Murunen sairastaa

kuvissa poika aiemmin tänä vuonna

Murunen on ollu kuumeessa jo kohta viikon verran. Viime viikonloppuna oli vaan pientä lämpöö ja oltiin ihan normaalisti pihallakin. Sunnuntai-iltana nousi kuume jo lähemmäks 38:aa, joten soitin hoitotädille, ettei poika tule ennen keskiviikkoa hoitoon. Mä jäin siis kotiin pojan kanssa, koska mies ei voi olla pois töistä ainakaan noin montaa päivää. Töitä olis ollu tarjolla yhelle päivälle, mutta eiköhän niitä ala kohta puoliin ilmaantumaan muutenkin.

Hengailtiin pojan kanssa vaan kotosalla oikeestaan torstai-iltapäivään asti, jollon mies tuli jo aikasemmin kotiin (ennen klo 16) ja mä pääsin hengähtään lastentarvikekirppiskierroksen merkeissä. Alkuviikko olikin mennyt tutun kaavan mukaan. Poika ylös viimestään puoli kasi, kasilta aamupuuro. Telkkari auki ja kattelemaan Lentokenttää ja kaikkia muita katottavia ohjelmia, joita tulee siihen aikaan. Ja ne samat ohjelmat muuten tulee joka arkipäivä, sen huomasin. Mua rupes aika pian puuduttamaan pelkkä sisällä olo ja käytiinkin pojan kanssa hakemassa posti laatikosta, jotta saatiin nauttia edes hetki ulkoilmasta. Siinä oli meiän kaikki ulkoilut perjantaihin asti. Me vaan istua möllöteltiin sohvalla, jonne tein pojalle oman pesän, jossa hän sit nukkukin useemmat unet päivän aikana. Mies teki pitkää päivää töissä, joten mulla ei ollu muuta vaihtoehtoo, kun viettää pojan kanssa kaikki päivät kotosalla.

Kuumeesta huolimatta poika jaksaa leikkiä ihan normaalisti ja mää saatoin ihan vähän torkkua sohvalla ja havahtua pojan tekevän jotain kiellettyä. Samalla lailla poika jaksaa kiivetä pöydälle (jos tuoli jäänyt laittamatta pöydän alle), kaataa kissan vesikupin, tyhjentää vispilöitä, salaattiottimia ja muuta mukavaa ja levitellä ne pitkin asuntoa. Tottakai myös kaukosäädin on pakko ottaa ja vaihtaa kanavaa juuri sillon, kun ei tarttis. Kaukosäätimestä (puuttuu patterikotelon suojus, poika rikko sen)on kiva irrottaa patterit ja työntää ne sohvan alle. Niin ja sälekaihtimia on pakko mennä räpeltämään, kattoo huomaako kukaan ja jatkaa pirullisesti toimintaa. On siis kiirettä pitäny täällä kotona.

Murunen ei siis menny keskiviikkona hoitoon eikä loppuviikollakaan. Laitoin hoitajalle viestiä asiasta ja siellä on neljästä lapsesta kolme ollu yhen tai useemman päivän pois. Tais siis tauti iskee kunnolla. Mä oisin mielihyvin laittanu pojan hoitoon, mutta ei kunto vielä sallinu sitä. Keskiviikko-iltana nousi kuume jo päälle 38:aan, mutta laski aamuksi vähän reilu 37:ään. Samoin tapahtu myös torstaina. Perjantaiaamuna Murusella oli enää pientä lämpöö, joten ajateltiin tehäkii jotain päivän aikana, lähtee pois kotoo. Soitin kuitenki aamusta terveyspalvelujen neuvontaan ja ne anto sieltä lääkäriajan iltapäivälle. Mies meni pojan kanssa, koska mä kävin tekemässä kypsärin yliopistolla. Onneks meni, sillä lääkäritäti totes tulehdukset molemmissa korvissa ja määräs antibioottikuurin.

Eilen illalla kuume pomppas jo 39:ään ja me huolestuttiin ja mietittiin käyntiä ensiavussa, Mies kuitenkin soitti taas terveyspalvelujen neuvontaan ja siellä sairaanhoitaja rauhoitteli ja kerto antibioottikuurin voivan nostaa kuumeen korkeaksikin, joten ei lähetty näytille. Tukkonen poika on myös, räkää riittää ihan kiitettävästi. Lääkkeeksi sairaanhoitaja käski antaa nestemäistä Buranaa tai vastaavaa, jota meillä on ja ollaan annettu pojalle muutaman päivän ajan.

