Turvaverkko

kuva täältä

Jo ennen pojan syntymää oli tiedossa, että hoitoapua tullaan kyllä saamaan, mutta se on hieman hankalammin järjestettävissä. Miehen vanhemmat asuvat 50 kilsan päässä meiltä, mutta molemmat ovat vielä kauan työelämässä ja tietysti heillä on myös omat menonsa. Silti he järjestävät aikaa pojan tapaamiselle. Parin viikon välein he autoilevat meille ja me vähän harvemmin sit sinne päin. Poika on viettänyt viikonlopun isovanhempiensa kanssa meidän viettäessä "vapaa-aikaa" kotona nukkumalla ja keräten voimia. Mielellään he hoitaisivat poikaa enemmänkin, mutta valitettavasti se on töiden takia hieman ongelmallista.

Mun vanhemmat asuu toisella puolella Suomee, joten matkaa on sinnekin ihan riittävästi. Me nähdään hieman harvemmin, varmaan 1-2 kuukauden välein. Useimmiten mun äiti ja isi matkustaa tänne päin näkemään meitä ja tietysti poitsua. Me käytiin mun kotona viimeks jouluna. Vaikka meillä onkin välimatkaa paljon, se ei kuitenkaan ole niin suuri haitta kun voisi olettaa. Maanantaina ennen lähtöö he vielä muistuttivat, että hoitoapua kyllä saa, kun vaan ilmottaa tarpeesta. Äiti ei välttämättä pääsee irtoomaan omista töistään, mutta mun isi voi järjestellä työnsä hieman helpommin. Kun vaan sitä tajuis useemminki pyytää apua. Mun porukat jäi vielä maanantaiks, jotta mä sain kirjotella rauhassa gradua ja samalla hoidettua myös muita asioita. Ihanat arjen enkelit! Mies oli siis töissä eikä voinut olla pojan kanssa.

En voi myöskään olla mainitsematta erästä ystävääni, josta on ollut suuri apu vikan puolen vuoden aikana. Ollaan oikeestaan lähennytty enemmän vasta nyt ja nähäänki melkein viikottain, hän asuuki samassa kaupungissa. Ystäväni tykkää viettää aikaa pojan kanssa ja poika on aina niin riemuissaan. Hän myös hoiti poikaa mun lääkärireissun ajan, kun hoito ei järjestynyt muuten.

Pojan kummit tykkää kans viettää pojan kanssa aikaa, mutta kuten niin usein, työt ja muut menot hankaloittavat tapaamista. Yleensä pitää ottaa kalenteri esiin ja miettiä kaikille sopiva ajankohta eikä se muuten oo mikään helppo homma. Kummi-avioparin toinen osapuoli on myös allerginen kissoille, joten meille tuleminen ei oikeen onnistu. Ollaan siis menty joko heille tai sit nähty jossain kaupungilla. Ja tietysti poika on vielä niin pieni, etteivät he edes halua ottaa poikaa pidemmäksi aikaa hoitoon ja se on ymmärrettävää. Ei se kakkavaipan vaihtaminen nyt niin mukavaa puuhaa oo.  Miehen velikin haluaa olla pojan kanssa enemmän vasta vähän isompana. Todennäkösesti kyseessä on sillon joku autoihin liittyvä juttu, koska hän harrastaa niitä. Mutta kyllä pojan setä viettää aikaa pojan kanssa aina kun nähdään, esimerkiksi sedän puhelin oli mukava leikkikalu, johon piti myös kuolata oikeen kunnolla.

Oon niin ilonen, että meille on muodostunut tällainen turvaverkko, vaikka kaikki sen jäsenet eivät asukaan lähellä meitä. Etenkin äitin ja isin apu on kallisarvosta sillon, kun sitä saa tai uskaltaa pyytää.


