Lähellä luontoa

Oon asunu pienessä kaupungissa omakotitalossa siihen asti, kun muutin pois kotoa. Kerrostalossa asuttiin reilu vuosi ennen muuttoa omakotitaloon. Kun muutin Tampereelle, asuin kerrostalossa 2012 tammikuuhun asti. Sillon muutettiin tähän rivariin ja ollaan tykätty.

Miks päätin kirjotella tästä aiheesta? Käveltiin Murusen kanssa paljain varpain (Murunen työnsi taaperokärryä) pitkin meiän pihapiiriä ja käytiin samalla maistelemassa vattuja ja oispa matkan varrella ollu viinimarjojaki vähän kauempana polusta. Ollaan kaupungissa, mutta kuitenkin lähellä luontoa.

Tuli niin oma rakas kotitalo ja sen iso piha mieleen. Siellä meillä oli monta omenapuuta, karviais- ja viinimarjapensaita ja tottakai vattuja. Oli ne vaan hyviä, kun sai itte käyä puskista hakemassa. Muutama maijallinen on tullu kerättyä puna-, valko- ja mustaviinimarjoja mehua varten.

Erityisesti oon niin ilonen siitä, että meiän pihapiirissä pystyy hyvin käveleen paljain varpain eikä tartte pelätä astuvansa lasinsiruihin. Koirankakat on sit asia erikseen. Luonnonkukkia sais kans kerättyä maljakkoon, jos haluais. Ja tottakai erityisesti noi vattupuskat ilahduttaa mieltä. Poikakin osaa jo suunnistaa sinne päin kärryllään ja maiskuttelee suutaan jo valmiiks. Onpa ollu niin omatoiminen, että hakenu itte myös marjoja suuhun, oli ne sitten raakoja tai ei.

Luulen, etten osais asua maalla. Mies on maalta kotosin ja appivanhemmat asuu siellä edelleen. Mies naureskelee mulle ja mun peloille. Mä voisin asua maalla, jos mun ei tarvis asua samassa pihapiirissä käärmeiden tai muiden ällöttävien otusten kanssa. Toinen juttu on tottakai se, että sillon palvelut ei ois lähellä. Lapsuudenkodista oli kouluun matkaa vajaa kilsa, keskustaan vähän enemmän. Meillä on tällä hetkellä iso Prisma parin korttelin päässä ja samasta paikasta löytyy myös apteekki, eläinkauppa, kirpputori, kuntosali ym. Kaupungin keskustaan tästä on matkaa n. 3 ja puol kilsaa. Ihannepaikka siis asua. Sopivan kaukana kaupungista, mutta kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien varrella. Bussit tulee 100 metrin päähän ja niitä kulkee tosi hyvin.

Ei siis valittamista. Näin on just nyt hyvä. Saan asua keskustan ulkopuolella ja silti tästä läheltä löytyy metsää ja luonnonmarjoja. Tykätään koko perhe.

Gradu-projekti päätöksessä

Hiljaiselon syy on ollu gradun viimeistely. Siihen on menny yllättävän paljon aikaa, sillä mulla oli kaikki muu tiivistelmää ja kansilehtee vaille valmiina jo pari viikkoo sit. Mua ei oikeen nappaa tollanen näpertely, mitä toi pilkun viilaaminen vaatii. Ja sit vielä se, kun ei meinannu mistään löytyä ohjeita siitä, miten tekee tekstistä vaatimusten mukasen. Herra Google on onneks auttanu meitä (mies on joutunu tekeen aika lailla kans hommia mun työn eteen ja siitä kiitos) ja neuvojakin on löydetty.

Oli muuten varsin ärsyttävää muokata kaikki sivunumeroiden välissä olevat viivat oikeenkokosiks ja samoin kirjojen ja lukujen otsikoissa olevat väliviivat oikeenlaisiks. Nyt se homma alkaa olla kuitenki valmis. Paitsi sivunumerot. Niidenki muokkaamisessa ja saamisessa alkamaan tietyltä sivulta vei multa hermot ihan täysin. Onneks mies autto ja saa myös auttaa edelleen hienosäädön kanssa. Ettin netistä meiän laitokselle tehtyjä graduja ja huomasin, että on aika kirjavaa kansilehden, tiivistelmän ja sivunumeroiden muotoilun suhteen, sillä tapoja näyttää olevan monia. Eli nähtävästi laitoksella hyväksytään useempi tapa kirjottaa tiivistelmä, kansilehti tai sivunumerojen merkkaustapa.

