Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä.

Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa. 

Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut tehdä pidemmän pätkän samassa paikassa. 

Meillä eletään vielä päikky- ja koululaisarkea ja ruuhkavuosia pahimmillaan. Se on välillä tosi raskasta, koska kotona asuu esiteinin lisäksi kaksi voimakasluonteista lasta. Ääntä meillä myös riittää joka päivä, hiljaiset hetket ova harvassa. Meillä eletään myös vahvasti nepsy-arkea ja se kuormittaa paljon. Onneksi olemme myös saaneet pyytämäämme ja välillä jopa anomaamme tukea, vaikka kovan työn takana se on kyllä välillä ollut. Kovan taistelun vaatinut meiltä vanhemmilta, mutta se on kannattanut ja kantanut hedelmää.

Aloimme jo oikeastaan yli vuosi sitten pohtia oman kotimme myyntiä. Asumiskulut olivat kovat ja vain nousussa. Sähkölämmitteinen talo kovilla talvipakkasilla ei hellinyt kukkaroa vuosi sittenkään ja saati nyt. Oli meillä onneksi varaava takka ja puukiuas sekä ilmalämpöpumppu, jotka hieman alensivat sähkön kulutusta. Viime keväänä, ku Ukrainan sota alkoi ja energiakriisi oli ovella, ajattelimme, että nyt on oikea aika myydä, Emme osanneet arvioida myyntiaikaa, mutta ajattelimme, että siihen voisi mennä pidempi tovi. Kyseessä oli kuitenkin reilusti 100 neliöinen 3-kerroksinen rivari, jossa lämmitettävää riitti. Pyysimme tarjouksia kahdelta välittäjältä, jotka kävivät meillä arvioimassa kotimme. Heidän hinta-arvionsa erosivat suuresti ja päädyimme myyjään, jolle taloyhtiömme oli jo tuttu, sillä hän oli myynyt useampi vuosi sitten samasta yhtiöstä toisen asunnon. Hänen hinta-arvionsa oli myös korkeampi. Onneksi saatiin otettua hyvät myyntikuvat, jotka olivat myyntivaltti. Ensimmäinen näyttö oli pian ja yllätyksemme saimme myytyä kotimme pyyntihintaan jo ensimmäisessä näytössä. Tämä aiheutti meille uuden pulman, sillä ostajien ehtona oli päästä muuttamaan jo viiden viikon kuluttua. Meidän perheelle sopivia asuntoja ei juurikaan ollut saatavilla koko kaupungissa. Huomasin kuitenkin nykyisen kotimme vuokrailmoituksen netissä, ja tähän tartuimme. Muutimme siis koko (paljon karsitun) omaisuutemme ja perheemme (myös kissat) aiempaa pienempään rivitaloasuntoon huomattavasti syrjempään kuin missä aiemmin asuttiin. Lasten koulumatka vaihtui 500 metristä 4,5 kilometriin ja päivittäiseen bussikyytiin. Muutto oli iso muutos kaikin puolin. 

Hain viime keväänä opiskelemaan laaja-alaiseksi erityisopettajaksi, mutta en tullut valituksi. Valintakoe-essee ja tykitys-haastattelu olivat minulle haastavia ja molempia olisi pitänyt treenata ennalta ja niin tulen varmasti tekemäänkin sitten, kun haen uudestaan opiskelemaan. Mutta sen aika ei ole vielä, sillä aloitan ensi viikolla neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksen. Siitä uskon olevan paljon hyötyä sekä työhön, mutta myös kotiin omien nepsyjeni kanssa. 

Tässä ehkä tärkeimmät tällä kertaa.

 Voisin kertoa myöhemmin tarkemmin meiän nepsyistä ja esitellä meiän uuden kotimme ja pohtia tulevaisuuden asumiskuvioitakin sekä nepsy-ihmisten asioita eri näkökulmista. 

