Vähän lisää minusta (julkaisematon postaus v.2021)

 Tämä teksti on jäänyt julkaisematta 2021, kun olen sen kirjoitellut. Päätin julkaista sen nyt, sillä avaan siinä asioita, joista kirjoittelin tänään, hieman tarkemmin.

Ajattelin kertoa nyt tarkemmin, mitä minulle kuuluu nyt. Kun aloitin blogini jo kauan aikaa sitten, en tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan elämässä seuraavien reilun kymmenen vuoden aikana. En tiennyt, että en jäisi ensimmäiseen suhteeseeni avomieheni kanssa, vaan eroaisimme reilun vajaan viiden vuoden seurustelun jälkeen. Eroa pitkitettiin minun halustani varsin kauan, mutta keväällä 2007 teimme lopullisen päätöksen eri teille lähtemisestä. Toisaalta päätös oli helpotus, mutta toisaalta se oli myös todella vaikea ja raskas. Olinhan muuttanut hänen vuokseen Tampereelle aivan toiselta puolelta Suomea vuonna 2003 ja en tuntenut kovinkaan montaa ihmistä sieltä suunnalta. Olimme etäsuhteessa lähes koko suhteemme ajan. Mies aloitti opiskelut syksyllä 2003 eli samaan aikaan kuin muutin itse Tampereelle. Hän oli viikot opiskelupaikkakunnalla ja tuli viikonlopuiksi Tampereelle. Hyvin usein olikin niin, että hän oli jo suunnitellut tapaavansa kavereiden kanssa viikonlopun aikana. Minulta ei kysytty yleensä koskaan olisinko halunnut tehdä jotain yhdessä. Oli meillä onneksi muutama tuttu, joiden kanssa vietettiin aikaa myös yhdessä ja tehtiin kaikenlaista mukavaa. Kaikki he olivat tulleet elämääni avomieheni kautta. Omia kavereita mulla ei silloin ollut vielä yhtään. Olin siis viikot aika yksin, tein päivät töitä, tulin kotiin ja vietin aikaani itsekseen. Päivät olivat välillä toooosi pitkiä ja viikot myös. Avomieheni vietti omaa elämäänsä opiskeluviikkojensa aikana ja minä omaani kotona Tampereella.

Onneksi pääsin opiskelemaan kasvatustiedettä yliopistoon kesällä 2006. Muistan lukeneeni pääsykokeeseen hiihtolomalla Raahessa avomieheni kaverin kämpillä. Pojat tekivät musiikkia ja minä luin pääsykokeisiin. Yliopistossa tutustuin uusiin ihmisiin, joista osan kanssa olen edelleen tekemisissä ainakin sosiaalisen median välityksellä, mutta onneksi on myös ystäviä, jotka ovat aktiivisesti yhä elämässäni mukana.

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen. 

Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itsesäätelytaidoista, jotka ovat taas oman perheeni jokapäiväisiä puheenaiheita. Nyt asiat ovat toisin ja hyvä niin. On parempi esimerkiksi puhua asioista heti eikä jättää ajatuksia vellomaan päähän ja odottaa purkausta. Kyllä meillä sai olla vihainen ja suuttua, mutta silti jotkut ajattelivat, että ei tunteita tarvitse näyttää, etenkään miespuolisten ihmisten. Isi teki ahkerasti ja paljon töitä oikeastaan eläkeikään saakka ja on aina tarvinnut jotain tekemistä, sitä onneksi riittää edelleen mökillä yllin kyllin. Äiti oli kotona 18 vuotta, mikä on kunnioitettavaa, itse en siihen kykenisi Olen siis saanut aika perinteisen perhemallin ja esimerkin sukupuolten työnjaosta. Isi kävi töissä ja äiti hoiti meitä lapsia kotona, mutta kouluttautui kyllä myöhemmin ja teki työtä ihmisten parissa. En minä silloinkaan ajatellut, että on olemassa miesten ja naisten työt erikseen, mutta jotenkin se kuitenkin meni kuta kuinkin niin meidänkin perheessä.

