30

Täytin eilen 30. Ei ainakaan vielä tunnu miltään, mutta sit kun rupee miettimään, mitä kaikkee oli kuvitellu tehneensä elämässä tähän ikään mennessä, niin pieleen meni.

Joskus 10 vuotta sitten tai oisko jopa vähän enemmänki, tein semmosen aarrekartan omasta tulevaisuudestani. Muistelisin, että 30-vuotiaaks mennessä mun piti olla naimisissa (kuten oonkin), valmistua opettajaks ja työskennellä alalla, äiti ainakin kahdelle lapselle ja mitäköhän kaikkee muuta olinkaan kuvitellu.

Totuus kuitenki on, että kun muutin kotoa pois toiselle paikkakunnalle ensimmäiseen omaan asuntooni, muutin sinne silloisen poikaystäväni perässä. Alettiin elää yhteistä elämää v. 2003 ja oltiin eletty kaukosuhteessa jo vuosi. Muutettiin uudempaan asuntoon, poikakaveri aloitti koulun toisella paikkakunnalla ja mä olin niiin yksin. Aina viikot yksin kotona tuntematta paikkakunnalta juuri ketään. Aivan kamala tilanne, en toivo kellekään. Jotain mun tylsyydestä kertoo se, että silitin (nykyään en juurikaan silitä mitään) lakanatkin molemmilta puolilta, jotta oli ees jotain tekemistä. Myöhemmin sain kyllä tietokoneen ja myös television ja aika kului paremmin. Viikonlopuiks ex tuli kotio, tosin yhä useammin ne kului kavereita tavatessa, enkä mä sopinu kuvioihin mukaan, vaan olin pääosin yksin kotona. Ei ollu kivaa.

Vuodet vieri ja meillä oli omat vaikeutemme, kesät aina kamalia, kun oltin koko ajan yhessä,mutta sitkeesti pysyttiin kuitenki yhessä. Jälkeen päin miettien liian kauan. Lopun alkua oli se, kun exäni kertoi, että tärkeintä hänen elämässään ovat kaverit ja mä tuun vasta niitten jälkeen. Se satutti ja kovasti. Onnekseni mä pääsin yliopistoon 2006 ja tutustuin moniin ihaniin ihmisiin. Mun ja exän suhde natisi  liitoksissaan ja lopullinen piste sille laitettiin alkutalvesta 2007, kun ex ei halunnu lähes viiden vuoden seurustelu jälkeenkään sitoutua. Mä olin jo "leikkiny kotia" ihan tarpeeks. Mein erotessa ja vielä myöhemminkin hän sanoi, että hän ei oo tarpeeks hyvä mulle, enhän mä sitä sillon ymmärtäny, mutta nyt ymmärrän. Niinhän se asia oli.

Muutin siis yksin asumaan keväällä 2007, pidimme exän kans edelleen tiiviisti yhteyttä ja vietimme paljon aikaa keskenämme. Hän oli kuitenkin mulle edelleen se läheisin ihminen, jolle oli helppo puhua kaikesta. Samoihin aikoihin mun rakas ystäväni oli samassa elämäntilanteessa ja hän oli mun tuki ja turva, ja puhuttiin kyl avoimesti kaikesta. Se autto pääsemään eron yli, jos niin voidaan sanoo. Kiitti siis sulle, hani! <3

Vappu 2008 oli seuraava käännekohta elämässäni, kun tapasin nykyisen aviomieheni yhteisten kavereiden pippaloissa. Siitä se sitten lähti, meiän juttu <3. Mitään ei kumpikaan etitty, mut silti vaan löydettiin toisemme tai ehkä just siks. Samoin kävi muuten mun rakkaalle ystävälleni eli mun toiselle kaasolle ja miehen bestmanille. Mein tarina lähti eteneen nopeesti ja mitään virallista alotuspäivää ei oo. Yhteen muutettiin virallisesti vappuna 2009, mutta kyllä me oltiin ku paita ja peppu jo ihan alusta asti. Vakka löysi kantensa, niinpä haluttiin virallistaa seurustelumme ja edettiin seuraavalle asteelle tammikuussa 2010, kun rakkaani kosi minua. Viime syksynä vietimme sukulaisten ja ystävien läsnä ollessa hääjuhlaamme.

Eli elämä ei menny ihan niinku suunnittelin sillon kymmenisen vuotta sitten. Olemme edelleen kavereita exän kans, hän menee tänä kesänä naimisiin ja oon tosi onnellinen hänen puolestaan. Kun tapasimme hänen kanssaan, kun jo seurustelin mieheni kanssa, hän kysyi multa, onko mies tarpeeks hyvä mulle. Oli ihanaa, kun pystyin sanoon, että kyllä on. Luulen, että myös mun ex oli tyytyväinen ja onnellinen mun puolesta.

