissa kaupunkilaiskouluissa. Tai siltä ainaki tuntu. Keskiviikon vika tunti keskusteltiin kaikenlaisista jutuista vitosten kanssa. Juttua ois riittäny vaikka kuinka paljon, mut tunti loppu kesken. Kiitti siis As, kun

kuvissa poika aiemmin tänä vuonna Murunen on ollu kuumeessa jo kohta viikon verran. Viime viikonloppuna oli vaan pientä lämpöö ja oltiin ihan normaalisti pihallakin. Sunnuntai-iltana nousi kuume jo lähemmäks 38:aa, joten soitin hoitotädille, ettei poika tule ennen keskiviikkoa hoitoon. Mä jäin siis kotiin pojan kanssa, koska mies ei voi olla pois töistä ainakaan noin montaa päivää. Töitä olis ollu tarjolla yhelle päivälle, mutta eiköhän niitä ala kohta puoliin ilmaantumaan muutenkin. Hengailtiin pojan kanssa vaan kotosalla oikeestaan torstai-iltapäivään asti, jollon mies tuli jo aikasemmin kotiin (ennen klo 16) ja mä pääsin hengähtään lastentarvikekirppiskierroksen merkeissä. Alkuviikko olikin mennyt tutun kaavan mukaan. Poika ylös viimestään puoli kasi, kasilta aamupuuro. Telkkari auki ja kattelemaan Lentokenttää ja kaikkia muita katottavia ohjelmia, joita tulee siihen aikaan. Ja ne samat ohjelmat muuten tulee joka arkipäivä, sen huomasin. Mua rupes aika pian puuduttamaan pe

Mä olen innokas penkkiurheilija, ollu jo tosi kauan. Lajeista mua kiinnostaa lähes kaikki, moottoriurheilu, ratsastus ja muu hevosurheilu on melkein ainuita, jotka ei nappaa jonkun tanssin lisäks. Jääkiekko, talvi- ja yleisurheilu on ehkä ne kaikkein mielenkiintosimmat lajit. Kuten jo alotustekstissä kerroin, mun sydän on ollu mustavalkonen jo yläasteelta asti. Kun asuin kotona, käytiin kattelemassa pelejäkin Kuopiossa, Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussaki asti. Isi meitä sinne kuskaili. Joka vuosi kattelen jääkiekon MM- kisat, nyt näinä kahtena kotonaolo-kesänä on tullu lisäks jalkapallon ja yleisurheilun EM-kisat, Lontoon olympialaiset, jalkapallossa maanosan mestareitten cup, nuorten yleisurheilun EM-kisat (käytiin kattomassaki) ja nyt vielä yleisurheilun MM-kisat. Katottavaa on siis riittäny monelle päivälle. Yleensä mä vielä pyrin kattelemaan kaikki telkusta tulevat lajit ja ottelut. Mä itte oon tosi huono urheilemaan. Syksyllä 2008 tosin juoksin miehen kanssa puoli

 Vaikka tää sama kuva on ollu jo aiemmin, halusin laittaa silti uudestaan. Rakas Murunen ja Pontus-nalle Tämä syksy tuo tullessaan jälleen uusia alkuja. Mies alotti vakinaisissa hommissa elokuun alusta ja samaan aikaan Murunen alotti perhepäivähoidon. Mä elän gradun jälkeistä aikaa, uusi alku tavallaan sekin. Mies jätti ainakin väliaikaisesti oman alansa työt ja jatkaa kesätyöpaikassaan, mutta nyt vakinaisena ja eri tittelillä. Huh, mikä helpotus toi vakityö. Parantaa huomattavasti meiän taloudellista tilannetta, koska mä oon ollu koko kesän pojan kanssa kotona enkä oo tienannu käytännössä mitään. Velkaa meillä on kuitenkin jonkun verran ja muutenkaan eläminen ei oo halpaa. Mä oon tällä hetkellä ilman rahaa, kun kodinhoidontuki lakkas Murusen alotettua perhepäivähoidon. Mun tuloihin tulee kuitenki muutos vielä tän kuun aikana, kun kouluissa aletaan tarvita sijaisia. Murunen alotti tosiaan perhepäivähoidossa pikkasen vajaa 1v ja 4 kk ikäsenä. Samalla hoitajalla on Murusen lis