Päivystykseen meitä ei lähetetty, koska poika on pirteä ja syö hyvin. Ruoka on maittanu jopa normaalia paremmin. Syöminen vaan on tylsää puuhaa, kun ruokaa ei saa heitellä ympäriinsä eikä maitomukia kaataa pöydälle. Kaikki kiva on siis kiellettyä, mutta kaikkea on pakko kokeilla pieni virne naamalla.

Meillä oli suunnitelmissa mennä sunnuntaina kattoon Eliittikisoja Ratinaan koko porukalla, mut se jää nyt vaan haaveeks. Sairaanhoitaja-täti kerto kuumeen kestävän kolmisen päivää, joten koko viikonloppu vaan sairastellaan ja ilmeisesti vielä maanantai pitää olla pois hoidosta. Mä en tykkää, mutta eipä sille voi mitään. Etusijalla on kuitenkin poika ja pojan terveys.

Niin ja kaikki lähti puhkeamassa olevista poskihampaista, joiden ajateltiin olevan syynä viime viikonlopun pieneen lämpöön.

Edit. Just tultiin Acutan ensiavusta. Murusen kuume lähenteli neljääkymmentä ja poika huusi hysteerisesti herättyään kesken unien. Mies soitti ensiapuun ja käskivät lähtee näytille. Lääkäri katto korvat, kuunteli keuhkot (mitä omalääkäri ei jostain syystä tehny), katto suuhun ja mittas kuumeen. Saatiin resepti vahvemmalle kipulääkkelle ja eka satsi jo ensiavussa. Poika piristy heti, kun pääsi viileeseen (alle 10 astetta) ulkoilmaan ja oli jo oma ittensä, kun päästiin ensiapuun. Nyt siis ootellaan kuumeen laskemista ja levätään vaan. Ainakin maanantai menee vielä kotona.

Penkkiurheilusta

Mä olen innokas penkkiurheilija, ollu jo tosi kauan. Lajeista mua kiinnostaa lähes kaikki, moottoriurheilu, ratsastus ja muu hevosurheilu on melkein ainuita, jotka ei nappaa jonkun tanssin lisäks. Jääkiekko, talvi- ja yleisurheilu on ehkä ne kaikkein mielenkiintosimmat lajit. Kuten jo alotustekstissä kerroin, mun sydän on ollu mustavalkonen jo yläasteelta asti. Kun asuin kotona, käytiin kattelemassa pelejäkin Kuopiossa, Jyväskylässä, Helsingissä ja Turussaki asti. Isi meitä sinne kuskaili.

Joka vuosi kattelen jääkiekon MM- kisat, nyt näinä kahtena kotonaolo-kesänä on tullu lisäks jalkapallon ja yleisurheilun EM-kisat, Lontoon olympialaiset, jalkapallossa maanosan mestareitten cup, nuorten yleisurheilun EM-kisat (käytiin kattomassaki) ja nyt vielä yleisurheilun MM-kisat. Katottavaa on siis riittäny monelle päivälle. Yleensä mä vielä pyrin kattelemaan kaikki telkusta tulevat lajit ja ottelut.

Mä itte oon tosi huono urheilemaan. Syksyllä 2008 tosin juoksin miehen kanssa puolimaratonin Jyväskylässä, siinä mun suurimmat saavutukset. Sen jälkeen oon aina välillä alottanu juoksemisen hetkeks aikaa ja lopettanu ja sit myöhemmin alottanu uudelleen. Tällä hetkellä mun lenkit on aika vähäsiä, pitäs tsempata sen suhteen. Luultavasti mun polvi ja nilkka ei kestäs enää juoksemista ollenkaan, mut voihan sitä aina yrittää. Mä oon vaan itte niin huono lähtemään mihinkään ja mies juoksee sen verran kovempaa kun mä, ettei siitä saa lenkkikaveria. Tässä asia, jossa mun pitäs tsempata oikeen kunnolla.

Kunnioitan suuresti eri lajien urheilijoita ja niitä ihmisiä, jotka haluu testata omaa kuntoaan kilpailemalla. Tänään mun mies ja meiän ystäviä ottelivat läpi kaikki 7-ottelun lajit. Mä keskityin vahtimaan juuri kävelemään oppinutta poikaa ja ottamaan kuvia. Nostan kyllä hattua jokaiselle heistä, sillä mä en ois pystyny samaan.

Uusia alkuja

 Vaikka tää sama kuva on ollu jo aiemmin, halusin laittaa silti uudestaan.

Rakas Murunen ja Pontus-nalle

Tämä syksy tuo tullessaan jälleen uusia alkuja. Mies alotti vakinaisissa hommissa elokuun alusta ja samaan aikaan Murunen alotti perhepäivähoidon. Mä elän gradun jälkeistä aikaa, uusi alku tavallaan sekin.