Muutin tänne Pirkanmaalle entisen avomieheni perässä. Meidän suhteessa näkyi vahvasti exäni menneisyyteen liittyvät selvittämättömät asiat, valitettavasti. En ymmärrä, miksi asioita jätetään kertomatta, kun tietää sen satuttavan muita osapuolia. Meidän suhteessa oli paljon hyvää ja hyviä hetkiä ja kokemuksia. Vanhempani eivät olleet kovin mielissään exästäni ja en silloin ymmärtänyt, miksi näin on. Nyt ymmärrän paremmin senkin asian. He halusivat suojella minua pettymyksiltä. Olimme hyvin erilaisia ihmisiä kaikin puolin exäni kanssa ja se aiheutti paljon ristiriitoja. Hän oli tottunut menemään miten huvitti, hänellä ei ollut ollut esimerkiksi kotiintuloaikoja ja minä taas olin tottunut tietämään tarkemmat aikataulut. Hän saattoi lähteä illalla kaverilleen edes ilmoittamatta minulle. Hänellä oli omat kaverit ja minulla pääosin omat, mutta onneksi muutama hänen kavereistaan vietti mun kanssa aikaa, kun hän opiskeli viikot muualla. Hänellä oli vilkas opiskelijaelämä ja hän oli aika lailla koko ajan menossa ja jos ei menossa, teki kotona musiikkia. Hänen kanssaan elämä ei ollut siis kovin helppoa, mutta silti suhteemme kesti yli 4 vuotta, minä oli se, joka pitkitti eroa. Jälkeen päin ajateltuna se ei ollut järkevää, mutta toisaalta ehkä sen pitikin mennä niin. Minun täytyi saada siitä parisuhteesta juuri ne kipeätkin kokemukset ja pettymykset, jotta en tekisi samoja virheitä uudestaan. 

Mieheni kanssa tavatttiin opiskelijavappuna yhteisten kavereitten kautta. Se oli nopeasti hyvässä mielessä menoa ja ihanaa elämää. Tapasin exäni, kun olimme juuri tutustuneet mieheni kanssa ja hän oli huolissaan, onko mieheni varmasti riittävän hyvä minulle. Hän myös kertoi, että hän tietää, että hän ei ollut. Se oli hyvä keskustelu. Mieheni on kotoisin maalta ja tutustuin jo pian hänen perheeseensä. Tunsin oloni tervetulleeksi heti ekalla kerralla, mikä on ihanaa. Sama fiilis ei ollut eksäni äidin kanssa valitettavasti. Mieheni opiskeli toisessa kaupungissa ja minä siirsin tavarani aika pitkälti hänen solukämppäänsä, vaikka minulla oli Tampereella omakin asunto. Seuraavana vappuna muutettiin kuitenkin jo virallisesti yhteen. Olemme alusta asti keskustelleet paljon, mitä emme tehneet eksäni kanssa juuri lainkaan. Se on varmasti auttanut paljon niissä haastavimmissa paikoissa ja tilanteissa, kun on puhuttu asiat auki. Tiedän, että en ole kovin helppo puoliso, mutta meille tuli juuri 15 vuotta täyteen seurustelua. Se on aika pitkä aika ja siihen mahtuu paljon. Meillä on kolme lasta, joista kaksi on alakouluikäisiä ja nuorin päiväkoti-ikäinen. Perheeseemme kuuluu myös kaksi kissavanhusta. 

