Jälkiä elämästäni

Ajattelin tällä kertaa kertoilla ittestäni kuvien kautta. Niistä asioista, jotka on osa mun elämää ja eri tavalla tärkeitä. Oon kotosin pienestä itäsuomalaisesta kaupungista. Siellä oli turvallista kasvaa ja elää. Mun lapsuuden perheeseen kuuluu siis mun lisäks äiti, isä ja kaks pikkusiskoo. Mä asuin melkein koko elämäni kotoo muuttoon asti omakotitalossa lähellä keskustaa. MOnta kesäistä päivää ja yötäki tuli vietettyä ukin ja mummon mökillä. Serkkujen kanssa uitiin, saunottiin ja leikittiin. Muutin 2003 tänne Tampereelle entisen avomiehen perässä. 2007 erosin ja muutin elämäni ekaa kertaa yksin asumaan. maisema parvekkeelta yksiötäni  Keväällä 2008 tapasin nykyisen aviomieheni. Vietin lukuvuoden 2008-2009 enimmäkseen poikien solukämpässä heidän opiskelukaupungissaan. Oi niitä aikoja!  Muuttoja on osunu meille tähän reiluun neljään vuoteen jo monta. Kosinta 11.1.2010 kutsun teksti -10 Häät 201

"Älä oo tunteeton"! Myös itte oon sanonu useemmankin kerran jollekin ihmisille noin. Entäs sit, jos ihminen onkin oikeesti tunteeton? Rupesin pohtimaan asiaa eilen katsomani Criminal Minds-jakson myötä.  Jaksossa tutkittiin useampaa pikkupojan murhaa ja loppujen lopuks selvis, että erään pikkupojan isoveli oli surmannut oman pikkuveljensä. Isoveli oli saanut juuri valmiiksi kokoamansa helikopterin, kun pikkuveli tuli paikalle ja tiputti kopterin leikkiessään vahingossa lattialle. Kopteri särkyi ja isoveli sai raivokohtauksen, jonka seurauksena hän tappoi oman veljensä. Tutkimuksissa selvisi, että isoveli oli tunkenut kuolleen veljensä suusta alas helikopterin palasia. Hieman aiemmin perheen koira oli kuollut ja poikien vanhemmat saivat kauhukseen kuulla, että heidän poikansa oli ilmeisesti raivopäissään tappanut myös heidän lemmikkinsä. Pojan sanottiin olevan psykopaatti. Poika oli siis tunteeton. Hän ei kykenyt tuntemaan syyllisyyttä tekemistään teoista ja häpeämään

Ekaks pahottelut siitä, ettei tekstiin liittyvät kuvat näkyny. Mun moka, kun en tarkastanu ennen postauksen julkasua. Nyt näkyy taas. Oltiin kaks viikkoo sit viikonloppu miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa. Mummi ja pappa hoiti sillä aikaa täällä poikaa ja meiän kissoja. Kaikki oli menny hyvin ja poika ollu oma iloinen ittensä lähes koko ajan. Lähettiin siis viime perjantaiaamuna bussilla kohti Helsinkiä. Onneks aamubusseja meni kaks 10 minsan välein, koska myöhästyttiin ekasta. Päästiin siis vaihtaa bussia Hämeenlinnassa. Nukuttiin melkein koko matka satamaan asti. Huomattiin, että Tallinnaan oli menossa viikonlopuks paaaljon suomalaisia, ehkä just siks, koska oli perjantai. Laivamatkan aikana käytiin shoppailemassa tax freessa vähän karkkia hotellihuoneeseen ja kuunneltiin varsin huonotasoista karaokee. Perillä Tallinnassa oltiin iltapäivällä kahen aikaan. Käveltiin satamasta hotellille, joten onneks sillon ei satanu vettä. Pikkasen jouduttiin ettiin meiän hotellia ja hu

Murunen täytti muutama päivä sit (9.10) puoli vuotta. Mihin katosi se ihana pieni sylivauva? Edelleenkin Murunen viihtyy parhaiten sylissä, mutta ympärillä alkaa olla paljon muutakin mielenkiintosta katteltavaa. Erityisesti meiän kaks kissaa on pojan mielestä ihania ja hassuja ja niitten touhuja on kiva kattella. Molemmat kissat on myös päästäny pojan tutustumaan siihen ja samoin kissat on käyny puskemassa ja "merkkaamassa" pojan jo monta kertaa. Aina, kun poika näkee kissan tai kissat, alkaa hihkuminen ja nauru. Jos poika on ollu jostain asiasta suru puserossa, usein jo kissojen näkeminen auttaa unohtamaan ikävän asian. Kissoja olis mukava vetää hännästä ja turkista, mutta se ei oo sallittua. Nätisti saa silittää äitin tai isin sylistä käsin. Nykyään kissat saattaa nukkuakin samalla sohvalla tai sängyllä pojan kanssa ja muutenkin ne on jo tottunu välillä varsin äänekkääseen pieneen mieheen. Poika on saanu jo reilun kuukauden ajan kiinteitä. Meillä maistelu vaihtu lä