Tietenkään en voi unohtaa rakasta miestäni, joka haluaa viettää aikaa pojan kanssa. Kaikille miehille kun se ei ole itsestäänselvää. Olin vain hyvilläni, kun mies ilmoitti toiveestaan jäädä pojan kanssa kotiin kevään ajaksi. Mies on mun eräänlainen turvaverkko, joka huolehtii mun jaksamisesta lapsenhoidon kuten myös esimerkiks mun gradun valmistumisen suhteen. Hän jaksaa tsempata ja rohkasta jaksamaan ja miettimään sitä tunnetta, kun työ on valmis ja maisterin paperit kourassa.

Suksilla

Tänä talvena on tullu hiihdettyä jo yli 20 kilsaa. Se on hyvin, sillä viime vuonna en hiihtäny kertaakaan raskauden vuoksi ja 2011 taisin laittaa sukset vaan kerran tai pari jalkaan. Osan kilometreistä oon keränny töissä ja osan perheen kanssa lähiladuilla. Eilen tais olla kolmas kerta, kun käytiin hiihtelemässä miehen ja pojan kanssa. Keli oli upee, aurinko paisto ja pakkastaki vaan muutama aste.

Mun suksissa oon voiteet vuodelta 2011, joten ehkä olis aika laittaa lisää pitoo. Viimesintä kertaa lukuunottamatta ne on pitäny ja luistanu sopivasti, mutta tänään (eilen) oli toisin. Sukset lipsu todella paljon, joten onneks meiän reitti ei sisältäny kovinkaan montaa isoo ylämäkee. Mä hiihdän perinteistä ja mies luistelee. Poika selässä. Poika viihtyy niin hyvin, että yleensä nukahtaa viimestään ekan kierroksen jälkeen. Kierros on reilu kaks kilsaa pitkä, joten poika ehtii sit nukkua vielä ainaki kierroksen tai kaks.

Tällä kertaa oli mukana juomistaki, koska se unohtu aiemmin. Muutama hörppy vissyä ja sit jakso taas. Lisäks meillä on ollu suklaapatukoita energiaks ja niitten voimalla on menty. Hyvin riittäny ainaki tähän asti. Jos lähtis jolleki pidemmälle retkelle, pitäs mulla olla reppu selässä ja siellä ainaki makkaraa ja jotain kuumaa juotavaa termarissa. Nyt mä siis hiihtelen ilman lisäpainoo, tarpeeks hikistä puuhaa se on jo ilmanki.

Hiihto ei oo ollu mikään mun lempilaji. Kouluikäsenä tuli hiihdettyä myös liikuntatuntien ulkopuolella, mutta aikuisena ei vaan kiinnostanu mennä laduille. Laskettelusukset on kyllä ollu jalassa melkein joka talvi, paria viimestä lukuunottamatta. Mikäs on tunturin huipulle hissitellessä, kun aurinko paistaa ja lämpötila nollan tienoilla. Ja tietysti varsinkin se rinteitten laskeminen. Ah! Mutta se on vaan niin älyttömän kallista eikä mulla oo omia varusteitakaan. Miehellä on lauta, mutta senkin laskeminen on jääny tosi vähiin. Ei vaan oo aikaa eikä varsinkaan rahaa. Ehkä sit myöhemmin. Pari vuotta sit oltiin anopin ja appiukon kanssa viikko Ylläksellä laskettelemassa ja hiihtämässä ja se oli kivaa.





Näin talvisaikaan pitäs tehä jotain myös ton kuntoilun suhteen, keväällä pääsee sit taas laittaan lenkkarit jalkaan ja ainaki käveleen ehkä myös pienelle hölkälle. Mies ehotti hiihtämistä, joten siitä se sitten lähti. Tosin nää tänhetkiset kaks kertaa viikossa hiihtelyt ei vielä paljoo auta. Päätinkin, että hiihtoloman jälkeen, kun työpaikka vaihtuu, menen suoraan töistä ladulle. Luultavammin pitkäaikasimman työpaikkani viereen. Jostain se kunnon kasvatus on taas alotettava.