Kuka minä oikeastaan olen? Äiti, puolisko, sisko, lapsi, täti, serkku, pikkuserkku, ystävä, työkaveri, tuttu, erityisvanhempi ja erityislasten äiti. Mutta olenko minä muuta? Olenko se, mikä halusin olla ja mitkä asiat kirjasin aarrekarttaani yli 20 vuotta sitten? Olen ja en. Kaikki suunnitelmani eivät ole toteutuneet ja se on ok. Koen olevani hyvä työssäni ja vanhempanakin riittävän hyvä. Haluan, että lapsillani on hyvä ja turvallista olla ja elää. Olen myös huomannut omaavani aika lailla nepsypiirteitä, mikä ei yllätä, sillä suvussani on paljon nepsyihmisiä. Myönnän olleeni ennakkoluuloinen asioita kohtaan, mutta olen myös muuttanut kantaani. Olen vahva ihminen, olkapää monelle näin ruuhkavuosienkin keskellä. Tunnen vahvasti ja minulla on voimakas temperamentti enkä ymmärrä epäoikeuden mukaista toimintaa.  Tykkään keskustella asioista, mutta en jaksa välttämättä pohtia niitä syvällisesti, en siis ajattele olevani pohdiskelija. En ole pikkutarkka, mutta on kuitenkin asioita, jotka haluan tehdä omalla tavallani. En pidä siivoamisesta ja olen aika suurpiirteinen ihminen. Onneksi mieheni on samankaltainen, vaikka valitettavasti hän saakin välillä raivata jälkiäni. Vaikka olen sosiaalinen, haluan myös omaa aikaa sopivasti ja se on välillä haaste lapsiperhe-elämän keskellä. Jos omaa aikaa ei ole tai sitä on liian vähän, sen kyllä valitettavasti huomaa minusta varsin nopeasti. 

Ajattelen, että kyllä menneisyys on muovannut minua ja tulee muovaamaan yhä, mutta silti ajattelen asioita myös tulevaisuudesta käsin. Meillä on tulossa taas suuria muutoksia myöhemmin tänä vuonna. Joudumme muuttamaan aiemmin kuin ajattelimme ja tällä kertaa lapsilla vaihtuu koulu ja päiväkoti. Olemmekin tsempanneet lapsia tuleviin isoihin muutoksiin nykyistä huomattavasti lyhemmällä koulu- ja päikkymatkalla ja upouudella kodilla. Ja jotta voin saada tulevaisuudessa paremmin töitä, mun on pätevöidyttävä ja se on lähitulevaisuuden suunnitelmissa. Mies ei oikein ilahtunut, kun ilmoitin ilmoittautuneni nepsy-valmentajan koulutukseen, sillä olen opiskellut töiden ja perheen ohella aiemmin. Perustelin sen paremmilla työllisyysmahdollisuuksilla ja sen antavan varmasti työkaluja myös meidän omaan arkeemme. Tämäkin päätös siis tehty tulevaisuudesta käsin. Näin ajattelen.

Lukusuositus tälle kirjalle! --> lukutoukka

Minä ja kuopus 

arkea

uusi koti

tämänhetkinen rivarikoti

toinen kissaherra

 

Tervetuloa tutustumaan mun ja mun perheen arkeen! Kommentit ovat tervetulleita. 

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä.

Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa. 

Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut tehdä pidemmän pätkän samassa paikassa. 

Meillä eletään vielä päikky- ja koululaisarkea ja ruuhkavuosia pahimmillaan. Se on välillä tosi raskasta, koska kotona asuu esiteinin lisäksi kaksi voimakasluonteista lasta. Ääntä meillä myös riittää joka päivä, hiljaiset hetket ova harvassa. Meillä eletään myös vahvasti nepsy-arkea ja se kuormittaa paljon. Onneksi olemme myös saaneet pyytämäämme ja välillä jopa anomaamme tukea, vaikka kovan työn takana se on kyllä välillä ollut. Kovan taistelun vaatinut meiltä vanhemmilta, mutta se on kannattanut ja kantanut hedelmää.