Ajattelin kirjotella erityisesti lapsiin liittyvästä kilpavarustelusta, sillä tiistain (6.8) Aamulehdessä oli aiheeseen liittyvä Sari Sainion kirjoittama artikkeli Kilpavarustellut kakarat, Ja nää on sit vaan mun hieman kärjistettyjäkin ajatuksia, joiden takia ei kannata menettää hermojaan tai vetää hernettä nenään. Kaikkihan alkaa jo odotusaikana, kun pitää miettiä, millaiset vaunut, millaisen sängyn, hoitopöydän, sitterin ja syöttötuolin haluaa. Meillä ostettiin vaunut, sänky ja hoitopöytä käytettyinä ja syöttötuolin Murunen sai ristiäislahjaks. Ei me haluttu ostaa uusia tarvikkeita järkyttävän kalliilla hinnoilla, koska vauva pärjää varmasti myös halvemmilla. Mä en vaan raaski maksaa vaunuista lähes tonnia, sitteristä satasta tai merkkivaatteista montaa kymppiä tai satasta. Ei meillä oo onneks ollu varaakaan siihen. Hyvin on pärjätty tähän asti. Poika on kyllä saanu vaatteita myös uutena ja joitain leluja myös. Jotenkin sitä vaan kirppiskierroksilla sattuu silmään joku kiva pie

Oon asunu pienessä kaupungissa omakotitalossa siihen asti, kun muutin pois kotoa. Kerrostalossa asuttiin reilu vuosi ennen muuttoa omakotitaloon. Kun muutin Tampereelle, asuin kerrostalossa 2012 tammikuuhun asti. Sillon muutettiin tähän rivariin ja ollaan tykätty. Miks päätin kirjotella tästä aiheesta? Käveltiin Murusen kanssa paljain varpain (Murunen työnsi taaperokärryä) pitkin meiän pihapiiriä ja käytiin samalla maistelemassa vattuja ja oispa matkan varrella ollu viinimarjojaki vähän kauempana polusta. Ollaan kaupungissa, mutta kuitenkin lähellä luontoa. Tuli niin oma rakas kotitalo ja sen iso piha mieleen. Siellä meillä oli monta omenapuuta, karviais- ja viinimarjapensaita ja tottakai vattuja. Oli ne vaan hyviä, kun sai itte käyä puskista hakemassa. Muutama maijallinen on tullu kerättyä puna-, valko- ja mustaviinimarjoja mehua varten. Erityisesti oon niin ilonen siitä, että meiän pihapiirissä pystyy hyvin käveleen paljain varpain eikä tartte pelätä ast

Hiljaiselon syy on ollu gradun viimeistely. Siihen on menny yllättävän paljon aikaa, sillä mulla oli kaikki muu tiivistelmää ja kansilehtee vaille valmiina jo pari viikkoo sit. Mua ei oikeen nappaa tollanen näpertely, mitä toi pilkun viilaaminen vaatii. Ja sit vielä se, kun ei meinannu mistään löytyä ohjeita siitä, miten tekee tekstistä vaatimusten mukasen. Herra Google on onneks auttanu meitä (mies on joutunu tekeen aika lailla kans hommia mun työn eteen ja siitä kiitos) ja neuvojakin on löydetty. Oli muuten varsin ärsyttävää muokata kaikki sivunumeroiden välissä olevat viivat oikeenkokosiks ja samoin kirjojen ja lukujen otsikoissa olevat väliviivat oikeenlaisiks. Nyt se homma alkaa olla kuitenki valmis. Paitsi sivunumerot. Niidenki muokkaamisessa ja saamisessa alkamaan tietyltä sivulta vei multa hermot ihan täysin. Onneks mies autto ja saa myös auttaa edelleen hienosäädön kanssa. Ettin netistä meiän laitokselle tehtyjä graduja ja huomasin, että on aika kirjavaa kansilehden, tiivist