Koti-isä

Miehen isäkuukausi on takana ja joku aika sit piti pähkäillä, kumpi jää pojan kanssa kotiin loppukevääks. Mies valmistu vuoden alussa ja sillä on siis ammatti, matikanope ja mä oon vielä edelleen hetken opiskelija. Kaikki riippu oikeestaan mun työtilanteesta. Alotin vuoden alussa äitiysloman jälkeen taas opesijaisuudet. Niitä on riittäny tosi hyvin, koska oon "tuttu naama" niin monessa paikassa. Pari viikkoo sit selvis, että töitä on tiedossa koko loppukevääks, joten hoitovapaalle jääjä selvis saman tien. Meillä siis mies jää kotiin, hän itte ehotti mulle sellasta ratkasua, jotta mä saisin palata työelämään muutenki ku vaan kuuden viikon isäkuukauden ajaks. Oon kyllä niin kiitollinen ihanalle miehelleni, että hän haluaa jäädä kotiin. Mä en ois niin nauttinu kotona olosta, se on pakko myöntää.

Mies on ollu päivät kaksin pojan kanssa, ku mä oon käyny tienaamassa opettamalla alakouluikäsiä lapsia. Mulle ei oo ollu ikinä mikään ongelma jättää miestä kaksin pojan kanssa, koska tiiän niitten pärjäävän loistavasti. Tätä asiaa auttaa se, että mies on halunnu alusta asti hoitaa poikaa yhtä lailla kun mäkin yösyöttöjä myöten (meillä siis pullosta). Musta on vaan ihanaa, että mein pojat pääsee viettämään "laatuaikaa" ilman äitiä ja tekemään miesten juttuja. Ei sillä oo niin väliä, että pojan päällä olevat vaatteet saattaa olla vähän ruokatahraset (paitsi, jos lähtee kodin ulkopuolelle) tai muuten yhteen sopimattomat. Ne on pieniä juttuja kuitenkin. Me vanhemmat tehään molemmat pojan hoitamiseen liittyvät asiat omalla tavallamme ja hyvä niin.

Mies on kertonut saaneensa tuijotuksia ja hämmästeleviä katseita liikkuessaan pojan kanssa kaksin bussilla tai kävellen. Luulis, että koti-isä ei ois enää niin kummajainen, koska onneks koko ajan yhä enemmän isiä haluaa jäädä jokskin aikaa lapsen kanssa kotiin. Nähtävästi asia on kuitenkin niin ainaki joittenkin ihmisten silmissä. Mies ja poika heräilee täällä ysiin mennessä ja sit on aamupuuron ja muitten aamutoimien vuoro. Ennen ruokaa pojat menee keinumaan tai kävelylle ja ruoan jälkeen mies laittaa pojan nukkumaan. Yleensä poika on vielä nukkumassa tai just heränny, kun mä tuun töistä kotiin. Kun poika näkee mun tulevan ovesta, en saa samanlaisia hymyjä ja hihkumisia, kun isi. Pienestä pitäen isi on ollu pojalle hirmu tärkee. Isin kanssa hassutellaan, luetaan iltasatu ja mennään nukkumaan. Isi jaksaa hyppiä pojan kanssa ja lukee kosketuskirjoja.

Mitä mä menetän, kun en ookaan pojan kanssa kotona? Toivottavasti en ekaa konttaamista, pystyyn nousua tai ekoja kävelyaskeleita. Mut jos niin käy, ei voi mitään. Kyllähän se poika konttaa, nousee pystyyn ja ottaa lisää haparoivia askeleita, vaikka eihän se ookaan ihan sama. Eka on kuitenki aina eka. Aamulla iloiset, kaksihampaiset hymyt ja hihkumiset, ekat vaipanvaihdot ja muutaman ruokailun. Silti. Mä niin tykkään olla töissä. Siellä saa olla aikuisten parissa (muitten ku miehen) ja jutella kaikesta muustaki kun vaan poikaan liittyvistä asioista. Siellä myös joutuu käyttään aivojaan eri tavalla kun kotona. Lisäks voin miettiä, miten ja millaseks en haluais kasvattaa ikinä omaa lastani, jos se vain suinkin on mahdollista.

