Liikunnasta

Kirjottelin joskus kesällä liikunnasta ja sen merkityksestä. Kävin sillon juoksemassa muutaman kerran ennen kun mun jalka otti siitä onkeensa ja sit juokseminen taas jäi, vaikka jalan puolesta olis myöhemmin jo onnistunukin. Puistojumppailu ei oikein ollu mun juttu sen ohjaajan takia. Hän oli sellanen aerobic- ja tanssihirmu, etten mä pysyny vauhdissa ollenkaan mukana. Tempo oli niin kaamee ettei se ollu enää mukavaa.

En kuitenkaan oo jääny toimettomaksi, vaan kuten mietin, varasin paikat kahteen lihaskuntojumppaan ja myös sain ne. Oon nyt käyny syyskuusta asti kaks kertaa viikossa jumppailemassa. Maanantaina on puolentoista tunnin jumppa (venyttelyä 30min) ja torstaina tunnin (30min venyttelyä) rääkki. Voin sanoo, että vaikka on tehny kuinka kipeää, ni kestän. Niin paljon se on auttanu ja auttaa. Ohjaaja on ammatiltaan myös fyssari, joten hän tietää tasan tarkkaan, mitä liikkeitä kannattaa tehä ja miten paljon. Oon myös oppinu paljon uusia venyttely- ja jumppaliikkeitä, joita voisin tehä kotonakin, jos vaan viittisin.

Mulla on jumppakavereina pääasiassa mua reilusti vanhempia naisia ja miehiä, jotka näyttää tosin käyneen jumpissa jo tosi kauan. Sen verran paljon sujuvammin heiltä sujuu lankut ja erilaiset tasapainoo vaativat liikkeet. Tykkään meiän vetäjän tyylistä ennen kaikkee siks, että tahti on just sopiva. Pysyy tällanen hitaampikin vauhdissa mukana. Se, mikä häirittee kaikkein eniten on vasemman ja oikean sekottaminen koko ajan. Se taas johtuu ilmeisesti mun vasenkätisyydestä. Katonki aika usein, miten vieruskaveri tekee ja teen sit perässä samoin.

Mun niska-hartiaseutu jumittaa ja pahasti. Koko ajan. Hieronnalla, jossa en oo muuten käyny kun viimeks kesällä, ja noilla jumpilla se pysyy ihan ok-kunnossa. Itse asissa meenkin ens viikolla hierontaan, kun kävästään visiitillä kotikonnuilla Savossa. Ja oon sen kyllä ansainnu, vaikka en varmaan kärsikään tehä mitään sen jälkeen.

Hyötyliikunnan merkitystäkään ei voi jättää huomiotta ja sitä voisin harrastaakin enemmän. Pihahommia on mun mielestä kiva tehä ja sehän rasittaa koko kehoa. Haravointi ja ruohonleikkuu rentouttaa ja vie hetkeks ajatukset pois muista asioista. Myös lumityöt teen ilman pakkoa. Kävellen ja pyörällä voisin liikkua enemmän, joten siinäpä tavotetta sit ens vuodelle.

Syksy 2007: eron jälkeen

Muutaman viime viikon aikana on jostain syystä pyöriny aiempi parisuhde ja sen ongelmat paljon mielessä. Tai oikeastaan eron jälkeinen aika ennen 2008 vappua, kun tapasin mieheni. En tiiä, miks. Kevät ja syksy 2007 oli tosi rankkaa aikaa. Ero ei ollu helppo ainakaan mulle, Siihen liitty paljon kaikenlaisia tunteita, joitten läpikäyminen vei aikaa ja se oli kaiken kaikkiaan aikamoinen suo. Meillä oli kuitenki takana yhteiseloa 2002 heinäkuusta asti eli 5,5 vuotta.

Eroon johtaneita syitä oli monta enkä osaa eritellä yhtä ainoaa. Kaukosuhde rasitti suhdetta aika lailla (ekan vuoden mä asuin toisella puolella Suomee ja sit mies pääs opiskelemaan 100 km päähän. Mä en viihdy yksin ja oli todella vaikeeta viettää aikaa vaan oman itseni kanssa. Viikonloppusin tehtiin jotain yhessä tai sitten ei. Miehellä oli hyvin usein viikonloppusuunnitelmia jo etukäteen eikä niistä oltu puhuttu mun kanssa välttämättä ollenkaan.

Onneks mulla oli opiskelukaverit, joista tuli osasta myös hyviä ystäviä, sekä naapurin V, kun muutin kaupungin toiselle puolelle yksiöön. V asu alakerrassa ja juttukaveria oli yleensä aina saatavilla. Ja sit mulla oli myös mun rakas ystävä R, jonka taustat oli aika lailla samat kun mulla. Oli helppo puhua hänen kanssaan, koska hän tiesi, mistä mä puhuin ja mitä mä tunsin. Vertaistukea siis parhaimmillaan. Meiän puhelut veny välillä pitkiks, mutta aika pitkälti ne olikin terapiapuheluja puolin ja toisin. Muutenki meillä oli tosi tiivis yhteinen tyttöporukka, joten mun ei tarvinnu olla yksin.

Oli kuitenkin paljon yksinäisiä iltoja, jollon istuin sohvalla ja pohdin asioita. Musiikin kuuntelu oli siinä vaiheessa todella tärkeetä ja vois jopa sanoo, että terapeuttistakin. Edelleen, kun kuulen tiettyjä biisejä, tulee tietyt hetket noilta ajoilta mieleen ja ne yksinäiset illat. Mä tunsin olevani niin yksin, vaikka mulla oli paljon rakkaita ihmisiä ympärillä.

Sturm und Drang: Indian
Sonata Arctica: Last drop falls
Yö: Oikee enkeli, Särkyvää
Juha Tapio: Kelpaat kelle vaan, (Kaksi puuta: tämä on myös meiän biisi <3 ja soi meiän häissäki)
Johanna Kurkela: Sun särkyä anna mä en
Chicago: Hard to say I love you
CMX: Ruoste
Irina: Vastaukset
Mamba: Saa koskettaa
Sunrise Avenue: Diamonds
Scorpions: Wind of change, Send me an angel
David Cook: Light On
Bon Jovi: Always, In these arms. It´s my life, Bed of roses
Avenged Sevenfold: Dear God, Almost easy

Mut onneks näin ei oo enää. Kiitos rakkaan mieheni. <3

Sairastuvalla

Just kerkesin aiemmin tällä viikolla kehua naamakirjassa meiän terveitä lapsia. Ite oon ollu kohta viikon verran enemmän ja vähemmän flunssassa. Ääni on edelleen painuksissa, mutta muuten on mulla jo ihan ok olo. Tosin tänä aamuna mies ilmotti tuntevansa olonsa flunssaseks. Niinpä.

Heti, kun pääsin kehumasta meiän hyvää tuuria sairastelujen suhteen, osu omaan nilkkaan. Vieläpä kahesti. Hain molemmat lapset keskiviikkona hoidosta ja kumman nuutuneilta ja todellä räkäsiltä vaikutti molemmat. Ei kun vaan mittaria kainaloon ja kas,  kuume oli nousussa molemmilla. Pojan yskä oli vaan pahentunu aiemmasta.Viestiä vaan molempien hoitajille ettei lapset tuu hoitoon loppuviikolla.

Ite olin ollu alkuviikon kotosalla jo ihan senkin takia, ettei ollu töitä. Tosin keskiviikkona en ollu ite enää työkykynenkään, kun ääntä ei tullu juuri yhtään. Olin niin innoissani, että  mun pitää olla lasten kanssa kotona torstai ja perjantai, Lapset on kipeitä, mutta ei niillä kyllä energiamäärät laske just yhtään. Ja sit ku kaks on yhtä aikaa kotosalla, on meno aikamoista.

Kiellä ja komenna: "Älä roiku ja revi porttia!, "Anna kissan olla rauhassa" "Älä heittele tavaroita" "Älä kiusaa siskoa lyömällä, läpsimällä, vetämällä jalasta tai kaatamalla" "Alä ota leluja veljen kädestä" "Ei saa hakata patteria".