"Pikku Kakkonen on ihan lälly, vaan pikkulapset kattoo sitä"

Näin oli tänään todettu kuusivuotiaalleni eskarissa. Meillä hän ja pikkusisko katselevat säännöllisesti Pikku Kakkosen kotona. En ymmärrä, miten Pikku Kakkonen on liian lälly, koska tiedän monen vanhemmankin lapsen katsovan sitä. Osa sen ohjelmista on opettavaisia ja niissä käydään läpi lapsen tasolla monia tärkeitä asioita, kuten sosiaalisia taitoja, toisten auttamista ja eri tilanteissa toimimista. Jo tämän vuoksi Pikku Kakkonen kuuluu meiän lasten viikottaisiin katseltaviin ohjelmiin.

Onko kyseessä se, että pitää toimia niin kuin kaveritkin toimivat? Olla isompi kuin oikeasti onkaan? Mun mielestä kuusivuotias on kuitenkin vielä lapsi, kauan.  Vai johtuuko se siitä, että eskarilainen on kuningasiässä? Vai onko kyseessä identiteettiongelma, kun ei tiedä, mihin kuuluu, koska lapsi vasta etsii omaa identiteettiään?

Tämä on mielenkiintoinen ja mun mielestä samalla myös huolestuttava ja surullinenkin asia. Kun mä olin lapsi, oli aivan normaalia katsoa Pikku Kakkosta vielä pitkälti ala-asteikäisenä. Nyt on harvemmin niin. Tuntuu siltä, että yhteiskunta on ajanut tilanteen tähän. Lapset eivät voi tai heidän ei sallita olla enää pikkulapsia, vaan heidän tulisi olla jotain muuta, jonka joku muu on määritellyt valmiiksi.

Työskennellessäni lasten ja nuorten parissa olen huomannut, että porukassa on molempiin kategorioihin kuuluvia ihmisiä. On niitä, jotka uskaltavat edelleeen olla pikkulapsia, tyttöjä tai poikia, välittämättä muiden mielipiteistä, He katsovat Pikku Kakkosta ja muita lällyjä ohjelmia ja jatkavat lapsuuttaan pidemmälle. Yhä kasvava joukko lapsista kuuluu kuitenkin heihin, joiden tulee kasvaa isommiksi, vaikka he eivät oikeasti edes ymmärrä, miksi he tekevät niin. Onko tässä kotikasvatuksella osuutta asiaan? Varmaan osittain on, mutta ei sitäkään voi kaikesta syyttää. Samanikäisten paine ja ryhmään kuulumisen kriteerit johtavat joskus tähän. On kuitenkin surullista, jos lapsi leimataan eskarissa muiden silmissä pikkulapseksi hänen katselemiensa ohjelmien perusteella.

Onko iltasatujen lukeminenkin ihan old school-juttu? Yhteinen iltahetki, jonka aikana voi käydä läpi päivän tapahtumia? Nämä ovat mietinnän arvoisia asioita kaikki.

Miksi lapsen lapsuutta tulisi lyhentää vielä entisestään? Miksi lapsi ei saa olla pieni niin kauan kuin haluaa ilman leimaamisen pelkoa? Kaverisuhteet on kuitenkin tärkeitä jo tuossa iässä eikä kukaan halua olla erilainen kuin muut. Tämä on mun mielestäni asia, jonka tulisi muuttua.

Pojan syntymä

Mulla oli 27.6. suunniteltu kontrolli äitipolilla, jossa piti pohtia synnytyksen käynnistystä viimestään laskettuna aikana. Syy siihen olis ollu tokan lapsen lähes syöksysynnytys. Nyt oli ideana se, että olisin jo valmiiks sairaalassa, kun synnytys käynnistys.