Sit vaan arvostelua odotellessa. Tänään mun työ lähtee eteenpäin ja sit oottelen ohjaajan paluuta kesälomalta, jotta saan tehtyä kypsärinki pois alta. Toivottavasti mahollisimman nopeesti ja sähkösessä muodossa.

Hip hei, iso kivi putoo sydämeltä, kun painan lähetä-nappia ja gradu matkaa painoon ja tietysti myös tarkastajille arvosteltavaks. Täydellinenhän se työ ei oo ja aivan sama. Pääasia, et se on ihan pian valmis.

Sit ehtii taas kirjotella blogiinki vähän useemmin.

1-vuotiaan Murusen kuulumisia

Aattelin nyt kirjotella jotain meiän pojan kuulumisia kuvien kera. Murunen täytti siis 1 vuotta huhtikuun alussa ja on kohta 1v ja 3 kk. Vuoden rajapyykin jälkeen on ehtiny tapahtua kehityksen kannalta paljon.

Murunen ei vielä kävele, mutta tän viikon aikana on innostunu vasta kunnolla taaperokärrystä ja liikkuukin sen kanssa sekä sisällä että ulkona. Sisällä käy ihan itte hakeen sen. Ei kävelemään lähtämisessäkään ei pitäs enää mennä kauaa. Tosin Murunen on edistyny kaikissa taidoissa keskiarvoo hitaammin. Murunen esimerkiks lähti konttaamaan vasta vähän ennen vuoden ikää. Portaita poika kiipee jo sujuvasti ylöspäin, alaspäin on vielä vähän reenattava, mutta osaa kuitenki laskeutua jalat edellä. Sohvalle poika nousi ite kuukaus sitten ja nyt sitä tehään sit jatkuvasti, joten silmät saa olla selässäki. Ilman tukea Murunen nousi seisomaan juhannuksen jälkeen eli ei oo vielä kauaa osannu itte seistä.

Murusen syöminen on vaihtelevaa, välillä ruoka maistuu mainiosti, välillä taas tökkii oikeen kunnolla. Meni kauan, ennen ku poika suostu syömään ruokia, joissa on isoja paloja, ne vaan sylkästiin pois. Edelleen on sama juttu esimerkiks isojen paprikanpalasten suhteen. Poika syö yleensä aamu-ja iltamannapuuron hyvällä ruokahalulla, vaikka muuten päivän ruokailut ei välttämättä sujukaan. Ja tottakai aikuisen ruokalautasella on paljon parempaa sapuskaa ja se saattaa maittaaki omaa ruokaa paremmin. Välillä Murunen saa syödä myös itse, koko ajan enemmän ja enemmän. Poika on varsinainen maitopoika, sillä hän juo ruoan yhteydessä maitoa mukista, paitsi välipalalla ja iltapuuron jälkeen saa pullollisen.

Tuttipullo on vielä kovin tärkee eikä siitä olla ihan vielä luopumassa. Jos tuttipullo on jääny näkyville, Murunen hakee sen ja yrittää juoda. Tuttipullon sijaan maito saadaan varsinkin muualla kuin kotona ollessa usein myös 2 desin tetrasta pillillä. Tuttia poika syö edelleen, mutta pääosin vain nukkumaan mennessä ja muuten tarvittaessa.

Murunen on ollu ilopilleri koko ikänsä. Kaikkialla, missä liikkuu pojan kanssa, ihmiset ihmettelevät pojan hyväntuulisuutta ja vierastamattomuutta. Murunen myös yleensä hymyilee jokaiselle vastaantulijalle ja nykyään yrittää myös keskustella. Meiän pieni hymypoika.

Toisaalta myös oma luonne tulee myös selkeästi ilmi. Omatahto alkaa olla vahva ja myös kaikki kielletty kiinnostaa tottakai. Kissoja on kiva ottaa kiinni naamasta, vähän läppästä tai ottaa kiinni hännästä. Toinen kissoista hyväksyy sen, mutta toinen lähtee sillon pois. Stereot on jokapäivänen kiinnostuksen kohde, samoin lipaston ja keittiönlaatikot. Eli tekniikka kiinnostaa. Murunen tietää, miten xboxin saa päälle, mistä säätyy voluumit ja mistä tietokone sammutetaan. Niin ja tietty, miten puhelimen näppäinlukko avataan ja soitetaan tai laitetaan tekstiviesti jollekin. Nyt myös valokuvaus kiinnostaa ja äiti saa vähän lepoa, kun antaa pojan kuvailla rauhassa, mitä haluaa.