Olin aika väsyny, Ja mies oli vielä lähes koko perjantai-illanki pois kotoo. Kun mies saapu 23 jälkeen, oli molemmat lapset vielä hereillä, koska poika ei osaa mennä nukkumaan ilman isiä. Mut onneks tuli Vain elämää ja telkusta kaikenlaisia rekka- ym. auto-ohjelmia. Neiti taas ei viihtyny perjantaina muualla kun sylissä.

Pe-la välisenä yönä lapset herätti muutaman kerran, koska nenä oli tukossa ja muuten vaan huono olla.

Lauantaiaamuun mennessä oli selvää, että on lähettävä käymään päivystyksessä, koska pojan yskä alko olla niin julmetun kuulosta. Viikonloppusin on lähettävä päivystykseen 30 kilsan päähän, joten saatiin lähiseutumatkailuaki samalla, kun saatiin lapset pakattua autoon. Sairaalassa meni pari tuntia, sillä lapset ei ollu ihan ainoot potilaat, ketä siellä oli. Odotushuone oli lähes täynnä ja paikalla myös useampi kipeä lapsi. Kun lapset pääsi vastaanotolle, lääkäri totes molemmilla korvatulehduksen ja selvisi siis samalla syy neitin kaameelle huudolle ja vaan sylissä viihtymiselle. Tultiin siis apteekin kautta kotiin.

Viime yönä ei tullu ihan hirveesti nukuttua, mutta saunakäynti vaan miehen kanssa autto jaksamaan. Todennäkösesti neiti huus korviaan ja veli heräs siskon huutoon. Tyttö ei meinannu millää rauhottua nukkumaan ja sekä minä että mies jouduttiin keksimään erilaisia keinoja, miten saada tyttö takas nukkumaan, Myös kaamee yskä hankaloitti ja hankaloittaa nukkumista. Nukuttiinki kaikki yli ysiin tänä aamuna.

Kaikkein hankalinta nää sisäpäivät on ollu mun lisäks pojalle, Ei oo paikkaa, missä vois purkaa ylimäärästä energiaa. Kyllähän sitä voi  täällä sisälläki jossain määrin purkaa, mutta ulkona paljon paremmin Samalla saa myös sitä raitista ilmaa. Mut ehkä jo huomenna myös lapset pääsee pihalle.

Ainakin pojalla vielä huominen sairaspäivä isin kanssa kotona. Neitin tilanne pitää kattoo illalla. Mä meen viimestään tiistaina töihin. Onneks.

On tää sairastaminen niin tylsää ja raskasta ainaki meille vanhemmille, Mut jospa sairastelut loppus tähän. Otetaan molemmille lapsille influenssarokotukset heti, kun niitä annetaan.

P.S Uuden kodin esittelyt on tulossa kuvien kera, kunhan ennätän kirjoittaa ne. Ajattelin esitellä kaikki kolme kerrosta omina postauksinaan. 

Pahimpia on aamut...

Jep. Kukaan meiän perheessä ei oo aamuihminen, ehkä eniten tää nuorimmainen. Kaikki siis tykkää nukkua pitkään, mutta arkisin se ei oo mahollista. Herätän lapset seiskan maissa. Yleensä uhmaikäsen esikoisen kohalla huonolla menestyksellä. Ekalla kerralla vaan käännetään kylkee ja ynistään jotain. Seuraavaks, jos poika ei oo jo noussu, revin peiton päältä ja käsken mennä potalle. Potta on makkarissa. koska yläkerrassa ei oo vessaa. Saan pojan potalle ja ehkä menemään alakertaanki, mutta siitä se riemu sit alkaa...

Vaatteiden päälle pukeminen on niin lasten, etenkin pojan, lempipuuhaa. Isi on laittanu vaatteet jo valmiiks aamua varten,jotta ne voi vaan pukee päälle. Mutta ei. Yövaatteiden riisumiseen menee jo aikaa ja sen jälkeen on yleensä mentävä sohvalle ilman vaatteita ja vaan istuttava siinä tai sit rueta leikkimään. Huomautan asiasta, kerran, toisen ja kolmannenkin. Puen pikkusiskon. Edelleen isoveli on pukematta, tai on sentään boxerit löytyny jalkaan. Hoputan. Puhelin soi, mua soitetaan töihin ja tunti alkas jo vähän yli 8. Hoputan edelleen.

Viis minuuttia myöhemmin ollaan edelleen samassa tilanteessa, tosin päälle on ehkä löytynyt myös t-paita, hyvässä lykyssä jo pitkikset tai sukkikset. Eli hidasta on. Nyt en enää hoputa, vaan käsken ja komennan. Ei vaikutusta. Pikkusisko alkaa hermostua ja minä myös. Menee vielä jonkun aikaa, kun sisävaatteet on löytäny vihdoin myös pojan päälle.

Mut kun se ei riitä, ulkovaatteet pitäs myös pukee ja se on tosi kivaa hommaa. On niin kiva vaan lähtee karkuun, kun pitäs pukee. Puen siskolle ulkovaatteet ja laitan kaukaloon. Hoputan pukemaan reippaasti, ei tehoa. Sanon pojalle, että äiti ja sisko lähtee kohta ilman häntä, koska kello alkaa olla niin paljon, Ei auta. Siinä vaiheessa mä puen pojan, jotta päästään edes autolle. Pitää myös muistaa ottaa hoitoon tarpeelliset tavarat päivää varten.

Kello on jo vaikka mitä ja lapset viemättä. Vien tytön hoitoon, tyttö jää itkemään, kun laitan oven kiinni. Vien pojan hoitoon ja hoitotäti muistuttaa, että onhan luistimet ja kypärä varmasti mukana, koska he ovat menossa luistelemaan. Olin siinä oletuksessa, että luistimet oli jo valmiiks pojan kassisa, mutta näin ei ollutkaan. Laitan siis reksille viestiä, että myöhästyn hieman. Onneks hän ymmärtää. Soitan miehelle kysyäkseni, missä ne luistimet on. Hän haki pojan sinä päivänä hoidosta. Luistimet löytyy kuulema repusta eteisen lattialta. Ajan siis takasin kotiin ja pienen etsiskelyn jälkeen löydän ne ja vien ne pojalle hoitoon. Voi vitsit, piti olla vielä se kypärä.

Katoin kelloo ja totesin, että en enää ehi hakee kypärää, koska oon jo muutenki myöhässä töistä. Saavun koulun pihaan ja menen sisälle opehuoneeseen. Mulla on aurinkolasit päässä, koska aurinko häikäs niin pahasti ajaessa. Yritän ettiä mun rillejä, mutta en löyä niitä. Lähen siis pitämään tuntia aurinkolasit päässä. Oppilaat nauraa mulle ja selitän, miks oon aurinkolasit päässä. Pengon taas reppua eikä laseista näy jälkeäkään. Sit muistan, että ne on luultavasti jääny autoon ja välitunnilla käyn autolla ja löydän silmälasikotelon etupenkin alta.

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenki. Lapset pääs hoitoon ja minä töihin Tosin monen mutkan kautta.

Huh huijakkaa, mikä aamu se oli.

Erilaisia tapauksia

 Syksyn tullen ja koulujen avattua ovensa kesäloman jälkeen olen myös minä palannut työelämään. Töitä on onneksi ainakin vielä riittänyt, tosin ei kotikunnan puolella, vaan naapurikunnassa Tampereella. Siellä on muutama tuttu koulu, joissa oon kaikista eniten sijaistanut.

Pari viikkoa sit istuin vielä opehuoneessa iltapäivällä tuntien jälkeen ja olin lähössä autolle, kun eräs opettaja esitti mulle kysymyksen. Hän pyysi kertomaan, mitä mieltä on hänen nykyisestä luokastaan ja onko minulla tullut työvuosien varrella vastaan koskaan samanlaista luokkaa kuin hänellä on nyt. Oppilaita luokassa on vain parikymmentä, mutta opettajan sanoin joukkoon mahtuu monta "tapausta". Sijaistin tätä opea muutaman päivän ja onhan luokassa monta erilaista tapausta.