Mies näkee mun maailmaa hieman eri vinkkelistä käsin. Onhan se eri asia olla töissä poissa kotoa, kun joka päivä samojen seinien sisällä. Tai no kyllähän me pojan kanssa oltiin paljon menossa just siks, etten mä ois tullu hulluks.

Ja näin on siis toukokuun loppuun asti. Sit mä jään kesäks kotiin. Syksyllä luultavasti pojalla on edessä päiväkotiin meno, jotta me molemmat päästään töihin. Mutta siihen asti mä nautin työnteosta ja tottakai sen ulkopuolella myös kotona olemisesta, yhdessä olosta omaan perheen kanssa. Sopivassa suhteessa molempia näyttää olevan mulle paras ratkasu ja koska miehelle tää meiän järjestely oli ok, mä myös sain toiveeni läpi. Kiitos siis rakas tästä mahollisuudesta.

Murunen 10 kk (jo 9.2)

Ajattelin vihdoinkin kirjotella poitsun 10-kuukautiskuulumisia. Mun aika on aika pitkälti menny varsinkin tällä viikolla töiden ja gradun kimpussa, joten en ole blogiakaan ennättäny päivitellä. Näin tulee olemaan vielä jonkin aikaa.

Mun tekemä peitto

Sit niitä kuulumisia.

En tykkää vertailla lapsia keskenään, vaikka kyllähän sitä tulee lueskeltua, mitä kaikkee ton ikäsen vauvan pitäis jo tehä. Kaikki eivät vaan oo millään samanlaisia. Toinen osaa kävellä jo 8 kuukauden  iässä ja toinen ei konttaa vielä 10 kuukauden ikäsenäkään. Lapset siis on hyvin erilaisia. Oon huomannu sen etenkin lueskellessani samanikästen vauvojen neuvolakuulumisia. Meillä seuraava neuvolaki on vasta vuoden ikäsenä, joten uusia mittoja ei valitettavasti nyt oo laittaa.

Millanen vauva meillä on 10 kuukauden ikäsenä?

Hirveesti on tapahtunu edistystä liikkumisen suhteen viimesen viikon aikana. Poika ei siis vielä konttaa, vaan liikkuu edelleen pyörimällä ja kierimällä hyvin nopeesti paikasta toiseen. Aikuisilla saa siis olla jatkuvasti silmät selässä. Tästä syystä Murusta ei voi jättää enää hetkekskään itekseen. Jos vähän silmä välttää, ipana on löytäny tiensä pistorasian tai erinäisten johtojen ja piuhojen luo. Lattialla ei voi enää huoletta säilyttää mitään, mikä vois mennä poitsun suuhun. Eli nyt meillä kasvetaan vauhdilla isommaks ja sen myös huomaa kehityksestä.

Eka kerta HopLopissa

Poika on ollu kova juttelemaan jo tosi kauan, puhetta tulee koko ajan lisää ja lisää. Joukossa alkaa olla jotain ymmärrettäviäki sanoja, mutta ei oo kirjattu niitä mihinkään ylös, koska ei koeta sitä tarpeelliseks. Ainaki ämmää meillä kuulee hyvin usein. :) Poika myöskin tunnistaa monia sanoja, ainakin eläinten nimiä ja äitin ja isin. Eiköhän tosta tuu aikamoinen papupata, etenkin, jos tulee äitiinsä. Ja sit on tietty semmonen ärsyttävä juttu, että jos minä ja mies jutellaan keskenämme tai katotaan telkusta jotain suomenkielistä ohjelmaa, ni on melki varmaa, ettei kuulla toisiamme tai telkun puheesta yhtään mitään. Poika vaatii kaiken huomion korottamalla ääntään sen mukaan, miten kovasti me puhutaan tai kattellaan telkkaa. Volumenapistakaan ei oo oikeen hyötyä.

Poika on oppinu myös taputtamaan ja tällä viikolla hän myös päätti, että nyt on hyvä aika alkaa ryömiä. Ja sitä sit tehäänki koko ajan. Konttausasentoon ei pääse, koska ei saa toista jalkaansa pois toisen alta kaatumatta itte. Joskus pari viikkoo sitte Murunen myös väänsi ittensä mahaltaan istumaan. Eli kehitystä tapahtuu koko ajan.