Selkeitä sanoja on ainoastaan pappa. Kissa on sssh, vyö on vöö, lamppu on -mppu, muki on mmm, ankka on -nkka, kakka tarkottaa ainaki sukkaa ja kenkää, napa on papa. Puhettahan pojalta on tullu jo pienestä asti, tullu siis äitiinsä. Vielä kun ymmärtäs, mitä poika puhuu ja selittää.

Poika nukkuu sentään paremmin ku aiemmin. Pienenä nukuttiin välillä päivät ja sit valvotettiin äitiä ja isiä aamukuuteen. Nyt poika menee nukkumaan 23 maissa ja nukkuu ysiin, tosin herää yöllä vaihtelevasti. Välillä riittää, kun laittaa tutin suuhun, mutta välillä pitää ottaa meiän sänkyyn, jossa nukahtaa välittömästi (meillä 140 cm sänky). Ollaan tässä pian siirtämässä Murusta omaan huoneeseen ja edelleen tulee nukkumaan häkkisängyssä. Unilelu on erittäin tärkee, sillä ilman sitä ei uni tule. Sen päälle, alle tai viereen nukahetaan mitä ihmeellisimpiin asentoihin.

Molemmat papat on Muruselle tosi tärkeitä ja kun pappa on paikalla, poika on koko ajan kimpussa. Ihanaa seurata, kuinka molemmat papat antaa aikaansa pojalle, samoin on mummien laita. Myös isi on tärkee, jopa tärkeempi kun äiti. Osittain johtuu varmaan miehen pitkästä kotonaolosta ja muutenki paljon pojan kanssa vietetystä ajasta. Läheisyyden kaipuu on tällä hetkellä suurta, sillä yksin leikitään vaan sillon, kun äiti tai isi on lähes vieressä. Sylissä poika haluis olla koko ajan, sillä muuten alkaa huuto. Yksin vessaan pääseminen on haaste, samoin suihkuun meno, jos mies ei oo kotona.

Ihana pieni poika meille on suotu ja toivottavasti suodaan vielä muutama sisaruskin.

Kotiäiti = hyvä äiti, työssäkäyvä äiti = huono äiti?

Yleisesti ajatellaan, että äidin tulisi olla lapsen kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Entä jos se ei vaan tunnu oikealta ratkaisulta oman mielenterveyden ja lapsenkaan kannalta? Syyllistämiseltä ei voi välttyä, vaikka tän asian tulisi olla jokaisen oma valinta. Niin vain me äidit jaksetaan syyllistää toisia äitejä heidän valinnoistaan.

Mun mielestä mä oon kuitenkin parempi äiti Muruselle ja jaksan itekin paremmin, kun saan olla päivät töissä. Se on tosiasia. Mä niin nautin, kun sain olla koko kevään töissä ja mies oli pojan kanssa kotona. Onneks mies oli suostuvainen työnjakoon ja oikeastaan myös itte sitä ehotti mulle. Hän oli kuitenki nähny ja kuullu mun  mielipiteen kotonaolosta ja sen vaikutuksista mun hyvinvointiin. Mä olin pojan kanssa kotona, mutta koko ajan teki mieli olla töissä. Ajatukset ei valitettavasti ollu täysin oman lapsen kanssa, vaikka se tuntuukin kamalalta asialta. Tottakai mä vietin aikaa pojan kanssa, leikin ja viihdytin poikaa joka päivä, vaihdoin vaipan, syötin, ulkoiltiin ym. Käytiinhän me kerran viikossa muskarissaki, jossa näin myös toisia aikuisia. Se myös oli yks ongelma, ei ollu oikeen ketään samassa tilanteessa olevaa äitiä. Joka päivä ootin sitä hetkee, kun mies tuli kotiin ja halus ottaa vastuuta pojan hoidosta. Mies jakso toimia pojan kanssa mua enemmän, onneks.

Kun äitiysloma loppu ja miehen isäkuukaus alko tän vuoden alussa, mä pääsin takas työelämään ja nautin siitä täysillä. Oli niin ihanaa lähtee aamulla töihin ja keskustella opehuoneessa kollegoiden kanssa muustakin ku lapseen liittyvistä asioista, toki myös niistä tuli puhuttua. Ja tottakai keskusteltiin ja keskustellaan edelleen miehen kanssa paljon muustakin ku pojasta ja hänen tekemisistään. Myös itte työ, lasten opettaminen, anto uutta potkua kotiarkeen. Sain työpäivän aikana keskittyä oppilasasioihin ja itte opettamiseen. Mä niin nautin. Oikeesti. Jo isäkuukauden alussa mies ehotti mulle, että hän vois olla kevään pojan kanssa kotona. Täyttihän poika vuoden vasta huhtikuussa. Mä olin niiiin ilonen ja suostuin hyppien ja keikkuen.