En muista enää, mitä vastasin opettajalle, mutta kaikenlaista on tullu tavattua näitten vuosien aikana. Luokat on hyvin heterogeenisiä ja niihin mahtuu aina monenlaisia oppilaita. On heikosti koulussa menestyviä, lahjakkaita, alisuoriutujia ja yleensä joukkoon mahtuu joku luokan pellekin. Mut sit taas enhän mä tiiä paljonkaan oppilaiden taustoista, joten aika vaikeeta on lähtee luokittelemaan heitä pelkän päivän sijaistuksen perusteella.

Ensivaikutelman merkitys

Yleensä jotain huomaa jo heti, kun astuu sisälle luokkaan. Istumajärjestys, jos sellainen on olemassa, kertoo jo paljon. Tai sit ei. Ainakaan kyseisen luokan kohdalla ei siitä voinut päätellä kuin ehkä sen verran, että opettajan edessä istuvat oppilaat on haluttu juuri niille paikoille. Mutta miksi? Jo päivän sijaisuuden aikana tutustuu luokkaan jonkun verran ja alan muistamaan esimerkiksi oppilaita nimeltä. Jostain syystä mieleen jää kaikkein helpoiten juuri ne oppilaat, joiden nimeä joutuu toistamaan monta kertaa tunnin ja päivän aikana. Esimerkiks oppilas keskeyttää koko ajan opettajan tai luokkatoverin puheenvuorot, ei viittaa, ei tee annettuja tehtäviä ja noudata ohjeita.

Kuitenkaan kaikki ne oppilaat, jotka jäävät heti mieleen, eivät ole vain niitä häiriköitä. Joukossa on usein myös heitä, jotka haluavat open huomaavan, että vain he osaavat ja ovat ahkeria tunnilla. Tällaiset oppilaat esimerkiksi viittaavat koko ajan joka tunnilla, mutta turhautuvat, kun eivät saakaan vastausvuoroa koko ajan. Luokassa on myös oppilaita, jotka eivät halua tulla huomatuksi ja he jäävät mieleen juuri sen takia. 

Millaiset oppilaat tai tapaukset ovat jääneet parhaiten mieleen?

Jo useampi vuosi sitten opetin eräälle oppilaalle matikkaa ja enkkua toimiessani erkkana ja tämä oppilas tuli aina hyvällä tuulella tunnille. Tosi mukava tapaus. Mulla olikin tapana antaa tunnin jälkeen turkinpippuri "palkkioksi". Tämä oppilas jaksoi ja jaksaa hymyillä omista vaikeuksistaan huolimatta. Kunnioitettavaa. Muutaman kerran olen törmännyt kyseiseen oppilaan myöhemmin ja kovasti hän on kysellyt turkinpippureiden perään. :)

Viikko sit opetin erkkaluokkaa pari päivää. Ekana päivänä tämä kyseinen oppilas ei oikein suostunut yhteistyöhön mun kanssa. Äikän tunnillaki piti tehä työkirjan tehtäviä, mutta hän vain piirteli paperille jotain aivan muuta. Huomautin asiasta, mutta en olisi saanut hänen mielestään tehdä niin, koska puutuin hänen omiin asioihinsa. Samoin hän myös ilmoitti, että jos olen heidän opensa myös huomenna, hän ei tule kouluun. 

Kyselin oppilaalta miksei hän tee tehtäviä ja hän kertoi tehtävien olevan liian vaikeita, koska hän ei osaa lukea kunnolla. Lupasin auttaa häntä lukemalla esineiden ja asioiden nimet hänelle. Oppilas saikin tunnin aikana kirjoitettua viisi sanaa, mikä on kuulema tosi hyvä saavutus hänelle. Kaikkein hellyttävintä oli, kun hän vikan tunnin jälkeen tuli halaamaan mua vieläpä kahdesti ja sanoi, että hänen tulee mua ikävä. Se tuntu tosi mukavalta erityisesti alkuvaikeuksien jälkeen. Osas oppilas yllättää aivan täysin. 

Tällä viikolla olin myös erkkana ja minulla oli tunnilla vain yksi oppilas. Hän sai tehdä äikän tehtäviä tietokoneella ja hän oli niin tyytyväinen, kun sai olla vain open kanssa. Oppilaan oma ope kertoi minulle ennen tuntia, että kyseinen oppilas vain hymyilee, mutta ei tee mitään. Minun kanssani hän kuitenkin suostui tekemään ja tosi hienosti. Ehkäpä oppilas vain tarvitsi omaa rauhaa ja pientä tsemppausta tehtävien kanssa. Isossa luokassa kun sitä huomiota ei välttämättä ole mahdollista saada riittävästi. Mikä on tosi valitettavaa.

Haastavia luokkia on tässä lähivuosina tullu vastaan useita ja useimmiten syynä ovat olleet työrauhaongelmat tai juuri kaikenlaiset oppilastapaukset. Opena toimiminen on kuitenkin kaiken kaikkiaan mielenkiintoista työtä. Joskus on ollut niinkin, että oppilaalla ei mikään suju oman opettajan kanssa, mutta jostain syystä, kun hommat tehdäänkin toisin, ongelmia on ollut aiempaa huomattavasti vähemmän. Myös luokkakoot vaikuttavat erityisesti työrauhaongelmiin, koska on aivan eri asia opettaa luokkaa jossa oppilaita on 20 tai alle kuin ryhmää, jossa oppilaita on lähes 30. Opettajan aika ei millään riitä huomioimaan riittävästi kaikkia oppilaita tai antamaan esimerkiksi positiivista palautetta erityisesti niille hieman hankalammille tapauksille.

Kaksi turhaa kuolemaa

kuva täältä

Tällä viikolla on saatu lukea kaksi suru-uutista, kaksi pientä tyttöä jäi suojatiellä auton alle. Kamalaa, hirveää. Mikä tilanne tyttöjen vanhemmille ja läheisille! Samoin on tietysti toisen osapuolen, eli autonkuljettajan, kohdalla. Tapahtuma on vaikea myös hänelle, sillä siitä ei pääse koskaan yli, autoilijan pahin painajainen. 

Molemmat tytöt olivat koulumatkalla. Se matka jäi kuitenkin kesken. Luokassa tyhjä pulpetti muistuttaa vielä eilen siinä istuneesta oppilaasta. Nyt häntä ei enää ole. Tapahtui onnettomuus, jossa tyttö luokkaantui hengenvaarallisesti ja lopulta menehtyi. 

On helppoa jossitella jälkeenpäin. Mitä olisi pitänyt tehdä, jotta onnettomuuksia ei olisi sattunut? Mitä sellaista oli jäänyt tekemättä, joka aiheutti onnettomuudet? Kuka on syyllinen?


Tuntuu siltä, että edelleenkään lapsille ei opeteta riittävästi liikennekäyttäytymistä, Miten tulee toimia liikenteessä erilaisissa tilanteissa. Lapsen tilannetaju ei ole samanlainen kuin aikuisella, joten välttämättä hän ei osaa varoa riittävästi astuessaan suojatielle. Tällä hetkellä Murunen opettelee ajamaan apupyörillä ja meno on välillä varsin vaarallisen näköistä, Poika ei malta katsoa koko ajan eteenpäin, vaan sivulla tai takana on jotain paljon mielenkiintosempaa, mikä on pakko nähdä. Isi ja äiti saa siis olla koko ajan varuillaan pojan pyöräillessä. 

Tässä tämä kaunis kappale kahden tytön muistoksi: 

Lapsivapaailta

Meillä oli viikko sit lauantaina lapsivapaailta. Lähettiin ekaks aamusta koko perheen voimin Jyväskylään, jossa juhlittiin mun siskontytön 3-vuotissynttäreitä. Sieltä jatkettiin iltapäivällä kotikonnuille mun isin ja äitin luo. Äiti oli hankkinut valmiiksi meille vipliput paikallisille festareille. Lippu sisälsi myös ruokatarjoilun. Sitä oli kuitenkin saatavilla vain muutaman tunnin ajan, joten lähtöö ei voinu kamalasti viivytellä.
