Painoo ja pituutta on myös tullu lisää, koska jotkut bodyt ja housut on taas jouduttu laittaan säilöön. Samoin kävi ekalle toppapuvulle eikä äitiyspakkauksen haalarikaan mee enää kovin kauaa. Painoo on varmaan joku yheksän kiloo ja pituutta vajaa 75 cm. Ehkä.  Alkaa tuntua käsissä, kun poikaa nostelee. Hyvää jumppaa varsinki pojan hyppyyttäminen. Muskarissa en jaksa enää pitää poikaa sylissä joka leikissä, kuten muut vanhemmat vielä tekee.

Yleensä poika on ilopilleri ja hymypoika, mutta muutaman kerran on vierastanu, kuten viikonloppuna omaa kummiaan. Nyt on myös joku eroahdistus-vaihe, koska jo veskireissu on hänen mielestään liian pitkä aika olla ilman äitin tai isin seuraa. Meillähän mies on tällä hetkellä kotona ja heidän keskinäinen suhteensa on vain vahvistunut. Voi olla, että kohta isin syli kelpaa ennemmin ku äitin syli. Tosin se on luonnollista, kun mä oon ollu päivät poissa kotoa.

Tietokonenörtti

Ruoka maistuu eikä syömisen kanssa oo ollu just ollenkaan ongelmia. Pikku hiljaa on alettu siirtyä kohti meiän ruokia. Helpottaa huomattavasti, kun miehen ei tartte kokkailla pojalle enää erikseen. Ja maitoohan meillä menee välillä 2 pulloo yölläki. Siitä pitäs päästä pikaseen eroon. Hiihtolomalla olis tarkotus lopettaa noi yösyötöt. Välillä oli joku yö, ettei pulloo tarttenu välttämättä ollenkaan, mutta nyt on taas tarvinnu. Mä oon käyny töissä ja joutunu herään suht aikaseen, ni ei olla vielä jätetty yösyöttöjä pois.

Yöunet on ollu jo paaaljon mukavampia ku aiemmin. Tällä hetkellä poika menee nukkuun 23 mennessä ja herää yöllä vaihtelevasti, aamuherätys on ysiltä. Päiväunia nukkuu yleensä kahet, ekat pihalla ja tokat sisällä, jos ei olla jossain menossa.

Tällä viikolla siirrettiin poika myös turvaistuimeen, koska kaukalo alko olla jo nafti. Hyvin on viihtyny ja unet maittanu. Pitempää matkaa ei oo vielä menty, mutta ei varmaan oo ongelmia, koska ei oo ollu aiemminkaan.

Ehkä tässä tärkeimmät.

Isin valmistujaisissa

Meillä muuttuu molemmilla vanhemmilla työkuviot tässä lähiaikoina. Niistä lisää ihan pian. :)

Nyt takas arvioinnin ja yleisen analyysin pariin. Heips!

Palvelua, kiitos!

kuva

kuva

Yleisesti ottaen olen saanut hyvää palvelua, kun olen tarvinnut. Tottakai joukkoon on mahtunut myös niitä ei niin mukavia kokemuksia. Yleensä mä vaadin hyvää palvelua ja ilmasen kyllä jollain tavalla, jos en ole tyytyväinen.


Lähetettiin joku aika sitten Pirkalle palautetta vauvan kerttisten huonoista tarroista ja saatiin sieltä pahoittelut ja parinkympin edestä onko (ne nyt sit) lahjakortteja, joilla ostetaan lisää vaippoja. Tossa siis kävi niin, että uuden pakkauksen noin 30 vaipasta lähes puolessa oli huonot tarrat. Tuli muutaman kerran menetettyä hermot, kun just hyvin aseteltu vaippa ei toiminutkaan oikeella tavalla.