Tiesin, että töitä mulle riittää. Hiihtolomaan mennessä tais olla pari päivää, kun en ollu töissä. Suhteita mulla oli kuitenki olemassa jo ennen äitiyslomaa useempaankin kouluun. Puhelin soi siis ahkerasti ja seilasin useemman koulun väliä. Se ei haitannu mua ollenkaan, totuin siihen jo aiemmin. Muutamaa viikkoo ennen hiihtolomaa mua pyydettiin töihin loppukevään ajaks. Mun luottokoulun rehtori oli suositellu mua siihen hommaan. Pääsin siis erkkaopeks kahelle koululle lähes maalle. Tästä pestistä kirjottelinki jo aiemmin, tykkäsin itse työstä ja lapsista, mutta tää opintovapaalla oleva erkka oli varsin omituinen tapaus.

Kesäkuun alusta oon taas ollu kotona pojan kanssa eikä mun mielipide kotona olemisesta oo edelleenkään muuttunu. Tää on mulle vaan tosi vaikeeta. Mieluummin olisin töissä. On ihanaa seurata pojan kehittymistä ja touhuja, mutta joka päivä toistuvat arkirutiinit alko tökkiä jo parin kotonaoloviikon jälkeen. Myös päivärytmi sitoo ihan eri tavalla kuin vielä viime kesänä. Kaikki menot täytyy suunnitella ruoka-aikojen mukaan. Se on mulle vaikeeta. Poika nukkuu tällä hetkellä parhaiten sisällä, joten joka päivä ei voi olla jossain menossa. Ollaan kaikesta huolimatta oltu pojan kanssa tosi paljon muualla kun kotona. Se piristää mun päiviä tosi paljon, vaikkei taas rahapussia. Kirppiksiä on tullu kierreltyä tosi paljon ja samalla oon saanu myös raitista ulkoilmaa. Hyvä niin.

Toisaalta onneks löydän kotonaolosta myös hyviä puolia. Näin aamu-unisena ihmisenä tykkään nukkua aamulla pitkään ja meillä herätäänkin vasta ysin aikoihin. Myös poika on aamu-uninen eikä suostus millään nousemaan ees ysiltä. Ei oo myöskään "pakko" lähtee kotoo pois, jos ei halua. Voi lähtee vaikka päiväsaikaan hakeen torilta mansikoita ja herneitä, jos huvittaa. Voi mennä takapihalle lukemaan kirjaa samalla, kun poika tekee omia juttujaan. Voi siis vaan nauttia kesästä, jos osaa.

Ootan siis taas joka päivä miehen töistä tulemista, varsinkin nyt, kun pojan omatahto on tullu vahvasti esiin. Ruokailut on ihan oma lukunsa, kun poika ei halua istua syöttötuolissa ja olis mukava syödä aina vaan itte. Juu, tiiän, että pojan täytyy opetella syömään itte, mutta kun se sottaa niin paljon. Tottakai poika saa välillä tehä niin, mutta liian harvoin. Murunen haluaa myös "auttaa" täyttämään tiskikonetta ottamalla likasia astioita pois koneesta. Samoin poika kerkee nykyään joka paikkaan ja mulla saa olla silmät selässäki. Poika ei voi jättää hetkekskään yksin, sillä se ehtii kiivetä pöyälle tai mennä kiellettyihin paikkoihin. Se on raskasta mulle, en jaksas joka päivä olla kieltämässä ja yksin vastuussa pojasta. Kyse ei oo siis siitä, etten sais omaa aikaa. Mulla onneks on sitä ja tiiän, että mies antas sitä enemmänki, jos haluisin.

Mun pointtina on se, että mun kunnioitus kotiäitejä kohtaa on vaan noussu. Toisaalta on turha syyllistää pienten lasten työssäkäyviä äitejä tietämättä ratkaisujen taustoja. Ei nää ratkasut helppoja oo, mutta oma mielenterveys ja toisaalta pojan hyvinvointi johti mulla tähän. Tää ei tullu yllätyksenä, vaan pohdin asiaa jo ennen Murusen syntymää. Tiesin, ettei musta oo kotonaolijaks, vaikka kuinka haluisinki olla sellanen pullantuoksunen, kotona viihtyvä äiti, kuten mulla on ollu.