Lapset jäi siis ekaa kertaa yhessä hoitoon mun vanhemmille. Olihan se jännittävä juttu. Miten pieni Tyty 11kk oikein ottaa vanhempiensa poissaolon? Tiedossa oli, että isoveli ei ole moksiskaan varsinkin, kun seurana on oma pappa (ja mummi). Lähettiin kuitenkin tapahtumapaikalle ja syötiin kaikessa rauhassa ja vieläpä tosi maukasta ruokaa. Kiitos siitä.


Puhelin oli koko ajan saatavilla, jos isovanhemmilta olis tullu soitto palata takas lasten luo. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, joten saimme viettää miehen kanssa aikaa kaksin (tai siis aika monen muun katsojan kanssa) ja vaan nauttia musiikista. Ekaks esiintyi entinen tangokuningas ja sen jälkeen lavalle nousi Jean S. Entuudestaan ei juurikaan tiedetty kyseiseltä bändiltä kuin yks kappale nimeltä. Poppoo oli kuitenki positiivinen yllätys. He ottivat hienosti yleisönsä ja näki, että kaikki lavallaolijat nauttivat esiintymisestä. Eikä heitä haitannu aikatauluviivästyksetkään (raju ukonilma hieman aiemmin), vaan lava oli heidän. Meitä kuulijoita haittasi hieman mutalöllöinen maa ja huono kenkävalinta aika monen naispuolisen paikallaolijan kohalla. Paikalle oli saapunut myös aivan liikaa pieniä iniseviä seuralaisia, sillä itikat iskivät oikeen suurella joukkiolla meiän kimppuun!

Kaikesta huolimatta ilta oli onnistunut, vaikka lähdimmekin pois kesken Katri-Helenan esiintymisen. K-H ei kuulu kummankaan meiän suosikkeihin ja kello alko myös olla niin paljon, että oli hyvä mennä tarkistamaan, miten isovanhemmat olivat pärjänneet neitosen kanssa. Vastassa oli hiljainen asunto, joskin mun äiti heräs ja tuli kertomaan, että pieni tytyläinen oli huutanut suoraa huutoa reilun tunnin ennenku oli rauhottunut papan syliin ja nukahtanut siihen. Neiti ei oikeen arvostanu meiän iltavapaata. Seuraavana päivänä neiti otti poissaolon takasin, koska just mikään muu ei kelvannu kun syli. Ja erityisesti mummia tyttö katto vaan hyvin tuimasti eikä halunnu mennä kovin lähelle, pappaakin kohtaan oli hyvin varovainen.

Tiedossa oli, että neitille tilanne voi olla hankala ja niin se myös oli. Toisaalta me tarvittiin miehen kanssa yhteistä aikaa ja myös saatiin sitä. Kerranki oli lastenhoitoapua saatavilla, joten oli mahollista ottaa lapsivapaata. Kiitos siis isovanhemmille ja anteeksi kerrostalonaapureille, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan neitin huutamista.

7 yleisintä virhettä, joita vastasyntyneen vauvan vanhemmat tekevät

kuva täältä

Löysin Iltalehdestä Health24-nimisen lehden julkaiseman mielenkiintoisen artikkelin (Parents'manual for newborns), joka liittyi vastasyntyneen vauvan kanssa elämiseen ja olemiseen. Siinä on listattu seitsemän yleisintä virhettä, jotka uunituoreet vanhemmat usein tekevät.

1) Et luota vaistoosi

Muista, että jokainen lapsi on omanlaisensa yksilö eikä heille välttämättä toimi samat toimintatavat kuin jollekin toiselle lapselle. Älä siis usko kaikkea, mitä kuulet. Tee niinkuin intuitiosi sanoo olevan sopivaa, luota siis itseesi ja omiin taitoihisi vanhempana. Sinä tunnet lapsesi parhaiten ei vauvan isovanhemmat eivätkä jo lapsen saaneet ystäväsi. He voivat antaa neuvoja, mutta päätät itse, noudatatko niitä vai et.

2) Olet koko ajan huolissasi kaikesta

Tämä on ihan ymmärrettävää ensimmäisen lapsen kohdalla, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Lapsi ei kuitenkaan säry, kun häntä nostelee ja käsittelee. Jokaisesta itkusta ja pulautuksesta ei tarvitse huolestua. Vauva itkee, kun hänellä on joku huonosti, mutta se ei tarkoita, että hänellä olisi välttämättä joku hätänä. Lähes jokainen vauva pulauttelee maitoa ainakin joskus, se on yksilöllistä. Jos huolehdit ja panikoit koko ajan lapsenhoidosta, et voi iloita uudesta perheenjäsenestä ja tutustua häneen rauhassa. Se ei ole kuitenkaan tarkoitus, vaan nuuskutella vauvan ihanaa tuoksua, silkinpehmeitä hiuksia ja pieniä varpaita. Nauttia vanhemmuudesta.

Muista, että imetys ei ole äitiyden mittari, vaikka niin usein ajatellaankin. Olet lapsellesi paras äiti, vaikka annat hänelle edes välillä lypsettyä äidinmaitoa tai äidinmaidonkorviketta imetyksen sijaan.  Pääasia on kuitenkin, että vauva saa riittävästi ruokaa ja hoivaa kasvaakseen ja kehittyäkseen.

3) Et hyväksy sitä, ettei menneisyyteen ole enää paluuta

Tämä on erityisen tärkeä kohta, koska on yleinen oletus, ettei vauvantulo perheeseen muuta mitään. Elämä jatkuu täysin ennallaan, voit palata heti harrastustesi pariin, kahdesta on tullut kolme. Ei se kuitenkaan mene niin. Kyllä pieni vauva muuttaa kaiken ja sen pitäisikin olla niin, sillä onhan se aivan uusi tilanne, naisesta ja miehestä on tullut vanhempia, joiden tulee huolehtia jälkeläisestään. Ei vauvaa kiinnosta, se, onko hänen äitinsä päässyt raskauden aikana tulleista kiloistaan tai meikkaako hän joka aamu. Ainut asia, mikä kiinnostaa on se, että häntä rakastetaan ja se myös näytetään hänelle koskettamalla ja hellimällä lasta.

Ehdit kyllä sinne salille tai juoksulenkille myöhemminkin, Samoin isän tulee järjestää yhteistä aikaa perheensä kanssa ja tutustua uuteen perheenjäseneen. Mun mielestä isä ei voi tulla ja mennä miten sattuu, kun hänestä on tullut isä. Etenkin, jos tuore äiti on ollut koko päivän kahdestaan vauvan kanssa kotona ja kaipaa pientä hengähdystaukoa käydäkseen vaikka suihkussa, koska sekin on välillä arjen luksushetki.

Niin ja tarkkaan laaditut aikataulut saa luvan unohtaa kokonaan, sillä niitä ei ole ollenkaan tai ne ainakin vaihtuvat lennossa. Ex tempore-lähdot on suht mahdottomia varsinkin tiukalla aikataululla, Yleensä just sillon, kun ei oo ylimäärästä aikaa mihinkään, sinun pieni kullanmurusi päättää vääntää ne järkyttävät niskakakat tai oksentaa niin paljon ja kaaressa, että sinun vaatteesi ja myös hiuksesi ovat yltä päältä oksennuksessa. Muista: se kuuluu vanhemmuuteen.

4) Unohdat pitää itsestä huolta

 Erittäin tärkeä huomio tämäkin. Se, että sinusta on tullut äiti, ei tarkoita sitä, että sinä olet vain äiti ja unohdat muut roolisi joksikin aikaa. Ei se vaan toimi niin. Yhtä lailla sulla on edelleen mies, sukulaiset ja ystävät ympärillä etkä saa laiminlyödä heitä. Oman ajan tarve on täysin ymmärrettävää ja oikeastaan sitä on myös saatava aina tarvittaessa. Minä ainakin olisin tullu hulluks vaan kotosalla vauvan kanssa, jos en olisi saanut sitä omaa aikaa. Tottakai jotain voit tehdä myös silloin, kun vauva nukkuu, esimerkiksi käydä suihkussa tai lukea mielenkiintoista kirjaa ja ehdottomasti NUKKUA aina, kun se vain on mahdollista. Univaje on kuitenkin kaikkein kamalinta vauva-arjessa.