Aloimme jo oikeastaan yli vuosi sitten pohtia oman kotimme myyntiä. Asumiskulut olivat kovat ja vain nousussa. Sähkölämmitteinen talo kovilla talvipakkasilla ei hellinyt kukkaroa vuosi sittenkään ja saati nyt. Oli meillä onneksi varaava takka ja puukiuas sekä ilmalämpöpumppu, jotka hieman alensivat sähkön kulutusta. Viime keväänä, ku Ukrainan sota alkoi ja energiakriisi oli ovella, ajattelimme, että nyt on oikea aika myydä, Emme osanneet arvioida myyntiaikaa, mutta ajattelimme, että siihen voisi mennä pidempi tovi. Kyseessä oli kuitenkin reilusti 100 neliöinen 3-kerroksinen rivari, jossa lämmitettävää riitti. Pyysimme tarjouksia kahdelta välittäjältä, jotka kävivät meillä arvioimassa kotimme. Heidän hinta-arvionsa erosivat suuresti ja päädyimme myyjään, jolle taloyhtiömme oli jo tuttu, sillä hän oli myynyt useampi vuosi sitten samasta yhtiöstä toisen asunnon. Hänen hinta-arvionsa oli myös korkeampi. Onneksi saatiin otettua hyvät myyntikuvat, jotka olivat myyntivaltti. Ensimmäinen näyttö oli pian ja yllätyksemme saimme myytyä kotimme pyyntihintaan jo ensimmäisessä näytössä. Tämä aiheutti meille uuden pulman, sillä ostajien ehtona oli päästä muuttamaan jo viiden viikon kuluttua. Meidän perheelle sopivia asuntoja ei juurikaan ollut saatavilla koko kaupungissa. Huomasin kuitenkin nykyisen kotimme vuokrailmoituksen netissä, ja tähän tartuimme. Muutimme siis koko (paljon karsitun) omaisuutemme ja perheemme (myös kissat) aiempaa pienempään rivitaloasuntoon huomattavasti syrjempään kuin missä aiemmin asuttiin. Lasten koulumatka vaihtui 500 metristä 4,5 kilometriin ja päivittäiseen bussikyytiin. Muutto oli iso muutos kaikin puolin. 

Hain viime keväänä opiskelemaan laaja-alaiseksi erityisopettajaksi, mutta en tullut valituksi. Valintakoe-essee ja tykitys-haastattelu olivat minulle haastavia ja molempia olisi pitänyt treenata ennalta ja niin tulen varmasti tekemäänkin sitten, kun haen uudestaan opiskelemaan. Mutta sen aika ei ole vielä, sillä aloitan ensi viikolla neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksen. Siitä uskon olevan paljon hyötyä sekä työhön, mutta myös kotiin omien nepsyjeni kanssa. 

Tässä ehkä tärkeimmät tällä kertaa.

 Voisin kertoa myöhemmin tarkemmin meiän nepsyistä ja esitellä meiän uuden kotimme ja pohtia tulevaisuuden asumiskuvioitakin sekä nepsy-ihmisten asioita eri näkökulmista. 

"Pikku Kakkonen on ihan lälly, vaan pikkulapset kattoo sitä"

Näin oli tänään todettu kuusivuotiaalleni eskarissa. Meillä hän ja pikkusisko katselevat säännöllisesti Pikku Kakkosen kotona. En ymmärrä, miten Pikku Kakkonen on liian lälly, koska tiedän monen vanhemmankin lapsen katsovan sitä. Osa sen ohjelmista on opettavaisia ja niissä käydään läpi lapsen tasolla monia tärkeitä asioita, kuten sosiaalisia taitoja, toisten auttamista ja eri tilanteissa toimimista. Jo tämän vuoksi Pikku Kakkonen kuuluu meiän lasten viikottaisiin katseltaviin ohjelmiin.

Onko kyseessä se, että pitää toimia niin kuin kaveritkin toimivat? Olla isompi kuin oikeasti onkaan? Mun mielestä kuusivuotias on kuitenkin vielä lapsi, kauan.  Vai johtuuko se siitä, että eskarilainen on kuningasiässä? Vai onko kyseessä identiteettiongelma, kun ei tiedä, mihin kuuluu, koska lapsi vasta etsii omaa identiteettiään?

