Jälkiä elämästäni

Täytin eilen 30. Ei ainakaan vielä tunnu miltään, mutta sit kun rupee miettimään, mitä kaikkee oli kuvitellu tehneensä elämässä tähän ikään mennessä, niin pieleen meni. Joskus 10 vuotta sitten tai oisko jopa vähän enemmänki, tein semmosen aarrekartan omasta tulevaisuudestani. Muistelisin, että 30-vuotiaaks mennessä mun piti olla naimisissa (kuten oonkin), valmistua opettajaks ja työskennellä alalla, äiti ainakin kahdelle lapselle ja mitäköhän kaikkee muuta olinkaan kuvitellu. Totuus kuitenki on, että kun muutin kotoa pois toiselle paikkakunnalle ensimmäiseen omaan asuntooni, muutin sinne silloisen poikaystäväni perässä. Alettiin elää yhteistä elämää v. 2003 ja oltiin eletty kaukosuhteessa jo vuosi. Muutettiin uudempaan asuntoon, poikakaveri aloitti koulun toisella paikkakunnalla ja mä olin niiin yksin. Aina viikot yksin kotona tuntematta paikkakunnalta juuri ketään. Aivan kamala tilanne, en toivo kellekään. Jotain mun tylsyydestä kertoo se, että silitin (nykyään en juurikaan silitä

 Joskohan sitä olis uuden tekstin aika. Voisin kirjotella vähän kuulumisia. Ensinnäkin, (kesä)loma on jo yli puolen välin. Se tarkottaa siis sitä, että työt jatkuu 9.8 ja siihen asti mulla on aikaa tehä täyspainosesti mun gradua. Ääk ja iik ja kääk! Toisaalta aikaa on vielä reilusti, mutta kesä on menny tähänkin asti hirveetä vauhtia, ni miksei se kaamee vauhti jatkus myös tästä eteenpäin.  Kesän ekat mansikat tuli syötyä tällä viikolla, ei ollu kyllä kovin makeita, mut ihan ok. Ens viikolla pitänee ostaa pakkaseen mansikat, jos aikoo vielä saada siedettävään hintaan. Niitä on kuitenki saatava, koska ne on niin hyviä, sekä tuoreina että pakastettuina. Mietittiin miehen kanssa, et vois lähtee joskus elokuun puolella ainakin mustikkamettään, myös vattuja olis kiva saada pakkaseen. Mä en vaan niin mettäreissuista tykkää, kun siellä on kaiken maailman öttiäisiä ja on myös mahollista törmätä käärmeisiin. Ei kiitos! Kyllä me mettään meen, mutta sopivissa varusteissa ja kumpparit jalassa, ih

Mietin kauan, kirjoitanko vai en. Nimittäin tästä kovenevasta kuumeesta. Vauvakuume jyllää meillä täysillä. Juttelin asiasta  rakkaan ystäväni kanssa puhelimessa ja kävimme läpi minun ja meidän tilannettamme. Hän tiedusteli mm. sitä, asettaako lääkärin "aikaraja" jonkunlaista stressiä tai paineita. En oo ainakaan kokenu niin, se menee ihan omalla painollaan. Onneks en yleensä ressaile turhia asioista. Jospa tässäkin asiassa olis onni myötä ennen tota puolen vuoden aikarajan täyttymistä. Tosiaan, soittelin gynelle, koska kiertoni oli aivan sekaisin, mutta kuitenkin kierto toimii. Gyne oli juuri jäämässä kesälomalle ja käski vaan ottaa kesän rennosti, asiaan palataan uudestaan elokuussa ja sillon "pistetään isot rattaat heti pyörimään" lääkärini sanoin. Eli nyt vaan nautitaan kesästä ja toisistamme.  Oliskin se niin helppoa. Koko ajan näkee ympärillä odottavia äitejä ja korviin kantautuu uusia vauvauutisia. Se ei oo meiltä pois, mutta kuitenkin sitä miettii, et miks