5) Sinulla on epärealistiset odotukset nukkumisesta

Nukkuminen on ihanaa, varsinkin aamuisin vois vain kömpiä peiton alle jatkamaan unia, kuten silloin ennen, mutta ei nyt. Opit arvostamaan nukkumista aivan eri lailla, varsinkin, jos vauvasi nukkuu öisin huonosti tai ollenkaan. Esikoinen oli ja on edelleen huono nukkuja. Vauvana poika ei nukkunu kunnon unia päivällä eikä yöllä. Nukkumaan hän meni joskus vasta aamu puol viis eikä sillon vanhempia enää naurattanu yhtään. Neiti on onneks parempi ja rauhallisempi nukkuja, kunhan vain menee ensin nukkumaan puoleenyöhön mennessä. Yleensä neiti herää ehkä kerran kaks yössä ja haluaa pullollisen maitoa viimestään viiden-kuuden aikaan aamulla ennen miehen töihinlähtöä.

Älä missään nimessä vertaile oman vauvasi ja toisten vauvojen nukkumista keskenään.! Se ei ole hedelmällistä eikä auta yhtään, kun väsyttää ihan älyttömästi ja toinen äiti kertoo ilosesti vauvansa nukkuneen koko yön putkeen. Nukkumisen suhteenkin lapset ovat erilaisia, joku tarvitsee unta enemmän kuin toinen. Meiän molemmat lapset kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan ja siihen on vaan sopeuduttava.

6) Laiminlyöt parisuhteesi

Älä missään nimessä unohda parisuhdettasi, kun teille on juuri syntynyt vauva! Muista, että olet muutakin kuin äiti tai isä. Olet myös puoliso, nainen tai mies, joka tarvitsee toista ja haluaa olla puolisonsa kanssa. Järjestäkää parisuhdeaikaa, koska se on todella tärkeetä. Ja kaikki ne arjen pienet hetket, kosketukset, halit, pusut, älkää unohtako niitä. Parisuhde ei saa mun mielestä jäädä telakalle edes vauvavuoden ajaksi! Vauvalle on ehkä äiti tärkein, mutta ei äidin tarvitse olla 24/7 lapsensa vieressä. Siksi meillä lapsi on nukkunut jo pienestä pitäen omassa sängyssään ja mä miehen vieressä. Meillä ei isiä oo "häädetty"toiseen huoneeseen nukkumaan vauvan syntymän jälkeen. 

Kun saatte pariksi tunniksi lapsenvahdin, menkää käymään pizzalla tai vaikka kahvilla kahdestaan ja jutelkaa muustakin kuin vauvasta. Kysykää toisiltanne, mitä teille kuuluu ja ylipäänsä, miten teidän suhde voi. Mitä sen eteen voisi tehdä? Sitä ei voi kiistää, ettei vauva muuttaisi parisuhdetta. Voi, todellakin muuttaa! Mutta ei suhteen toista osapuolta kannata unohtaa, ajatella, että kyllä hän odottaa, kunnes vauva ei enää tarvitse äitiä. Kyllä mä ainakin kaipasin niitä kahdenkeskisiä hetkiä mieheni kanssa sen jälkeen, kun esikoisemme oli syntynyt. Tiesin kyllä, ettei niitä ole samalla tavalla tiedossa kuin oli vielä vauvan odotusaikana. 

7) Ette jaa vastuuta

Mun mielestä on tärkeetä, että isäkin pääsee mukaan opettelemaan lapsen hoitoa, koska isä on yhtälailla vauvan vanhempi kuin äiti. Isä ei syötä vauvaa, jos vauva ei syö tuttipullosta, mutta muuten isä on yhtä lailla käytettävissä. Äidin ei tarvitse olla "marttyyri", joka tekee kaiken, koska niin äitien ajatellaan hänen mielestään tekevän. Ei ja ei. Äidin ei kuulu olla se, joka vaihtaa vaipan (myös sen kakkavaipan), pukee vauvalle päälle, kylvettää hänet, leikittää häntä ja yrittää pitää vauvan tyytyväisenä. Isä voi aivan hyvin tehdä myös. Mitä sitten, jos tuleekin tilanne, ettei äiti syystä tai toisesta ole saatavilla eikä isä ole koskaan vaihtanut vauvan vaippaa? Onko mies ihan pulassa? 

Meillä alusta asti mies on ollu mukana kaikissa hoitotoimenpiteissä. Yhdessä opeteltiin vanhemmuutta ja hoitamaan pientä vauvaa. Jo sairaalassa mies vaihtoi molemmille lapsille vaipan ja puki heidät. Mä oon vielä tällä hetkellä päivät lasten kanssa kotona, joten sen ajan minä hoidan lapset, mutta sitten kun isi tulee, hän vaihtaa yhtä lailla vaippaa, viihdyttää lapsia ja kasvattaa, kuten minäkin. Vanhemmuus on, tai sen kuuluisi olla, yhteispeliä, joka tarvitsee sekä isää että äitiä tai useampaa kasvattajaa ja läsnäolijaa. 

Yhteispeliin kuuluu myös se, ettei molempien vanhempien tarvitse toimia vauvan kanssa samoin. Jos isä hoitaa lasta eri tavalla kuin äiti, ei siitä tule närkästyä tai äidin puuttua siihen. Olis hyvä muistaa, että vauva ei siitä säry, jos asiat eivät tapahdukaan samoin kuin äidin hoitaessa häntä. Ja hei, vanhemmuuteen, kuten muuhunkin elämään, kuuluvat myös ne virheet eikä niistä tarvitse huolestua. Jos ei itse osaa jotain, kysyy joko puolisolta tai apua voi tarvittaessa pyytää myös esimerkiksi isovanhemmilta tai joltain muulta ulkopuoliselta henkilöltä. Apua voi ja saa aina pyytää eikä sitä tarvitse hävetä. Jos mokaa, mokaa ja osaa seuraavalla kerralla toimia toisin.


Vanhemmuus on yhtä aikaa pelottavaa, ihanaa ja välillä myös aivan kamalaa (uhmaikä) ja se myös opettaa ja kasvattaa myös isää ja äitiä tai lapsen huoltajia. Vastuuta on paljon, koska vastasyntynyt lapsi on aivan avuton selviämään yksin, mutta yhdessä te opettelette olemaan perhe ja opitte toisiltanne paljon, 

Muista, että ainoat asiat, mitä vauva tarvitsee, ovat ruoka, huolenpito ja ennen kaikkea rakkaus. 

        "Saanko istua hiljaa luonanne?

      Katsella teitä ja kuunnella teitä?

      Tahtoisin olla luonanne, mutten oikein uskalla.

      Tahtoisin olla kanssanne, 

      mutta olen hiukan peloissani ja ahdistunut.

     Saanko istua hiljaa ja odottaa, totutella jonkin aikaa?

     Odottakaa hiukan, totutelkaa tekin hiukan

     niin sitten voimme olla kaikki yhdessä"

                    -tuntematon

Kesä 1998, Suonenjoki

Oon ollu poimimassa mansikoita Suonenjoella kahtena kesänä kahessa eri paikassa. Ittekseen ei tarvinnu lähtee, vaan mulla oli mun paras kaveri molemmilla kerroilla mukana. Kesä 1998 on jääny ikuisesti mieleen sen kahen viikon aikana tehtyjen juttujen takia. Se oli mukava reissu. Siellä oli meitä poimijoitaki enemmän kun edelliskesän paikassa. Me nukuttiin kerrossängyissä, jos en väärin muista. Etukäteen en tuntenu kun mun sillosen parhaan ystäväni, mutta ei meiän tarvinnu kahestaan viettää aikaamme. Tutustuttiin erityisesti kolmen muun tytön kanssa, samoin mukana oli myös omistajien sukulaispoikia.