Aattelin nyt kirjotella jotain meiän pojan kuulumisia kuvien kera. Murunen täytti siis 1 vuotta huhtikuun alussa ja on kohta 1v ja 3 kk. Vuoden rajapyykin jälkeen on ehtiny tapahtua kehityksen kannalta paljon. Murunen ei vielä kävele, mutta tän viikon aikana on innostunu vasta kunnolla taaperokärrystä ja liikkuukin sen kanssa sekä sisällä että ulkona. Sisällä käy ihan itte hakeen sen. Ei kävelemään lähtämisessäkään ei pitäs enää mennä kauaa. Tosin Murunen on edistyny kaikissa taidoissa keskiarvoo hitaammin. Murunen esimerkiks lähti konttaamaan vasta vähän ennen vuoden ikää. Portaita poika kiipee jo sujuvasti ylöspäin, alaspäin on vielä vähän reenattava, mutta osaa kuitenki laskeutua jalat edellä. Sohvalle poika nousi ite kuukaus sitten ja nyt sitä tehään sit jatkuvasti, joten silmät saa olla selässäki. Ilman tukea Murunen nousi seisomaan juhannuksen jälkeen eli ei oo vielä kauaa osannu itte seistä. Murusen syöminen on vaihtelevaa, välillä ruoka maistuu mainiosti, välillä t

Yleisesti ajatellaan, että äidin tulisi olla lapsen kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Entä jos se ei vaan tunnu oikealta ratkaisulta oman mielenterveyden ja lapsenkaan kannalta? Syyllistämiseltä ei voi välttyä, vaikka tän asian tulisi olla jokaisen oma valinta. Niin vain me äidit jaksetaan syyllistää toisia äitejä heidän valinnoistaan. Mun mielestä mä oon kuitenkin parempi äiti Muruselle ja jaksan itekin paremmin, kun saan olla päivät töissä. Se on tosiasia. Mä niin nautin, kun sain olla koko kevään töissä ja mies oli pojan kanssa kotona. Onneks mies oli suostuvainen työnjakoon ja oikeastaan myös itte sitä ehotti mulle. Hän oli kuitenki nähny ja kuullu mun  mielipiteen kotonaolosta ja sen vaikutuksista mun hyvinvointiin. Mä olin pojan kanssa kotona, mutta koko ajan teki mieli olla töissä. Ajatukset ei valitettavasti ollu täysin oman lapsen kanssa, vaikka se tuntuukin kamalalta asialta. Tottakai mä vietin aikaa pojan kanssa, leikin ja viihdytin poikaa joka päivä, vaihdoin vaipan,

Edellinen teksti on jo alkukuulta, mutta en vain ole ehtinyt/jaksanut kirjotella uutta tekstiä aiemmin.Sen verran paljon on ollu kaikenlaista tekemistä kuluvan kuun aikana. Joka viikonloppu ollaan oltu jossakin. Kattiset paossa aurinkoo Lakkiaisviikonloppua vietettiin Murusen isovanhempien luona Vammalassa, juhlittiin miehen serkkua ja nautittiin yhdessäolosta. Siltä reissulta ei oo ollenkaan kuvia, koska kamera jäi kaikessa kiireessä kotiin. Juhannusvieras Seuraavana viikonloppuna siskonpoika sai nimen. Ilma oli mitä mainioin, paitsi autoilun kannalta. Kuuma auto ja pieni lapsi ei oo kovin toimiva yhdistelmä. Saman reissun aikana huomattiin myös ettei poika enää viihdy pitempiä matkoja yksin takapenkillä, vaan jomman kumman meistä on viihdytettävä poikaa matkan aikana. Todennäkösesti en oo lähössä siis pojan kanssa kahdestaan moikkaamaan Savon mummia ja pappaa eli mun vanhempia, ja muita sukulaisia. Murunen poseeraa ikkunan edessä, kuvassa näkyy myös serkkutytön j