Tämä on mielenkiintoinen ja mun mielestä samalla myös huolestuttava ja surullinenkin asia. Kun mä olin lapsi, oli aivan normaalia katsoa Pikku Kakkosta vielä pitkälti ala-asteikäisenä. Nyt on harvemmin niin. Tuntuu siltä, että yhteiskunta on ajanut tilanteen tähän. Lapset eivät voi tai heidän ei sallita olla enää pikkulapsia, vaan heidän tulisi olla jotain muuta, jonka joku muu on määritellyt valmiiksi.

Työskennellessäni lasten ja nuorten parissa olen huomannut, että porukassa on molempiin kategorioihin kuuluvia ihmisiä. On niitä, jotka uskaltavat edelleeen olla pikkulapsia, tyttöjä tai poikia, välittämättä muiden mielipiteistä, He katsovat Pikku Kakkosta ja muita lällyjä ohjelmia ja jatkavat lapsuuttaan pidemmälle. Yhä kasvava joukko lapsista kuuluu kuitenkin heihin, joiden tulee kasvaa isommiksi, vaikka he eivät oikeasti edes ymmärrä, miksi he tekevät niin. Onko tässä kotikasvatuksella osuutta asiaan? Varmaan osittain on, mutta ei sitäkään voi kaikesta syyttää. Samanikäisten paine ja ryhmään kuulumisen kriteerit johtavat joskus tähän. On kuitenkin surullista, jos lapsi leimataan eskarissa muiden silmissä pikkulapseksi hänen katselemiensa ohjelmien perusteella.

Onko iltasatujen lukeminenkin ihan old school-juttu? Yhteinen iltahetki, jonka aikana voi käydä läpi päivän tapahtumia? Nämä ovat mietinnän arvoisia asioita kaikki.

Miksi lapsen lapsuutta tulisi lyhentää vielä entisestään? Miksi lapsi ei saa olla pieni niin kauan kuin haluaa ilman leimaamisen pelkoa? Kaverisuhteet on kuitenkin tärkeitä jo tuossa iässä eikä kukaan halua olla erilainen kuin muut. Tämä on mun mielestäni asia, jonka tulisi muuttua.

Pojan syntymä

Mulla oli 27.6. suunniteltu kontrolli äitipolilla, jossa piti pohtia synnytyksen käynnistystä viimestään laskettuna aikana. Syy siihen olis ollu tokan lapsen lähes syöksysynnytys. Nyt oli ideana se, että olisin jo valmiiks sairaalassa, kun synnytys käynnistys.

Olin ollu kesäkuun alusta asti Murusen ja Tytyn kanssa kotona päivät, kun äitiyslomani alkoi. Heti kesäkuun alussa (neuvolassa 8.6.) huomattiin korkeat verenpaineet, joten sain kotiseurantamittarin ja mittailin arvoja ohjeiden mukaisesti. Uutta neuvola-aikaa en kuitenkaan enää saanut, sillä terkan mielestä kolmen viikon päästä oleva äitipoliaika riitti, vaikka lääkäri oli toista mieltä. Ajat oli kuulema täynnä, joten ei ollut siis vapaata tilaa ollenkaan. Seurasin verenpaineita kotona ja alkuun ne pysyivät vaan hieman koholla, mutta siitä ne alkoivat pikku hiljaa nousta ylös päin. Soittelin neuvolaan noususta, mutta terkka kehotti vain tuomaan pissanäytteen pariinkin kertaan,  niissä ei ollut huomautettavaa. Juhannuksen jälkeen verenpaineet eivät laskeneet enää hyviin lukemiin ollenkaan. Äitipolikäynnin aamuna nousu vain jatkui.