Olin ollu kesäkuun alusta asti Murusen ja Tytyn kanssa kotona päivät, kun äitiyslomani alkoi. Heti kesäkuun alussa (neuvolassa 8.6.) huomattiin korkeat verenpaineet, joten sain kotiseurantamittarin ja mittailin arvoja ohjeiden mukaisesti. Uutta neuvola-aikaa en kuitenkaan enää saanut, sillä terkan mielestä kolmen viikon päästä oleva äitipoliaika riitti, vaikka lääkäri oli toista mieltä. Ajat oli kuulema täynnä, joten ei ollut siis vapaata tilaa ollenkaan. Seurasin verenpaineita kotona ja alkuun ne pysyivät vaan hieman koholla, mutta siitä ne alkoivat pikku hiljaa nousta ylös päin. Soittelin neuvolaan noususta, mutta terkka kehotti vain tuomaan pissanäytteen pariinkin kertaan,  niissä ei ollut huomautettavaa. Juhannuksen jälkeen verenpaineet eivät laskeneet enää hyviin lukemiin ollenkaan. Äitipolikäynnin aamuna nousu vain jatkui.

Menin käynnille luottavaisena enkä todellakaan ollut ottanut mitään ylimääräistä mukaan, sillä laukussa oli vaan neuvolakortti, rahapussi ja puhelin  Pissassa oli proteinit kuitenkin koholla ja verenpaineet oli  jotain 100/160. Kätilö ohjasikin mut vielä lääkärin luokse. Hän ultrasi ja kertoi mulle, että mun tulee mennä suoraan osastolle, jossa synnytystä aletaan käynnistelemään seuraavana päivänä. Vauvalla ei ollut hätää, mutta pieni turvotus verenpaineiden nousun ja plussan proteiinien takia hän nyt päätti näin. Itse en olis millään halunnut jäädä osastolle, mutta lääkäri ei antanut vaihtoehtoja. En saanut edes lupaa käydä kotona hakemassa tavaroita, vaan miehen tuli tuoda ne mulle. Kun tilanne selvisi, piti selvittää lastenhoitokuviot nopeesti, koska miehen piti kuitenkin olla vielä torstai ja perjantai töissä ennen lomaansa. Onneksi appivanhemmat pystyivät ottamaan lapset heille, muuten äitini olisi luultavasti matkustanut toiselta puolelta Suomea hoitamaan Murusta ja Tytyä.

Synnytystä alettiin siis käynnistelemään to 28.6. ballongilla heti lääkärikierron jälkeen. Vauva oli todella korkealla eikä ollut muutenkaan vielä mahdollista puhkaista kalvoja. Raskausviikkoja oli silloin kasassa 38+6 ja edelliset lapset ovat syntyneet rv 40+1 ja 40+2, joten todennäköisesti myös poika olisi halunnut syntyä vasta seuraavalla viikolla. Sinne asti käynnistystä ei olis odotettu, vaikka mun oloni  parani ja verenpaineet laskivat heti sairaalassa, kun ei tarvinnut koko ajan selvitellä lasten riitoja ym.

Ballongi tippui seuraavana yönä pois, mutta vauva ei edelleenkään ollut laskeutunut riittävästi, vaikka kohdunsuu olikin avautunut 3-4 senttiin. Kello oli kuitenkin kaksi yöllä, joten kätilö kehotti minua nukkumaan, vaikka ballongin jälkeen saliin tulisi päästä 3-4 tunnin sisällä, jotta kohdunsuu ei sulkeudu uudestaan. Onneksi mun kohdalla näin ei käyny. Aamulla sit käynnistystä jatkettiin cytoteceilla, jotka aiheuttivat jonkun verran supistuksia, mutta vaan pieniä sellasia eivätkä ne olleet säännöllisiä eikä synnytys siis käynnistynyt vieläkään. Käveltiin kyllä to ja pe miehen kanssa ympärin Taysin aluetta hyvinkin ripeästi, mutta vauva ei halunnut vieläkään tulla maailmaan.

Perjantain-la-aamun aikana sain kolme cytotecia eikä tilanne vieläkään edenny. Lääkäri kuitenkin totes vauvan laskeutuneen sen verran, että kalvot saatiin just ja just puhkaistua. Toisin sanoen päästiin vihdoin saliin. Lapsivedet meni kalvojen puhkaisun jälkeen 12.34. Sit vaan odoteltiin, ja koska kivuliaita supistuksia ei ollut, päätettiin laittaa oksitosiini tippumaan. Pyörittelin itteeni myös jumppapallon päällä, kun supistukset alko koventua koko ajan.