Mä en oo edelleenkään valmistunu, tosin tarkotus olis saada paperit ulos vielä tän vuoden puolella. En valmistu opettajaks, vaikka se onkin mun haaveena, tosin luultavammin kuitenki erityispuolelle. Teen pätkätöitä, eikä vakkaripaikkaa oo näköpiirissä vielä aikoihin. Mut oon kuitenki onnellinen. On niin ihana kuulla toisen suusta sanat "rakkaani" "rakas" "kulta", koska niitä kuulin edellisessä elämässäni aivan liian harvoin.

Seuraava haaveeni on tulla äidiksi, sillä olen halunnut jo pienestä pitäen olla äiti. Leikeissä mikään muu rooli ei kelvannu ja jos en saanu olla äiti, en halunnu leikkiä ollenkaan. Vahva tahto siis jo pienenä. :)

Tästä tuli taas pieni stoori, mutta samalla eräänlainen menneiden muistelu. Paljon uusia asioita varmaan jokaiselle tutullekin lukijalle. Sitä mun entistä elämää.

 Tässä vielä kuvamaistiaisia mun elämän varrelta. Anonymiteetin säilyttääkseni kuvat ovat aika sekalaisia. Mukana on minulle tärkeitä paikkoja ja henkilöitä.

Kesäisiä kuulumisia

 Joskohan sitä olis uuden tekstin aika. Voisin kirjotella vähän kuulumisia. Ensinnäkin, (kesä)loma on jo yli puolen välin. Se tarkottaa siis sitä, että työt jatkuu 9.8 ja siihen asti mulla on aikaa tehä täyspainosesti mun gradua. Ääk ja iik ja kääk! Toisaalta aikaa on vielä reilusti, mutta kesä on menny tähänkin asti hirveetä vauhtia, ni miksei se kaamee vauhti jatkus myös tästä eteenpäin.

 Kesän ekat mansikat tuli syötyä tällä viikolla, ei ollu kyllä kovin makeita, mut ihan ok. Ens viikolla pitänee ostaa pakkaseen mansikat, jos aikoo vielä saada siedettävään hintaan. Niitä on kuitenki saatava, koska ne on niin hyviä, sekä tuoreina että pakastettuina. Mietittiin miehen kanssa, et vois lähtee joskus elokuun puolella ainakin mustikkamettään, myös vattuja olis kiva saada pakkaseen. Mä en vaan niin mettäreissuista tykkää, kun siellä on kaiken maailman öttiäisiä ja on myös mahollista törmätä käärmeisiin. Ei kiitos! Kyllä me mettään meen, mutta sopivissa varusteissa ja kumpparit jalassa, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Lämmintä on riittäny ihan yllin kyllin, sisälämpömittarissakii on paukkunu 30 astetta, samoin kun ulkona. Ihan liian kuuma mun makuun, ei oo kiva, kun hiki valuu, vaikkei ees tee mitään ja toisaalta ei myöskään halua/jaksa tehä mitään. Frisbeetä ollaan käyty heittelemäs melki joka päivä, mutta vasta illemmalla, jottei tartte paahtua sinne puistoon. Torstaina erehdyttiin meneen päiväsaikaan ja ensinnäkin siellä oli porukkaa paljon ja myös muutama isompi poppoo, jotka hidasti heittelyä aika lailla. Lisäks siellä oli kuuma ja varjopaikat oli aika kova sana. Itse heittely on alkanu sujua koko ajan paremmin. Mä oon siis jopa kehittyny siin lajissa, vaikken suostunutkaan ottamaan miehen neuvoista opiks. Mä oon itepäinen, joten mä teen, niinku mun mielest on parasta tehä. :)

Lämpimien säiden ansiosta myös uimarannat ovat tulleet tutuiksi. Yleensä ollaan sinnekin suunnattu vasta vähän illemmalla, jotta ei olis porukkaa niin paljoo ja sais olla suht rauhassa. Eilen mentiin jo iltaseiskan maissa ja siellä oli jo populaa, mutta sitä myös lappo lisää. Se on siitä mukava ranta, että siellä on laituri, josta on mukava mennä veteen. Ainut huono puoli on ne lapset, jotka ei oikeen osaa ottaa muita uijia huomioon. Veteen pääsemiseen ja sieltä pois tulemiseen pitää lähes pyytää lupa, sen verran monta vekaraa on ollu yhtä aikaa vedessä ja kaikkein ärsyttävintä on se, että ne ei osaa uida kunnolla, mut silti on pakko hyppiä laiturin päässtä ja hirveellä kiireellä uitava portaitten luo. Se estää aika tehokkaasti muitten menon veteen ja pois, jos "uimataidottomia" on yhtäaikaa joku kymmenkunta tulossa vedestä. Toinen asia, joka ärsyttää, on se, että pitää varoo, ettei ne hypi päälle. Luulis, että aikuiset olis sen verran opettanut lapsilleen tapoja ja muiden uimareiden kunnioitusta, mutta ei. 