Mies kävi eilen pojan kanssa pääkirjastossa palauttamassa yhden kirjan ja laitoin mukaan lapun, jossa kerroin toisen kirjan olevan kateissa ja pyysin uusimaan sen. Ite en voinu uusia, kun maksimimäärä oli täynnä. Ei ollu suostunu täti uusimaan, vaikka mies oli yrittäny selittää tilannetta. No, mä ärsyynnyin tosta ja aattelin koittaa onneeni meiän lähikirjastossa. Kauppareissun yhteydessä kävin kysymässä asiaa ja siellä ei ollu mitään ongelmaa saada kirjaa uusittua, vaan uusivat ilman mutinoita. Monta muutakin kertaa just lähikirjastoissa oon saanu parempaa palvelua, kun isossa pääkirjastossa.

Sain perjantaina postista uusimman Vauva-lehden, vaikka tilauksen piti olla päättynyt tammikuuhun. Eilen siitä tuli kuitenkin lasku, jota ei pitäny tulla, koska tilaus oli päättyny ja oottelin uuden alkamista. Sanoin miehelleki, et tuli kiva 70 euron lasku, vaikka lehden myyneen miehen mukaan summan piti olla noin 40 euroo. Päätin siis soittaa asiakaspalveluun, mutta en ois millään jaksanu jonotella sinne. Hetken päästä soi puhelin ja sieltä soitettiin mun toisesta lehtitilauksesta ja vaikka nainen ei myynyt Vauva-lehtee, lupas hän selvittää, mitä oikeen on tapahtunu, kun kerroin saaneeni ton ison laskun. Myyjä soitteliki kohta takas ja selvis, et olin unohtanu katkasta kestotilauksen ja siks se oli automaattisesti jatkunu normaalihintasena. Nainen kehotti mua kuitenki soittamaan vielä asiakaspalveluun, koska hän ei voinut tehdä tilausmuutoksia. Soitin siis sinne ja en joutunu jonotteleen ees kovin kauaa (Norah Jones taitaa olla ainut biisi, mikä niillä on varastossa, koska se on aina jonotusmusiikkina), kun puheluuni vastattiin. Selitin taas asiani ja nainen katkas vanhan tilauksen ja teki uuden, koska se kuitenkin näky jo mun tiedoissani. Lisäks saan tän kuun Vauva-lehden uudestaan, koska se lehti, minkä mä sain, oli revenny jo matkalla.

Huonompaa palautetta voisin antaa ainakin Sampo-pankin toiminnasta mun laina-asioita koskien. Näyttää olevan niin hankalaa lähettää viestiä, kun lainan maksujutut muuttuu. En koskaan saanu sellasta lappua ja sit tuliki postista maksukehotus viime vuoden koroista. Maksoin ne mukisematta, koska korko juoksi koko ajan. Marssin kylläki Sampon konttoriin ja pyysin selitystä asiaan. Lainanki olisin siirtäny toiseen pankkiin, mutta niitä ei enää siirretä. Virkailija antoki mulle jonkunlaisen selityksen, mutta pyysi ottamaan asiassa yhteyttä heidän pääkonttooriinsa ja laittamaan Kelaan asiaa koskevan tiedustelumailin, koska mun tiedot ei oo kuulema kulkeutunu pankkiin.  Asian selvittely siis jäi kesken.

Parempaa palvelua sain, kun jatkoin asian selvittelyä. Soitin Kelaan ja selitin taas asian. Nainen ei osannu antaa mulle selkeitä vastauksia, vaan lupas, että he soittavat mulle takas, kun ovat selvitelleet asiaa. Pian sieltä soittikin setä, joka selitti, ettei mun tarvi lähettää pankkiin Kelan tietoja eikä todellakaan soittaa pääkonttoriin, vaan hoitaa asia toisin. Asian hoitaminen on vieläkin kesken, koska ei oo ollu oikeestaan ees kiinnostusta mennä taas selvitteleen asiaa Sampoon. Tosin sieltä vois saada rahaakin takas, joten tässä kuussa vois vielä selvittää asian loppuun asti ja toivoo oikeenlaista ratkasua.