Mies kutsui kätilön 16.30, kun pyysin epiduraalia kipujen ollessa järkyttävät eivätkä lämpöpussit ja ilokaasu enää riittäneet lievittämään kipuja. Anestesialääkäri tuli nopeesti ja ehti esittäytyä, kun mua rupes ponnistuttamaan. Puudutusta ei ehditty siis laittamaan, kun vauva päätti syntyä sillä hetkellä. Ekalla tai tokalla ponnistuksella pieni poika saapui maailmaan lauantaina 30. kesäkuuta 2018 klo 16.39.

Uusimpia kuulumisia

Huh heijaa! Elämä on oikeestaan jo puoltoista vuotta ollu todella hektistä. Olihan se sitä jo aiemminkin, mutta kun yhtälöön työ ja perhe lisätään mun tapaturma ja alkavat opinnot, on se jo aikamoinen soppa. Yhtäkkiä pitääkin sopeutua olemaan vaan kotona pitkällä saikulla ja viedä lapset hoitoon, jotta toipuminen voi jatkua edelleen. Elokuussa 2017 alotin tosiaan opepedagogiset, jotka sain suoritettua kesäkuussa, joten olen jo hieman pätevämpi opettamaan kuin olin sitä ennen.

Sairaslomani päättyi 31.10.17 ja sen jälkeen pääsin takas työelämään, jossa olin täyspainotteisesti helmikuun 2018 puoliväliin asti, jolloin alkoi minun koko kevään kestänyt opetusharjoitteluni Tredussa Valma-opiskelijoiden kanssa. Töitä tein siinä sivussa aina, kun vain oli mahdollista. Perhe oli enemmän ja vähemmän "heitteillä" opintojeni ajan, jotta sain keskittyä rauhassa oppimis- ja ryhmätehtäviin. Miehelleni siis suuri kiitos ylipäänsä opintojeni mahdollistamisesta.

Varsinkin viime kevät oli todellista ruuhkavuosielämää, sillä vein lapset aamulla kahteen eri hoitopaikkaan (tarkoituksella, onneks välimatkaa vain muutama 100 m.) ja sit lähin töihin, jos niitä oli, ja harjoittelupäivinä bussilla kohti Tamperetta. Harjoittelun lisäksi oli koko ajan menossa samaan aikaan hyvin erilaisia, opintoihin liittyviä, oppimistehtäviä. Jossain vaihessa meinas totaalisesti loppua usko valmistumiseen, kun samanaikaisesti piti suunnitella opetustunteja, tutustua ammatillisen koulutuksen reformiin ja erilaisiin lakeihin yms. ja tehdä niihin liittyviä tehtäviä, tehdä töitä Tampereen lisäksi lähikunnissa Kangasalla, Orivedellä ja Valkeakoskella, jonne piti tietysti mennä aina autolla vaihtelevan matkan päähän. Aikaa matkoin sai varata yleensä väh. 30 min. Perhettäkään eikä parisuhdetta voinut unohtaa, vaikka välillä se oli varsin haastavaa. Siitä keväästäkin selvittiin.

Samaan aikaan vatsassani kasvoi meidän kolmas lapsemme, joka näki päivänvalon kesäkuun lopussa. Meidän perheemme kasvoi pienellä pojalla, joten nyt meillä on kaksi poikaa ja yksi tyttö. Onhan elämä mullistunut aika lailla hyvin eri tavoin, kun alettiin taas elämään vauvaelämää. Nyt on kolmilapsiperhe-elämää takana n. 3 kk ja voin sanoa, et aika raskastahan se välillä on. Joka aamu täytyy esikoinen viedä eskariin ja iltapäivisin hakea hänet pois ja kolmena päivänä pikkusisko menee kerhoon neljäksi tunniksi ja kerhoajat on sovitettu yksiin eskarin (8.30-12.30 kanssa). Onneksi näissäkin on lyhyt välimatka, itseasiassa sama kuin oli lasten hoitopaikoilla.