Kuten jo alussa mainitsin, olen tehnyt koko kesän ajan graduani. Se etenee, hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Oon pyrkiny tekeen sitä joka päivä, edes vähän aikaa. Pääosin oon työskennelly ilta- ja yöaikaan ensinnäkin siitä syystä, että sillon on hieman viileempi ja toisaalta myöskään esim. telkusta ei tuu mitään mielenkiintosta. Eilen oli muuten eka päivä hetkeen, kun en tehny gradun eteen mitään koko päivänä. Tänään on taas pakko jatkaa ahertamista. Oon löytäny suht mukavasti aiempia tutkimuksia, mutta ennen kaikkea sopivan teorian tai jopa kaksi ja niihin liittyvää tietoa olen metsästänyt niin kirjastosta, kun netin syöreistäkin. Nyt ois ehkä sellaset kriittiset hetket, jolloin kaipais ohjaajan neuvoja ja tukee, mutta hän lomailee heinäkuun. Oon siis pähkäilly asiaa sekä mieheni että muutaman ystäväni kanssa. Kiitos siitä heille. Teiän apunne on ollu korvaaton ja tulee olemaan sitä myös jatkossa. 

Gradun suhteen eräs deadline on jo ensi viikolla, toivottavasti ennätän tehä siihen mennessä kaiken, mitä suunnittelin tekeväni. Oon ihan hyvässä vauhdissa, mutta lipsumisia ei juuri enää sallita. Mun on pakko pitää itteni ruodussa, jotta pystyn hyödyntään tän kokopäiväsen graduntekoajan tehokkaasti. Töitten ohella vääntäminen ei oo mitään herkkua, tosin tänä syksynä ei oo vaihtoehtoja, gradulle on löydyttävä aikaa illoista ja viikonlopuista. Tavotteena on kuitenki saada työtä eteenpäin niin pitkälle, kun suinkin vaan ehdin. Pähkäilen vielä noiden käsitteiden suhteen, mitä otan mukaan ja mitä en. Niitä kun ei voi olla ihan tuhotonta määrää kuitenkaan. 

Kuntoilusta vielä sen verran, että hölkkäily on jääny ny vähemmälle noitten helteitten takia. Viimesin lenkki taitaa olla viime maanantailta. Sillon hölkkääminen oli lähes nautinto, kun ei ollu liian kuuma ja sain niskaan virkistäviä sadepisaroita. Tästä syystä semmonen +20 ois kiva, kiitos! :)  Valitettavasti mun hieronnat jäi tauolle maanantaina hierojani valmistuttua virallisesti hierojaksi. Hän on kuitenkin perustamassa omaa toiminimeä ja selkäni ja niska/hartiaseudun vuoksi toivon, että se tapahtuu nopeasti. Gradun tekeminen eli koneen edessä istuminen ei tee hyvää perslihaksille, mutta ei myöskään selälle ja niska/hartiaseudulle. Ne on ny pysyny kuosissa säännöllisen, viikottaisen, hieronnan ansiosta ja niin olis tarkotus säilyä myös jatkossa.  Vaikka hieronnasta tuleekin jonkun verran kuluja, olen valmis maksamaan, jotta kroppani pysyy kunnossa. Hieronta ei tietenkään yksin riitä, vaan myös pitää jaksaa edelleen lenkkeillä ja venytellä. Niiden avulla toivottavasti saan kuntoani kohotettua ja ehkä myös painoani pudotettua.