Kelasta oon nyt saanu vaan hyvää palvelua. Yliopistolla on oma kela ja oon soitellu ja laitellu sähköpostia sinne päin useempaanki kertaa ja aina on asiat selvinny.

Tässä mun muutama palvelukokemus. Millasia teillä on ollu?

Työn iloja

 kuva

Oon nyt ollu töissä kolmisen viikkoo ja kyllä vaan on tuntunu hyvältä. Myönnän, että kaipasin jo kovasti työkavereita ja pois kotiympyröistä. Mies on tällä hetkellä vielä muutaman viikon isäkuukaudella ja jää siitä suoraan hoitovapaalle kesäkuuhun asti. Mä saan siis olla tehä töitä koko kevään! :)

Aikaset aamuherätykset on edelleen hankalia, mutta nyt oon pääosin tienny jo edellisenä päivänä, mihin kouluun menen ja mihin aikaan ja se on helpottanu aamuja jonkun verran. Oon sijaistellu tamperelaisia, pääasiassa alakoulun, opettajia jo yli 10 vuotta (hui kamalaa!), joten jonkunlaiset rutiinit on tullu kiireaamuihinkin. Aluks oli monta vuotta niin, että aamulla seiskan-kasin maissa soitti rehtori tai kanslisti eri kouluilta ja pyysi sijaiseksi. Tutuiks tuli etenkin oman asuinalueen lähikoulut. Opin myös tuntemaan kaupunkia eri tavalla, kun menin busseilla ristiin, rastiin Tamperetta. Olin myös jo sillon pidetty sijainen, koska suostuin lähtemään töihin vaikka kaupungin toiselle laidalle.

Jo useemman vuoden ajan mulla on muutama "vakikoulu", joissa oon ollu kaikkein eniten. Varsinkin koululle, josta jäin myös äitiyslomalle, on niin helppo mennä, kun tuntee paikat ja rutiinit. Ei tartte kaikkeen kysyä apua ja tuntee oppilaatkin suht hyvin. Myös työkaverit on siellä ollu ihan huippuja! Aina, kun menee opehuoneeseen, kokee olevansa tervetullut. Se on mukava tunne. On kuitenkin myös niitä kouluja, joissa rehtori tai kanslisti antaa avaimen ja ehkä sijaistettavan opettajan puhelinnumeron, jopa lukkarin, ja siitä eteen päin saankin selvitä ihan ite. Oonkin oppinu ettimään jostain opehuoneen seinältä välkkävuorot, ruokailuajat ja opettajien lukkarit. Välkkävalvonnat on varsinki sellanen asia, josta huomautetaan, jos ei oo osannu mennä oikeeseen aikaan ulos.

Miks mä sit haluun tehä just tätä työtä (vaikka virallista koulutusta ei vielä ookaan)? Ennen kaikkee ne on ne oppilaat. Myös se luokan kaikkein kamalin ja vaikein lapsi voi olla mitä mahtavin tyyppi, kun vaan häneensaa muodostettua oikeenlaisen kontaktin. Pääosin oon tullu toimeen kaikkien oppilaitten kanssa, mutta on ollu muutamia poikkeuksiaki. Ennen pojan syntymää sijaistin jonkun aikaa alakoulun vanhempia oppilaita. Luokka oli jo muutenkin varsin hankala ja lisäks siellä oli useempi hermoja raastava tyyppi. Yks oli kuitenki ylitse muiden eikä me kerta kaikkiaan vaan tultu oikeen toimeen keskenämme. Hän syytti mua ja koulua omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Oppilas olikin innoissaan, kun oma ope tuli takas. En mäkään kyllä jääny just sitä oppilasta niin kaipaamaan, vaikka oli meillä onneks joitain hyviäki hetkiä.