Sinä kesänä, heinäkuussa, oli kovat helteet. Välillä käytiin kesken poiminnan uimassa rannassa, koska oli koko ajan niin hiki, Sinne vaan vaatteet päällä veteen ja viilensi kummasti oloa. Saunottiin ja uitiin muutenkin varmaan joka ilta, hauskaa oli.

Kaunista suomalaista järvimaisemaa

Mun synttärit sattu myös poimintareissun ajalle ja perinteisesti oon aina saanu ja toivonu mansikkakakun juhliin, koska ne sattuu parhaimpaan mansikka-aikaan. Sinäkään vuonna ei tarvinnu kuitenkaan pettyä, sillä talon emäntä oli leiponu mulle herkullisen mansikkakakun 17-vuotissynttäreitteni kunniaks. Kyllä piristi kovasti mieltä tuo muistaminen. Ei meitä siellä pidetty nälässä muutenkaan, sillä päivittäiseen ateriamaksuun kuulu muistaakseni viis ruokailua. Jos joku lähti käymään Suonenjoen keskustassa, hän yleensä toi mukanaan jotain herkkuja, joita sit syötiin koko porukalla. Eli hyvää huolta meistä pidettiin kaikin puolin.

Iltasin vietettiin sit yhteistä aikaa ainaki lentopallon pelailun merkeissä. Ei sitä nyt pelaamiseks voi kuttua, mut hauskaa riitti. Päästiinpä käymään Suonenjoen Sikajuhlillakin ja muistaakseni matkattiin sinne pakettiauton takakontissa, koska istumapaikkoja ei ollu kaikille.


Jotenki sillon oli kaikki niin huoletonta. Vaihettiin yhteystietoja tyttöjen kanssa (muistan vaan toisen pojan nimeltä), soiteltiin ja kirjoteltiinkin ekan vuoden aikana suht säännöllisesti. Nähtiinkin seuraavana keväänä yhen mansikkatytön ylioppilasjuhlissa Keski-Suomessa. Sen kesän jälkeen hän lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle enkä muista, pidettiinkö enää siinä vaiheessa ainakaan säännöllisesti yhteyttä. Tiesin kyllä minne hän muutti ja mitä opiskeli, mutta en muuta.

Se, miks kirjotin tän postauksen, johtuu siitä, että opiskelupaikkakunnalle muuton ja opiskeluiden takia yhteydenpito vaan jäi hänen kanssaan. Toisten tyttöjen kanssa ollaan Facebookissa vaihdeltu aina välillä kuulumisia. Ollaan siis kuitenki selvillä, mitä meille kuuluu. Mua rupes harmittamaan, että yhteydenpito oli katkennu yhen mansikkatytön kanssa ja rupesin ottamaan hänestä selvää ja ettimään hänen yhteystietojaan. Eka kerta naamakirjan avulla ei tuottanu tulosta.

Sit tänä keväänä päätin yrittää uudestaan, Muistin hänen tyttönimensä ja sen avulla löysinkin sopivan henkilön. Sit vaan laitoin Fonecalle viestiä ja sain yhteystiedot. Päätin koittaa onneeni ja laitoin viestin saamaani numeroon. Kerroin, kuka minä olen ja kenen minä oletan hänen olevan. Aika pian sainkin vastauksen viestiini ja olin osunut oikeaan. Somen avulla sain jälleen yhteyden kadoksissa olleeseen ystävääni. Nyt ollaan sit viestitelty ja vaihdettu kuulumisia puolin ja toisin. Sain torstaina häneltä synttärionnittelut, jonka mukana tuli  kuvaviesti, jossa olimme hänen ja muiden mansikkatyttöjen kanssa saunan terassilla. Siitä tuli paljon eläviä muistoja ja hetkiä mieleen hienon kaksiviikkoisen mansikkaviikon ajalta.

Onneks en luovuttanu.

Liikkumaan, mars!

Niinpä niin. Ikä ei tule yksin, vaan se tuo mukanaan kaikenlaista. Mulla on todettu jo aiemmin selässä lievä skolioosi ja välillä on aivan kaameet niska-hartiasäryt. Hierojalla oon käyny säännöllisen epäsäännöllisesti, jotta niska-hartiaseutu pysyy ees jonkunlaisessa kuosissa. Mut eipä se riitä.

Sit on vielä ne ihanat raskauskilot esikoisen ajalta. Jonkun verran olis vielä matkaa tavotteeseen. Siinäpä sit miettimään, miten ratkasis nämä ongelmat. Huomasin netissä mainoksen täkäläisistä puistojumpista ja aattelin mennä sinne kokeilemaan. Mulle aivan uus tilanne, vielä outo paikkakunta ja en tuntenu ketään jumppaajia ennalta. Mut silti uskalsin mennä ja menin toisenkin, vaikka ekan kerran jälkeen olo oli aivan kamala monta päivää. Ei kärsiny aluks ees kumartua, kun sattu niin paljon.

Nyt oli siis yks ongelma ratkastu: puistojumppamaan kerran viikossa. Vaikka tunti tuntuu kestävän ikuisuuden, silti se tuo hyvän olon tunteen ja voin olla ylpee ittestäni, koska tuli kuitenkin lähdettyä.
Pelkkä lihaskuntojumppa ei kuitenkaan riitä, vaan päätin alkaa taas lenkkeilemään, Edellisen kerran laitoin lenkkitossut juoksun takia jalkaan ties millon. Nyt oli kuitenki taas aika.

Mun lenkkeilyajankohta ei sovi kaikille, sillä lähen lenkille iltamyöhään, kun neiti on saatu unten maille. Kuulokkeet korville, Spotifysta hyvää musiikkia, lenkkikamppeet niskaan ja menoks. Kaks kertaa oon nyt käyny. Kerran viime viikolla ja äsken sit toisen kerran. Yllättävän hyvin jaksoin hölkätä jo ekalla kerralla, jollon matkan pituus oli 4,6kilsaa, äsken oli muutama sata metriä lyhempi lenkki. Jaksoin taas hyvin eikä pieni sade haitannu ollenkaan. Myöhäisilta on siinä mielessä ongelmallinen lenkkeilijälle ettei katuvalot pala kaikilla teillä enkä uskalla lähtee minnekään valottomille kujille. Täällä menee myös paljon lenkkipolkuja ja sinne pitää mennä joku kerta päiväsaikaan juoksentelemaan.Onhan mulla takana yks puolimaratonki juostuna syksyllä 2008. Lenkkeily tulee jatkossa olemaan osa mun elämää ainaki kerran viikossa, ehkä jopa kaks. 

Sit tulee se mun kannalta kaikkein vaikein, mutta raskauskilojen ja oman hyvinvoinnin kannalta tärkee asia, eli ruokavalio. Mä oon aina ollu perso kaikelle makeelle ja mun pahin pahe on irtokarkit. Suklaa on myös hyvää. Totaalikielto ei mulla toimi, mutta jonkunlaisten lakkojen kestävyyttä voi aina testata. Tällä hetkellä meillä on herkut pannassa, ite ei osteta, mut jos joku tarjoo, ni saa tottakai syödä. Katotaan, miten pitkään tällä kertaa itsekuria riittää.

Eli mun oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta mun täytys käydä säännöllisesti hieronnassa, jotta sais pahimmat lihasjumit pois ja pääkin kääntys kunnolla. Sit jumppaamaan myös syksyllä. Tarkotuksena olis jatkaa lihaskuntoharjottelua ohjastusti myös syksyllä ja talvella, tosin sisätiloissa. Kuntosalille musta ei oo menijäks, joten sit pitää mennä jumppaan, vaikka sekin on mulle outo kokemus. Ei oo oikein liikkeet vielä hallussa, joten tunnen välillä itteni varsin osaamattomaks. Mut mä opin. Uskon niin. Juosta mä osaan jo joten kuten ja siitä pitää tehä tapa, osa mun viikko-ohjelmaa. Lenkkikengät odottaaki jo eteisen nurkassa. Ruokavaliota on myös syytä tarkastella nyt ja jatkossa, jotta syöminen pysyy jonkunlaisessa kuosissa.