Eipä oo musta hetkeen kuulunu mitään ja syyt mainitsinki jo edellisessä postauksessa. Nyt työt on ohi koko kesän ajaks, mutta hektisyys gradun kanssa jatkuu vielä viikon verran. Ens viikon perjantaihin mennessä pitäs työ saada eteen päin. Kiirusta pitää, mutta saan kuitenki lähetettyä sen ajoissa. Aikapula vaan meinaa vaivata, kun mies on päivät töissä ja mä kahestaan pojan kanssa kotona. Murusen hereillä ollessa on turha ees yrittää keskittyä kirjottamiseen tai tällä hetkellä pääosin virheiden korjailuun. Siispä oottelen poitsun päiväuniaikaa. Välillä unoset kestää vaan tunnin ja siinä ei paljoo ehi ,kun pitäs saada itte syötyäki jotain. Kotityöt on tällä hetkellä aivan hunningolla, tosin tää tropiikki (ylhäällä ainaki +27), ei paljoo innostakaan siivoomaan. Meillä on tällä hetkellä menossa operaatio omaan huoneeseen siirtyminen. Se on vielä vaiheessa, koska mun on ekaks saatava gradun kirjotushommat tauolle. Me siirretään siis työhuone viereiseen huoneeseen ja poitsu saa va

kuva  täältä kuva  täältä Päivitykset on jääny vähiin ja jää vielä jonkin aikaa edelleen. Syynä siihen on kaks viimestä työviikkoo, joille riittää vielä enemmän homma ku laki sallii. Ei kovin helpolla kyllä pääse kesälomalle (hoitovapaalle 2 kk ajaks). Suurin työllistäjä on kuitenki tällä hetkellä ihana kamala gradu. Sitä pitäs nyt jaksaa vääntää ja kääntää valmiiks asti. Tai siis jonkunlainen luettava versio siitä pitäs palauttaa ohjaajalle kuukauden sisällä. Ihan vielä tällä viikolla ja tuskin seuraavallakaan se onnistuu. Johdanto puuttu vielä kokonaan, pitää tsekata, toimiiko tutkimuskysymykset, kirjotella tuloksista jotain, jonkun verran mulla onkin jo pohdintaa tehtynä. Sit tottakai pitää koko ajan lukee työtä läpi ja korjata virheitä. Tekstin ku pitäs olla jollain tavalla loogista ja sitä pitäs pystyä oikeestaan kenen tahansa lukemaan ja vielä ymmärtämään lukemansa. Ja se on mulle vaikeeta. Saan kyllä kirjotettua tekstiä, mutta saan hioo ja hioo sitä tosi monta ker

Body ja housut molemmat kirppikseltä haalari kirppikseltä (aivan ihana!) Pojan vaatteista valtaosa on ostettu käytettyinä eri kirppareilta. Lastentarvikekirppiksiltä tekee usein hyviä löytöjä, jos ennättää penkomaan vaatteita ajoissa. Tommoset 80-86-senttiset vaatteet on kysyttyä tavaraa. Eli jos niitä näkee ja ne vielä miellyttää silmää, ne on myös ostettava heti, koska katumapäälle tullessa on jo useimmiten myöhäistä. Nopeat syövät siis taas hitaat. Voin suositella Tampereen seudun lastentarvikekirppareista Peikonpesää, Nukkekotia , Puotikuuta ja uutta Intoa . Pääosin kirppiksillä myytävät vaatteet on ollu tosi hyväkuntosia, mutta joka kerta on muutamastaki pöydästä löytyny selkeesti likasia ja reikäsiäki vaatteita. Mä ainaki ohitan yleensä sellaset kirpparipöydät täysin, paitsi, jos oon varma, että kyseisessä vaatteessa oleva tahra lähtee varmasti pois pesussa. Tällä hetkellä vaatteiden kulutus on tosin niin suurta, ettei ihan pienet tahrat tai varsinkaan kuluneet h