Pienimmät oppilaat on toisaalta kaikkein ihanimpia, mutta tavallaan myös raskaimpia, koska ne vaatii niin paljon läsnäolemista. Open pitää olla koko ajan saatavilla ja open sana on laki. Opee käydään halimassa ja oppilaat saattaa myös piirtää mulle piirroksia ja se on kivaa. Kunnioitan siis alkuopettajia, koska he jaksaa väsymättä vastata samoihin kysymyksiin ja ennen kaikkee opettaa oppilaan lukemaan ja laskemaan ja yleensäkin olemaan koulussa. Musta ei välttämättä olis ihan alkuopeks. Erkkaopena on hieman erilainen rooli pientenkin oppilaiden suhteen, kun opetettavana on kerrallaan vaan muutama oppilas ja aika usein sama poppoo tulee paikalle viikosta toiseen.

Tykkään jostain syystä eniten työskennellä vähän isompien alakoululaisten kanssa. Ehkä syynä on just se, ettei oo niin "kiinni" niissä oppilaissa, vaan ne on jo omatoimisempia. Ei ne tunnit kuitenkaan aina oo mitään helppoja, koska nykysin joka luokalla on ainaki muutama open erityistä huomiota ja hyviä hermoja vaativa oppilas, jotka saattaa toimillaan häiritä opetusta. Sillon on vaan pakko olla menettämättä hermojaan ja purtava hammasta, vaikka kuinka tekis mieli toimia toisin. Muutamankin liikunnan tunnin aikana on tullu taisteltua oppilaiden kanssa siitä, onko pakko hiihtää, olla mukana liikkatunnilla tai saako purkkaa syödä tunnilla. Jotkut oppilaat on vaan kovapäisempiä kun toiset ja se on hyväksyttävä ja otettava huomioon opetuksessa.  Kaikille on kuitenki samat säännöt, joiden mukaan mennään oli sit kyseessä välitunnille tai ruokalaan meno tai yleensä tunnilla käyttäytyminen.

Ehkä kaikkein haasteellisinta on ollu työskennellä sairaalakoulussa. Tein siellä erkan harjottelun ja tykkäsin kovasti. Opin sinä aikana valtavasti ja sain tutustua vähän erilaiseen koulumaailmaan. Eniten työskentelin pienten kanssa ja heistä jokaisella saatto olla eri aapinen, koska jokainen lapsi opiskelee oman koulunsa kirjojen mukaan. Open oppaita ei oo välttämättä ollenkaan, joten on sovellettava. Ekaks opetellaan kirjaimia ja numeroita, ehkä kirjotetaan pieni juttu tietokoneella ja sen jälkeen leikitään kauppaa. Voi olla, ettei kaikki oppilaat jaksa olla koulussa koko päivää, vaan heidät tullaan hakemaan osastolle kesken koulupäivän. Ruokailu tapahtuu omilla osastoilla ja välitunnilla on normaalia enemmän aikuisia, koska sen aikana saattaa tulla tilanteita, joissa tarvitaan useampaakin aikuista. Liikuntatunnit on kahessa osassa, koska kaikki koulun oppilaat on yhtä aikaa liikunnassa eikä saliin mahu ku rajallinen määrä porukkaa. Myös siellä on mukana monta aikuista, koulun opettajien lisäks aina myös lasten omahoitajia osastoilta.

Tutustuin harjottelun aikana myös sairaalakoulun opettajan työhön vuodeosastoilla. Muutama opettaja käy opettamassa joka päivä joitakin oppilaita lastenosastoilla. Opettaminen tapahtuu lapsen voinnin ehdoilla, jos lapsi ei jaksa, koulua ei käydä sinä päivänä ollenkaan. Jokainen lapsi on sairaalajakson ajan oikeutettu käymään koulua ja siks vuodeosastolla olevien kouluikästen lasten määrä vaihteli päivittäin. Opetus on kuitenki ihan samanlaista, edetään oppilaan omien kirjojen ja kenties open antamien ohjeiden mukaan. Jos lapsen vointi sallii, voi opiskella myös sairaalakoulun tiloissa. Jotenkin en ennen harjottelua ees tajunnu, että sairaalassa oloaikanaki voi käydä koulua, vaikka sen pitäs olla itsestään selvää. No, nytpä tiiän senkin.

Siinäpä syitä ja kokemuksia siitä, miks mä haluun tehä just tätä työtä.

kuva