Näillä eväin aattelin lähtee liikkumaan ja parantamaan kuntoa sekä omaa hyvinvointiani.

Mies ja lapset koulun pihalla jumppaamassa.

Meillä kävellään! :)

Tyty otti pari päivää sitten ensimmäiset askeleensa ja tänään neiti päätti lähtee kävelemään. 12 askelta sujuvasti horjuen. Koko ajan täytyy nousta seisomaan ja harjotella lisää, jotta pääsee äkkiä kissojen ja isoveljen perään. Tosin tällä hetkellä konttaaminen on vielä nopeempi tapa liikkua. Sillon myös ehtii kivasti kaikkiin kiellettyihin paikkoihin.

Ikää Tytylle tulee täyteen 4.7. 10 kuukautta. Kiire siis on kova.

P.S. Instagramissa meiän tuoreimmat kuulumiset!

Enimmäkseen ulkopuolinen

Mistä tämä postaus ja miksi? Kappale on Sadetanssin ja sanat on mun mielestä aika osuvat:


...Tulen alasti naamiaisiinne
jos asu on vapaa
enkä tervehdi sankareitanne
en tunne tapaa
poistun hiljaa kun minulle nauretaan
en tiedä alkuunkaan
mitä seuramieheltä vaaditaan...

...tulin huomanneeksi
en ole seurani kaltainen
enimmäkseen ulkopuolinen...

Kuullessani kappaleen edellisen kerran tajusin, että noi sanat käy osittain suoraan mun elämään. Missä oon sit kokenu olevani enimmäkseen ulkopuolinen? Tilanteita on monia, mutta tuorein niistä on tältä keväältä. Muutettiin paikkakuntaa eikä tunnettu täältä etukäteen ketään. Kaiken kaikkiaan on välillä tuntenu olevansa aika lailla ulkopuolinen ja eristyksissä muista. Kaverit ja ystävät on enimmäkseen Tampereella ja ollaanki pääasiassa vietetty täällä aikaa vaan oman perheen kesken.

Vielä enemmän ulkopuolisuuden tunne tuli heti ekalla kertaa, kun astuin seurakuntatalon ovesta sisään. Siellä pidetään siis avointa perhekerhoa ja oletin, että siellä oltais toivotettu uudet kävijät tervetulleiks. Mutta ei todellakaan. Siellä oli ja on niin selvät kuppikunnat, että en ois uskonu. Meitä jopa katottiin vähän yli kulmien enkä todellakaan tuntenu olooni tervetulleeks tai kotosaks. Pojallahan näitä sopeutumisvaikeuksia ei ollu, vaan hän meni heti tekemään tuttavuutta toisten lasten kanssa ja hakemaan leluja, joilla leikkiä.

Istuin itekseni liikuntasalin lattialla ja tunsin oikeesti olevani ulkopuolinen. En kuitenkaan jääny yksin istumaan, vaan mun toisella puolella istunut äiti alko jutella mulle. Samalla selvis, että hän on meiän Tytyn tuleva hoitaja. Juteltiin sit niitä näitä ja myös hän tiesi tän kuppikunta-ongelman. Hän oli kuitenkin käyny siellä jo niin kauan, että hänellä oli siellä paljon tuttuja ja aina siis juttuseuraa. 

Oisin luullu, että perhekerhoihin on aina tervetullut. Mutta toisaalta siellä on yleensä vaan äitejä lapsineen ja äidit, no, nekin on ihmisiä. Ehkä on vaan helpompi "lyöttäytyä yhteen" pienen porukan kanssa, kun kaikkien muiden äitien kanssa. Eipä ollu kukaan toivottamassa tervetulleeks tuolla perhekerhossa. Pojan takia tuli käytyä siellä kuitenkin jonkun kerran kevään aikana. Mutta ois mukavampikin kokemus voinu olla.

Muistakaa siis, että jos esim. perhekerhossa näätte jonkun yksinäisen äidin, joka selkeesti kaipais juttuseuraa, menkää rohkeesti juttelemaan. Se tuo ainakin paremman mielen ja saattaa jopa pelastaa toisen päivän ja olla se ainut aikuiskontakti kodin ulkopuolella koko päivän aikana.

Jokainen vastaantuleva ihminen tarvitsee huomiota, esimerkiksi se naapurin vanhus, joka kävelee joka päivä saman lenkin, hän voisi ilahtua suuresti siitä, että joku puhuu hänelle ja viettää pienen hetken hänen kanssaan. Tai luokan pelle, joka joutuu esittämään omaa rooliaan, jottei häntä jätettäisi porukan ulkopuolelle. 

Muistetaan siis huomioida muut ihmiset aina heidän kanssaan kohdatessaan. Jo pieni hymy voi olla jollekin hyvin arvokas eikä se vaadi paljoa.

"Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista"

kuva täältä

kuva täältä

Näin on otsikoitu Jari Sinkkosen haastattelu (Meidän Perhe 6/2015). Sinkkonen korostaa sanattoman viestinnän merkitystä, sillä vanhemman katseet, äänenpainot, ilmeet ja kosketus kertovat enemmän kuin sanat. Kun lapsi esimerkiksi oppii uuden sanan tai nousemaan itse seisomaan, lapsi tarvitsee kehuja vanhemmaltaan, joka silmät loistaen ja suu hymyssä tarkkailee ja seuraa lastaan,

Sinkkonen kuitenkin muistuttaa, että lasta tulisi kehua vain, kun hän on tehnyt jotain erityisen hyvin. Palautteen tärkeys niissä tilanteissa on merkittävä lapsen itsetunnon kannalta. Näin lapsi tietää ja näkee, että vanhempi välittää hänestä ja kannustaa näin häntä jatkamaan ponnisteluja esimerkiksi paremman lukutaidon saavuttamiseksi. 

Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista, vaan siihen tarvitaan Sinkkosen mielestä myös hellyyttä ja vanhempien ihailevia ja haltioituneita katseita, jotka kertovat, että lapsi on rakas ja ihmeellinen pieni ihminen. Lapsen tulee siis tietää, että hänet hyväksytään myös silloin, kun hän epäonnistuu esimerkiksi kokeessa tai tekee jotain tyhmää ja saa rangaistuksen. Lasta ei tule hylätä silloinkaan.

Kehuja enemmän lapsi arvostaa Sinkkosen mielestä yhdessäoloa ja tekemistä. Leivotaan yhdessä tai kattotaan vierekkäin telkkaria sohvalla. Sinkkonen korostaa erityisesti sylin ja läheisyyden tärkeyttä: " Lasta ei voi koskaan paijata ja pitää lähellä liikaa". Jos vanhemmat muistaisivat Sinkkosen neuvon, moni lapsi saattaisi kokea olonsa hyväksytymmäksi vanhempiensa silmissä kuin tällä hetkellä on. Osa vanhemmista kun arvostaa vain lapsen suorituksia ja unohtaa kertoa lapselle omasta välittämisestään tai tekee sen vain tavaroiden kautta. Lapselle on kuitenkin uusia leluja tai vaatteita tärkeämpää kokea ja tietää olevansa rakastettu ja tärkeä. 

Toisaalta Sinkkonen myös muistuttaa toisesta virheestä, jonka vanhemmat voivat tehdä. He kyllä kehuvat ja huomioivat lapsen, mutta he tekevät niin aina ja joka asiasta. Turha kehuminen ei kuitenkaan ole hyväksi, vaan se saattaa Sinkkosen mukaan vaurioittaa lapsen itsetuntoa. Miksi? Koska vanhemmat eivät kehu lasta hänen tekojensa  takia, vaan he kehuvat siitä muodostamaansa mielikuvaa ja sijoittavat lapseen omia odotuksiaan ja mielikuviaan, Millainen lapsen tulisi olla, jotta hänet hyväksytään? Mietin, miten kamala paikka se on lapselle, kun hän saa kehuja koko ajan, mutta samalla tietää, ettei hän niitä todellisuudessa tarvitsisi esimerkiksi soittaessaan pianolla pari nuottia oikein tai piirtäessään paperiin vain pelkän viivan. Vanhemmat toisin sanoen unohtavat lapsensa, juuri silloin, kun he Sinkkosen mukaan tarvitsisivat eniten tukea aikuiselta. 