Meillä on pieni lapsi, pikkasen päälle 1-vuotias poika. Ihana pieni pellavapää. Silti se kaipuu toiseen rakkaaseen pieneen ihmiseen on suuri. Mulle tulee koko ajan ikää lisää ja muutenki suht pieni ikäero olis kiva. Asiahan ei oo meiän käsissä. Aina voi kuitenki esittää toiveen. -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Tällä hetkellä ympärillä on paljon pieniä lapsia. Suvussa on ollut vauvabuumi vuoden 2011 loppupuolelta asti ja pieniä tuhisijoita on tulossa lisää. Myös ystäville on syntyny vauvoja. Vauvan tuoksua riittävästi, no ei. Mä haluisin kasvattaa taas mahaa ja suunnitella elämää kaksilapsisena perheenä. Yks ilta viime viikolla sain tekstiviestin, jossa kerrottiin pienen ihmisen syntyneen maailmaan. Onnea siis vielä Hm ja J! :) Ja Murusen serkku saapuu maailmaan toivottavasti tämän kuun aikana. Tässä vielä Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen-kappaleen sanat: Missähän sut tehtiin? Täh

Kuulin eilen töistä palatessani radiosta Juha Tapion Kaksi puuta. Se tuo mieleen paljon muistoja, joista tärkeimpänä meiän häät syksyllä 2010. Kuunnellessani tuli myös mietittyä muutamaa tällä hetkellä mielessä pyörivää asiaa. Tässä sanat: Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun Kun hetken päässä aamu odottaa. Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme ja helppo huominen on unohtaa. Oomme taas kuin kaksi lasta. Ne jotka aikoinaan, puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan. Ja sä viet mut ikkunan luo. Ja sä sanot: Me kai ollaan niin kuin nuo Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään. Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan. Kaksi ylvästä ja nuorta. Varmoina on voimistaan. Taivaankantta kohti kasvaneet. Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet. Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä

Alotin erkkaopen työt hiihtoloman jälkeen ja se kestää koko loppukevään. Toisen reviirille astumisessa on aina omat ongelmansa ja hankaluutensa ja se on tullu huomattua. Ensimmäiset havainnot tein jo silloin, kun kävin tutustumassa kouluun ja sen erkkaan. Saadut ohjeet oli varsin seikkaperäsiä, konkreettisia ohjeita oli mm: "pidä huolta mun viivottimista ja satatauluista, perin jokaisen niistä takasin, mikä häviää", "ja tohon kaappiin sulla ei oo mitään asiaa mennä". Onneks muu henkilökunta on tosi mukavaa. Tämä opettaja ehti pitää itte vaan osan Allu-testeistä ja mä pidin sitten loput, mikä oli mun kannalta huonompi ratkasu. Kaupunki vaatii koonnit tuloksista ja jotta ne voi tehdä, pitää olla jokaiselta oppilaalta jokaisesta viidestä osiosta tarkat pistemäärät. Itse pitämistäni Alluista mulla on kaikki tarpeellinen tieto, mutta vakkarin pitämistä on vaan vääränlaiset koonnit. Kommunikointi vakkarin kanssa on ollut todella vaikeaa, joten toivottavasti asia selviää

Tänään Murunen täytti kuutisen tuntia sitten yhden vuoden. Viime vuonna oli pääsiäismaanantai ja sato lunta. Synttäreitä juhlittiin pääosin sukulaisporukalla (plus Suskin perhe)aikataulusyistä jo lauantaina. Tarjoilut maistuivat (kiitos rakas) ja pojan saamat lahjat olivat tarpeellisia. Blogitauko on taas kestäny luvattoman kauan. Tällä hetkellä tän kanssa kilpailee pieni 1-vuotias tutkimusmatkailija, mies, työjutut, tietysti gradun valmiiks pakertaminen, mutta myös muutama muu asia. Aikaa siis on tällä hetkellä tosi rajallisesti mihinkään "ylimääräseen". Valitettavasti. Lisäilen ja luultavasti kirjottelenki kuvien kera pojan neuvola- ym. kuulumisia myöhemmin tällä viikolla. Nyt pieni mies vaatii huomiota (ei nukuta). Ja Allujen tarkistus vielä pientä viilausta ja tulosten kirjaamista (torstaihin mennessä).