Vauva-asiat menevät kesän ajan omalla painollaan, kovasti olis plussa toiveissa. Seuraava deadline sen asian suhteen on lääkäri elokuussa. Siihen asti vaan nautitaan kesästä ja rentoudutaan. ;)

Tulipas pitkä postaus, toivottavasti jaksoitte lukea. Ai niin, edelleen toivon kommentteja tai ainakin jonkinlaista merkkiä käynnistänne, sillä tiedän, että kirjoituksiani luetaan. :)

Vauvajuttuja

Mietin kauan, kirjoitanko vai en. Nimittäin tästä kovenevasta kuumeesta. Vauvakuume jyllää meillä täysillä. Juttelin asiasta  rakkaan ystäväni kanssa puhelimessa ja kävimme läpi minun ja meidän tilannettamme. Hän tiedusteli mm. sitä, asettaako lääkärin "aikaraja" jonkunlaista stressiä tai paineita. En oo ainakaan kokenu niin, se menee ihan omalla painollaan. Onneks en yleensä ressaile turhia asioista. Jospa tässäkin asiassa olis onni myötä ennen tota puolen vuoden aikarajan täyttymistä.

Tosiaan, soittelin gynelle, koska kiertoni oli aivan sekaisin, mutta kuitenkin kierto toimii. Gyne oli juuri jäämässä kesälomalle ja käski vaan ottaa kesän rennosti, asiaan palataan uudestaan elokuussa ja sillon "pistetään isot rattaat heti pyörimään" lääkärini sanoin. Eli nyt vaan nautitaan kesästä ja toisistamme. 

Oliskin se niin helppoa. Koko ajan näkee ympärillä odottavia äitejä ja korviin kantautuu uusia vauvauutisia. Se ei oo meiltä pois, mutta kuitenkin sitä miettii, et miks ei jo meillekin. :/ Mulla kuitenkin tulee kahen viikon päästä 30 mittariin, enkä tästä enää nuorru. Tilanteeni tiedostaen lapset on "hankittava" nyt tai ei ainakaan kannata odotella kauaa. 

Kyllähän sitä voidaan sanoa, että lapset pitäs hankkia nuorina, mutta aina se ei vaan mee niin. Voi olla, että rinnalla ei ole puolisoa tai on puoliso, jonka kanssa ei halua lapsia. Tai lapsen saaminen ei vaan syystä tai toisesta ole niin helppoa. Parisuhteen pitää olla kunnossa ennen kun voi rueta lapsiasiaa miettimään. Me tavattiin mieheni kanssa, ku mä olin melki 27, sitä ennen olin seurustellu melki 5 vuotta, mutta onneksi emme silloisen avopuolisoni kanssa "hankkineet" lapsia. Hän ei ollut sitoutumiseen eikä todellakaan lasten hankkimiseen vielä tarpeeksi vanha. Nyt hän on menossa naimisiin ja olen onnellinen hänen puolestaan. 

Mä oon tienny aina haluavani lapsia ja onneksi nykyinen miehenikin on lapsirakas, ja nyt on siihen "oikee aika", jos niin voidaan sanoa. Juu, en oo vielä valmis, työpaikka ei oo todellakaan vakituinen jne, jne, mutta ei vaan voi rueta ootteleen, et on oma asunto, vakkarityöpaikka ja raha-asiat muutenkin kunnossa. Nykyään se ei vaan enää mee niin.  Mä valmistun tänä syksynä ja olen tällä hetkellä töissä ( tai siis kesäloman jälkeen) ja vaikka mieheni vielä opiskelee eikä me mitään rikkaita olla, lapsia silti haluttas saada meiän perheeseen. Lapselle riittää, kun sillä on rakastavat vanhemmat ja onnellinen koti ja perhe ympärillä. Ei tartte yhtään enempää.

Tää asia ny on vaan kovin pinnalla joka päivä. Onneks kesällä tekemistä riittää, ni ei tartte koko ajan miettiä ja laskee päiviä ym. Nautitaan vaan kesästä ja pakerretaan gradun parissa. Siinäki jo riittää haastetta. Kuitenkin oltas tosi onnellisia, jos pieni ihminen ilmottais tulostaan. Mutta siihen ei riitä yksin meiän halu, lapsia ku saadaan, niitä ei tehdä. 

Tää asia on julkinen vaan täällä blogissa, täällä voin vapaasti painia ajatusteni kanssa ja tuoda niitä julki. Muualla en sitä tee. Rakas ystäväni sanoi, että ehkä kirjottamalla asiaa voi työstää eikä tartte koko ajan vatvoo vaan mielessään.  Ehkä se on niin. Kirjottamisen on joskus sanottu olevan terapeuttista, kyllä se monta kertaa auttaa saamaan selkoo omiin, ehkä sekaviinkin, ajatuksiin. 

No niin. Nyt olen puhunut. Tästä asiasta tekstiä lisää myös jatkossa. Kuvia en jaksanu rueta just ny ettiin. Ehkä lisään niitä myöhemmin tai sit en. 

Kommentteja saa kertoo ihan vapaasti. Mielellään niitä luen ja myös vastailen niihin. :)