Mulle ehkä tää on kuitenkin suurin muutos, sillä olin juuri 8,5 kk sairaslomalla kotona ja sit palasin työelämään 10/17 ja toukokuun lopussa jäin uudestaan kotiin. Valehtelisin, jos en välillä jo kaipaisi töihin. Mutta nyt tätä vauvaelämää ja töihin sit ens vuonna. Lapset on kuitenkin niin vähän aikaa pieniä. :)

Kuulumisia

Paljon ehtinyt tapahtua elokuun lopun jälkeen. Pääsin vihdoin takaisin työelämään 1.11. alkaen, kun ortopedini antoi luvan palata töihin. Sain myös samalla palata auton rattiin, mikä on hyvin oleellista töideni kannalta. Sen jälkeen olenkin taas opettanut peruskouluikäisiä pirkanmaalaisia lapsia ja nuoria Tampereella, Kangasalla, Orivedellä ja Valkeakoskella, Olen siis saanut ihan jonkun verran istua autossa ja tutustunut myös uusiin kouluihin ja oppilaisiin. En kuitenkaan valita, vaikka varsinkin alussa päivät tuntuivat todella, todella pitkiltä ja olin työpäivän jälkeen lähes reporanka ja makasin kaikki illat vain sohvalla.

Osittain olooni on vaikuttanut seuraava suuri ja iloinen asia, sillä huomasin lokakuussa odottavani kovasti toivottua ja odotettua kolmatta lasta perheeseemme. Alkuraskauden aikana olin todella väsynyt ja mielialani ovat vaihdelleet oikeastaan siitä asti todella paljon. Mieheni ja erityisesti lapsemme ovat joutuneet kokemaan äidin hormonimyrskyt aivan uudella tavalla. Kärsivällisyyteni on lyhentyt todella paljon enkä meinaa jaksaa lasten kiukuttelua saati nuoremman lähes jokapäiväisiä uhmakohtauksia ja raivareita sitten millään. Työssäni olen kuitenkin onnistunut pitämään hermoni kurissa yllättävänkin hyvin. Alkuraskauden huolena, onneksi turhana sellaisena. oli istukan reunassa havaittu vuoto, jota seurattiin useamman viikon ajan ja pääsinkin ylimääräiseen ultraan joulun alla asian takia. Vuoto kuitenkin loppui aikanaan ja sen jälkeen olen päässyt nauttimaan, jos niin voi sanoa, raskaudesta aivan uudella tavalla.

Edellisestä raskaudesta on kuitenkin sen verran aikaa, etten enää muistanut, millaisia mielialan vaihtelut voivat olla ja kuinka ne vaikuttavat muihin ihmisiin ja heidän suhtautumiseensa omaan käytökseeni. Onneksi mieheni ja lapseni ovat olleet kovin ymmärtäväisiä ja kestäneet yllättävän hyvin mun välillä varsin voimakkaatkin hormonimyrskyni. Myöskin raskaudenaikainen väsymys on ollut yllättävänkin voimakasta, tosin osittain johtuu varmasti myös pitkästä sairaslomasta ja paluusta arkeen, joka on varsin hektistä tällä hetkellä.

Odotamme perheemme uusimman jäsenen saapuvan luoksemme kesä-heinäkuun vaihteessa. Koska molemmat synnytykseni ovat olleet suhteellisen nopeita ja edenneet ripeästi, sain ylimääräisen äitipoliajan aivan raskauden loppuun. Silloin selvitetään, onko käynnistys järkevää vauvan kannalta. En haluaisi synnyttää kotiin, sillä viimeksi niin olisi käynyt, jos vedet olisivat menneet kotona. Ensimmäisellä ponnistuksella meni vedet ja seuraavalla tuli neiti. Toivoisin olevani sairaalassa, jos myös tulevan vauvan synnytyksessä on sama tilanne. Sen näkee sitten. Vauva on kovasti liikkuvainen persoona jo nyt, joten saa nähdä, onko hän samanlainen myös syntymänsä jälkeen.