Täällä vieraili viime viikolla sitkeä ja hankala noro. Poika sairastu keskiviikkoiltana iltapuuron jälkeen ja oksenteli vartin välein useemman tunnin ajan. Mikään ei kestäny sisällä. Mies siirty pojan kanssa nukkumaan toiseen huoneeseen, jossa nukkuvatki koko loppuviikon. Mies sairastu itte perjantaina. Joten semmonen oli meiän viikonloppu. Mun piti tehä koko viikonloppu ahkerasti gradua, mutta ei ollu toivookaan. Mukavia aurinkoisia talvikelejäki kattelin vaan ikkunan takaa. Sunnuntaina päästiin jo ihmisten ilmoille pikasen Ikea-reissun aikana. Pojan ripuli jatkuu edelleen, mutta viimeks ruoka on tullu ylös lauantai-iltana.

Alotin eilen työt uudessa paikassa, kävin siellä vaan ennen hiihtolomaa näyttäytymässä ja saamassa pikaset ohjeistukset vakkarilta. Mä tykkään pitää kirjaa tuntien tekemisistä, joten ostin paksun vihkon vaan sitä varten ja samalla reissulla löysin myös pari varapyyhekumia laukkuuni. Vielä ei voi kunnon vertailuja tehä, mutta on toi aika erilainen koulu ku mikään aiempi. Hieman syrjässä, ykssarjanen koulu, oppilaita reilu 100. Välitunnin loputtua soitetaan lehmänkelloo, koska mitään erityistä välituntikelloo ei oo. Oppilailla on iso piha, jolla viettää välituntia. Pihassa on kunnon liukumäki, jota oppilaat laskivat liukureilla tai ihan pyllyllään. Tällasia huomioita tein ekan välkkävalvontani aikana. Lähin hyvissä ajoin ajelemaan töihin, ettei vaan tulis kiire ja olisin varmasti ajoissa. Olin koulun pihassa kasin aikaan eikä paikalla ollu vielä muita opettajia. Ovet oli kuitenki auki, joten kävin tsekkaan pikaseen mun työhuoneen ja tavarat, joita vakkari oli jättäny mua varten. Kou

  Sain jo joku aika sitten  haasteen  ja päätin nyt vihdoinki vastata siihen.  Ohjeet: Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa. 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa. 5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 6. Ei takaisin haastamista. 11 asiaa minusta: Mitäköhän en oo vielä kertonu tai mikä ei paljasta liikaa? Mietitään. 1. Oon työssäni välillä liiankin tunnollinen ja suostun tekemään usein enemmän ku mun ees pitäs. 2. Mä voin sanoo rehellisesti nauttivani työn teosta hyvällä omallatunnolla. 3. Vietän aivan liikaa aikaa tietokoneen ääressä. 4. Oon ollu tän viikon kotosalla ja mies pääosan viikosta töissä, joten ollaan oltu poitsun kanssa kahestaan. Oon kyllä tykänny olla kotona. Tämmönen lomavi

kuva  täältä Jo ennen pojan syntymää oli tiedossa, että hoitoapua tullaan kyllä saamaan, mutta se on hieman hankalammin järjestettävissä. Miehen vanhemmat asuvat 50 kilsan päässä meiltä, mutta molemmat ovat vielä kauan työelämässä ja tietysti heillä on myös omat menonsa. Silti he järjestävät aikaa pojan tapaamiselle. Parin viikon välein he autoilevat meille ja me vähän harvemmin sit sinne päin. Poika on viettänyt viikonlopun isovanhempiensa kanssa meidän viettäessä "vapaa-aikaa" kotona nukkumalla ja keräten voimia. Mielellään he hoitaisivat poikaa enemmänkin, mutta valitettavasti se on töiden takia hieman ongelmallista. Mun vanhemmat asuu toisella puolella Suomee, joten matkaa on sinnekin ihan riittävästi. Me nähdään hieman harvemmin, varmaan 1-2 kuukauden välein. Useimmiten mun äiti ja isi matkustaa tänne päin näkemään meitä ja tietysti poitsua. Me käytiin mun kotona viimeks jouluna. Vaikka meillä onkin välimatkaa paljon, se ei kuitenkaan ole niin suuri haitta kun vo