Mies jätti ainakin väliaikaisesti oman alansa työt ja jatkaa kesätyöpaikassaan, mutta nyt vakinaisena ja eri tittelillä. Huh, mikä helpotus toi vakityö. Parantaa huomattavasti meiän taloudellista tilannetta, koska mä oon ollu koko kesän pojan kanssa kotona enkä oo tienannu käytännössä mitään. Velkaa meillä on kuitenkin jonkun verran ja muutenkaan eläminen ei oo halpaa. Mä oon tällä hetkellä ilman rahaa, kun kodinhoidontuki lakkas Murusen alotettua perhepäivähoidon. Mun tuloihin tulee kuitenki muutos vielä tän kuun aikana, kun kouluissa aletaan tarvita sijaisia.

Murunen alotti tosiaan perhepäivähoidossa pikkasen vajaa 1v ja 4 kk ikäsenä. Samalla hoitajalla on Murusen lisäks kolme lasta, jotka kaikki on kahen vuoden molemmin puolin. Vilskettä ja vipinää siis riittää varmasti. Ekana päivänä käytiin vaan tutustumassa ja leikkimässä pihalla muitten hoitolasten kanssa. Seuraavana aamuna jätin Murusen leikkimään toisten hoitolasten kanssa ja hain kotiin nukkumaan. Samoin jatkettiin viime viikon alku, paitsi Murunen piti viiä hoitoon jo aamupalalle ennen kasia. Keskiviikosta lähtien Murunen on ollu täyttä päivää ja haettu 15-16 välillä. Onhan poika vielä pieni, mutta suht hyvin on kuitenki menny.

Viime viikolla poika jäi aamusin huutamaan, kun lähin pois, mutta joka aamu on menny edellistä paremmin. Tänä aamuna Murunen vähän koitti itkee, mutta siinä se. Meiän ja hoitotätin turva ja pelastus on ollu tutti ja rakas Pontus-nalle. Ne lohduttaa Murusta, kun tulee huono hetki. Muuten hoidossa on menny kaikki hyvin. Poika syö isoja annoksia ja nukkuu kahen-kolmen tunnin päikkäreitä. Murunen saa hoidossa myös välipalan, jos herää tarpeeks ajoissa, joten siitäkään ei tartte kotona huolehtia.

Nykysin meillä myös herätään paaljon aikasemmin ku aiemmin. Ei nukuta enää kymmeneen eikä ees yheksään, vaan herätään seiskan ja puoli kasin maissa. Murusen rytmejä ei kannata sekottaa, kun ne on nyt suht ok. Eihän ketään meistä kiinnostas nousta noin aikaseen, mutta mieskin lähtee jo seiskaks töihin ja Murusen ois hyvä olla hoidossa kasiin mennessä, nii ei oo paljoo vaihtoehtoja. Mies toteski viime viikolla, että jotenki sitä ehtii tehä paljon enemmän asioita, kun herää niin paljon aiemmin ku ennen.

Nii, gradu on tosiaan palautettu ja painossa. Jotain hämminkiä on kuitenki painamisen kanssa, kun kone ei suostu syystä tai toisesta tulostaan mun gradua. Selvitellään siis asiaa illemmalla miehen kanssa. Mut työ on kuitenki palautettu ja kypsäriin oon menossa parin viikon päästä. Voin siis sanoo, että valmistun tänä syksynä. Vihdoin. Uusi alku siis sekin.

Joka kouluvuosi on aina uusi alku. Kaikki alkaa puhtaalta pöydältä, ei muistella vanhoja. Tarkotan siis, että opettajien ja oppilaiden tulis kyetä alottamaan uusi kouluvuosi iloisin ja avoimin mielin, jos se suinkin vain on mahdollista. Odotankin innolla alkanutta kouluvuotta, josta toivottavasti tulee myös työntäyteinen. Ja samalla rahapussi saa myös mukavasti täytettä.

Kilpavarustelua

Ajattelin kirjotella erityisesti lapsiin liittyvästä kilpavarustelusta, sillä tiistain (6.8) Aamulehdessä oli aiheeseen liittyvä Sari Sainion kirjoittama artikkeli Kilpavarustellut kakarat, Ja nää on sit vaan mun hieman kärjistettyjäkin ajatuksia, joiden takia ei kannata menettää hermojaan tai vetää hernettä nenään.