Jatkuva kehuminen ja lapsen taitojen ylistys voi jopa estää lapsen taitoja kehittymästä, koska hän tietää saavansa kehuja melkeinpä vain paikalla olemisesta. Mikä häntä enää motivoi yrittämästä ja tekemästä parhaansa, kun hänen ei tarvitse? Järkevämpi tapa näyttää se, että vanhempi välittää, on kehumisen sijaan huomioida lapsen piirustus esimerkiksi vain hymyllä tai vaikka pyytämällä häntä piirtämään lisää. 

Sinkkonen myös painottaa epäonnistumisen sietämisen merkitystä yhtenä hyvän itsetunnon kehittymisen tukipilarina. Lapsen ei tarvitse itkeä kotimatkalla, kun hän on saanut kokeessa huonon numeron tai hän ei onnistunut tekemään maalia jalkapallopelissä, jos hän tietää riittävänsä vanhemmille omana itsenään eikä vain tekojensa kautta. Tällöin lapsi tietää, että vanhemmat välittävät ja rakastavat häntä myös silloin, kun hän mokaa tai epäonnistuu jossakin. Tarvittaessa on tarjolla myös olkapää, jota vasten voi purkaa omaa pahaaoloaan ja samalla kuunnella vanhemman rauhoittavia sanoja. Tilanne on sama myös silloin, kun lapsi ei ansaitse kehuja esimerkiksi potkaistuaan pallon sisään ikkunasta tai tapeltuaan kaverin kanssa. Tärkeintä on tietää, että myös silloin hän on tervetullut kotiin. 

Sinä ansaitset kultaa

Kuva täältä

Hieno biisi. Ei voi muuta sanoo. Kattelin Lastensairaalan Kiitos-konserttia omalla sohvalla ja kuuntelin Jari Sillanpään biisin. Se soi paljon radiossa välillä kyllästymiseen asti.

Tajusin, että voin aika pitkälti samastua biisin sanoihin:

"mä vannon ja vannon ja vannon
huomenna sekoiluni päättyy
mut ehkä tiedät
mä jatkan ja jatkan ja jatkan
kunnes sun sydämesi särkyy
ja jätät meidät
rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa

hei älä ikinä enää yhdenkään ihmisen anna
sua kohdella niinkuin mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua


... toivon että hän pitää, paremmin onnesta huolta
rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa

rakas onnea matkaan"

Kyseessä on mun aikaisempi pitkä parisuhde, joka päättyi alkuvuodesta 2007. Ero ei ollu ainakaan mulle helppo, mutta loppujen lopuks sille oli omat pätevät syynsä. Kun ei toimi, niin ei vaan toimi ja sillon on turha pyristellä enää kauempaa.

Muistan vaan, kun nähtiin hänen kanssaan, kun olin jo tavannut tulevan mieheni. Kerroin hänelle, millainen mies E on. Kovasti ex kyseli ja häntä kiinnosti oikeesti tietää, millasen miehen kanssa vietän aikaani. Mieleen oon jääny, se, kun hän monta kertaa kysy multa, et oonko varma, että E on paras mies mulle? Vakuuttelin niin olevan. Hän kuitenki kaikesta huolimatta toivo vaan parasta mulle.

Ekan kerran sen huomasin meiän eron aikoihin, kun mietittiin, kannattasko jo erota. En vaan meinannu sillon ymmärtää, kun mies sano mulle monta kertaa, ettei hän oo mulle tarpeeks hyvä,vaan mä ansaitsen paremman miehen kuin hän on. Nyt sen kyllä ymmärrän. 

En tän enempää kirjottele aiemmasta parisuhteestani, sillä se on jo mennyttä aikaa. Tottakai se on osa mun elämää ja tulee aina olemaan. Sen aikana ja etenkin siitä oppi paljon. Ittestä ja yleensä elämästä.

Nyt mulla on kultakimpale, jota mä oikeesti rakastan ja hän myös rakastaa mua, kulkemassa vierellä. Eli ex oli oikeessa, Hän ei ollu riittävän hyvä mulle, vaan ansaitsin parempaa ja sen myös sain.

Rakas, olet rakas. <3

Remontointia - lopputulos kuvien kera

Remontti tehtiin pääosin kahessa viikossa. Edelleen on listoja laittamatta paikoilleen ja joitakin pikkujuttuja tekemättä. On tullu jo monesti huomattua, että pikkulasten kanssa remontointi ja muuttaminen on aika haastavaa ajankäytön kannalta. 

Tässä ekaks pohjapiirros

Jos takka ei olis varannu lämpöö riittävästi, olis se pitäny tehä kokonaan uudestaan. Nyt ei kuitenkaan tarvinnu. Mun isä on muurari, joten takan olis saanu tehtyä suht edullisesti, mutta jätettiin takka kuitenkin vielä odottamaan vuoroaan. Nyt iska suunnittelee, millanen takka siihen tulis tehä ja sit jossain vaiheessa varmaan rakennetaan uus takka, mutta ei vielä. Edelliset asukkaat eivät olleet tykänneet punatiilisestä takasta, vaan olivat maalanneet sen valkoseks.

Takkahuoneessa eikä koko kellarikerroksessa tarvinnu remontoida mitään, koska se oli vasta uusittu aiemman vesivahingon vuoksi.

takkahuonetta

saunaa

pesuhuone    

pukuhuone

kodinhoitohuone

takahuonetta

 olkkaria ennen ja jälkeen

Keskikerroksen vessa, vaatehuone ja työhuone jäivät remontin ulkopuolelle. Työhuone on myös äskettäin remontoitu täysin. Myöskään kuistille ei tehty mitään. Syksyllä pitää uusia ainakin ovien tiivisteet, sen verran vetää ulkoa tällä hetkellä.

keskikerroksen vessa

vaatehuonetta

Remontin suhteen nälkä kasvoi kuitenkin syödessä ja se laajenikin aika lailla. Kaikki alakerran seinät, lukuunottamatta jo aiemmin remontoidun huoneen ja vessan ja vaatehuoneen sekä kuistin seiniä, maalattiin uusiks. Niistä tuli enemmän meiän näköset, vaikka ei niille olis tarvinnu tehä mitään, koska ne olivat jo ennen remonttia väriltään sopivan neutraalit.

Alakerran lattiaa ei vaihdettu, koska se olikin parkettia eikä laminaattia. Se päätettiin hioo ja laittaa harmahtava vaha päälle. Keittiön vanha muovimatto vaihettiin uuteen. Myös laattalattia oli harkinnassa, mutta se ois vaatinu paljon enemmän aikaa ja myös rahaa.

olkkaria ennen

olkkaria jälkeen

keittiötä  

työhuonetta ennen muuttoa

eteiskäytävää  

kuistia

vaatehuone ja vessa

Mies halusi maalata myös yläkerran rappusten katon, jotta se olis yhtenäinen makuuhuoneiden kattojen kanssa, jotka myös maalattiin remontin aikana.

Lisäks on maalattu yläkerran käytävän seinät ja yläkertaan vievät portaat. Alimman kerroksen porraskäytävä oli maalattu jo vanhojen asukkaiden toimesta, joten siihen ei tarvinnut käyttää aikaa eikä rahaa.


meiän makkaria

pojan huonetta

Tässä tällanen pikakatsaus tilanteeseen ennen muuttoa. Kaikista tiloista ei oo kunnon kuvia ennen muuttoo. Tämänhetkisestä kodista on myös tulossa kuvia jossain vaiheessa.

Kuvien asettelu on ihan pielessä, mutta en jaksanu sitä rueta säätämään tällä kertaa.