Menin käynnille luottavaisena enkä todellakaan ollut ottanut mitään ylimääräistä mukaan, sillä laukussa oli vaan neuvolakortti, rahapussi ja puhelin  Pissassa oli proteinit kuitenkin koholla ja verenpaineet oli  jotain 100/160. Kätilö ohjasikin mut vielä lääkärin luokse. Hän ultrasi ja kertoi mulle, että mun tulee mennä suoraan osastolle, jossa synnytystä aletaan käynnistelemään seuraavana päivänä. Vauvalla ei ollut hätää, mutta pieni turvotus verenpaineiden nousun ja plussan proteiinien takia hän nyt päätti näin. Itse en olis millään halunnut jäädä osastolle, mutta lääkäri ei antanut vaihtoehtoja. En saanut edes lupaa käydä kotona hakemassa tavaroita, vaan miehen tuli tuoda ne mulle. Kun tilanne selvisi, piti selvittää lastenhoitokuviot nopeesti, koska miehen piti kuitenkin olla vielä torstai ja perjantai töissä ennen lomaansa. Onneksi appivanhemmat pystyivät ottamaan lapset heille, muuten äitini olisi luultavasti matkustanut toiselta puolelta Suomea hoitamaan Murusta ja Tytyä.

Synnytystä alettiin siis käynnistelemään to 28.6. ballongilla heti lääkärikierron jälkeen. Vauva oli todella korkealla eikä ollut muutenkaan vielä mahdollista puhkaista kalvoja. Raskausviikkoja oli silloin kasassa 38+6 ja edelliset lapset ovat syntyneet rv 40+1 ja 40+2, joten todennäköisesti myös poika olisi halunnut syntyä vasta seuraavalla viikolla. Sinne asti käynnistystä ei olis odotettu, vaikka mun oloni  parani ja verenpaineet laskivat heti sairaalassa, kun ei tarvinnut koko ajan selvitellä lasten riitoja ym.

Ballongi tippui seuraavana yönä pois, mutta vauva ei edelleenkään ollut laskeutunut riittävästi, vaikka kohdunsuu olikin avautunut 3-4 senttiin. Kello oli kuitenkin kaksi yöllä, joten kätilö kehotti minua nukkumaan, vaikka ballongin jälkeen saliin tulisi päästä 3-4 tunnin sisällä, jotta kohdunsuu ei sulkeudu uudestaan. Onneksi mun kohdalla näin ei käyny. Aamulla sit käynnistystä jatkettiin cytoteceilla, jotka aiheuttivat jonkun verran supistuksia, mutta vaan pieniä sellasia eivätkä ne olleet säännöllisiä eikä synnytys siis käynnistynyt vieläkään. Käveltiin kyllä to ja pe miehen kanssa ympärin Taysin aluetta hyvinkin ripeästi, mutta vauva ei halunnut vieläkään tulla maailmaan.

Perjantain-la-aamun aikana sain kolme cytotecia eikä tilanne vieläkään edenny. Lääkäri kuitenkin totes vauvan laskeutuneen sen verran, että kalvot saatiin just ja just puhkaistua. Toisin sanoen päästiin vihdoin saliin. Lapsivedet meni kalvojen puhkaisun jälkeen 12.34. Sit vaan odoteltiin, ja koska kivuliaita supistuksia ei ollut, päätettiin laittaa oksitosiini tippumaan. Pyörittelin itteeni myös jumppapallon päällä, kun supistukset alko koventua koko ajan.

Mies kutsui kätilön 16.30, kun pyysin epiduraalia kipujen ollessa järkyttävät eivätkä lämpöpussit ja ilokaasu enää riittäneet lievittämään kipuja. Anestesialääkäri tuli nopeesti ja ehti esittäytyä, kun mua rupes ponnistuttamaan. Puudutusta ei ehditty siis laittamaan, kun vauva päätti syntyä sillä hetkellä. Ekalla tai tokalla ponnistuksella pieni poika saapui maailmaan lauantaina 30. kesäkuuta 2018 klo 16.39.