Kaikkihan alkaa jo odotusaikana, kun pitää miettiä, millaiset vaunut, millaisen sängyn, hoitopöydän, sitterin ja syöttötuolin haluaa. Meillä ostettiin vaunut, sänky ja hoitopöytä käytettyinä ja syöttötuolin Murunen sai ristiäislahjaks. Ei me haluttu ostaa uusia tarvikkeita järkyttävän kalliilla hinnoilla, koska vauva pärjää varmasti myös halvemmilla. Mä en vaan raaski maksaa vaunuista lähes tonnia, sitteristä satasta tai merkkivaatteista montaa kymppiä tai satasta. Ei meillä oo onneks ollu varaakaan siihen.

Hyvin on pärjätty tähän asti. Poika on kyllä saanu vaatteita myös uutena ja joitain leluja myös. Jotenkin sitä vaan kirppiskierroksilla sattuu silmään joku kiva pieni pehmolelu tai muu hauska lelu ja sehän on pakko ostaa. Ei haittaa, jos niin tekee kerran tai kaks, mutta kun niin kävis joka kerta, jos en vaan pitäs päätä kylmänä. Pitää vaan aatella, ettei lapsi tartte niin paljoo pehmo- tai muita leluja.

Tuntuu, että ihmiset, varsinkin, naiset, sekoo täysin, kun heistä on tulossa äitejä. Vauvanvaate-valikoima on laaja sekä netissä että kaupoissa, joten se on ostajan taivas. Niihin saa menemään rahaa ihan yhtä paljon, kun omiin vaatteisiin, jos vaan haluaa. Kyllähän nyt lapsella pitää olla jo vastasyntyneenä kalliita vaatteita, jotta äiti voi "esitellä" lastaan paremmin. Jos jollain ystävän tai tutun lapsella on ollu söpöt Converset, niin tottakai myös omalle lapselle on saatava sellaset, viis hinnasta. Vauvanvaatteiden käyttöikä on lyhyt, joten en ymmärrä varsinkin uusiin vaatteisiin laitettua rahamäärää. Kirppiksiä kiertelemällä säästää paljon ja saattaa joskus löytää merkkivaatteitakin huippuedullisesti. Jos siis suostuu ja haluaa ostaa jotain toisen vanhaa, mut onneks kirppiksilläki käy nykyään erituloisia ihmisiä.

Toinen juttu on just noi lelut ja muut tarvikkeet. Turvakaukalot ja -istuimet on hyvä esimerkki. Niitä on laidasta laitaan ja tottakai kannattaa kuunnella muiden kommentteja ja mielipiteitä eri merkkien ja mallien istuimista. Oon vaan huomannu, että aika usein se menee toisen merkin mollaamiseen pelkkien kuulopuheiden perusteella. Toivon, että kaikki Suomessa myytävät kaukalot ja istuimet täyttävät vaaditut turvastandardit, joten ei välttämättä tartte ostaa sitä kalleinta kaukaloo tai istuinta, jos ei oo varaa. Eikä ne välttämättä ees oo parhaita. Semmosta hifistelyä en ymmärrä yhtään, vaikka siihen toikin alkaa mennä. On vaan pakko näyttää, että on varaa hankkia kaikkein kallein turvaistuin, leikkimatto, koliikkikeinu ja ja ja.

Pienen taaperon vanhempi voi vielä tapella kulutusta vastaan, jos haluaa. Lapsen kasvaessa hän alkaa huomata, millaisia vaatteita toisilla lapsilla on päällä ja millaisilla leluilla ja tavaroilla he leikkivät. Valitettavasti kaikilla vanhemmilla ei oo varaa lähtee mukaan kilpavarusteluun ja lapsi voi sen takia kokea olevansa toisia aliarvoisempi. Päiväkoti- ja koulumaailmassa asian huomaa selvästi. Lapsen vaatteiden tulee olla muodinmukaisia, siksi Sainio kertookin vanhempien taipuvan, tinkivän omista tarpeistaan ja hankkivan lapselleen trendivaatteita ja -tavaroita ja maksaa kalliit harrastukset. Näin vanhemmat ajattelevat lapsen saavan edelleen kavereita eikä hän syrjäydy sosiaalisesti eriarvoisuuden takia.

Juttuun haastateltu professori Terhi-Anna Wilska ajattelee vanhempien muistelevan omia, erityisesti vaatteisiin liittyviä, lapsuudenkokemuksiaan. Hän kehottaakin vanhempia katsomaan peiliin. Vanhemmat suorastaan tyrkyttävät tavaraa lapsille näyttääkseen hyvän vanhemmuutensa muiden silmissä, pönkittääkseen statustaan, aina ei siis ole kyse siitä, mitä lapsi haluaa.

Siispä haastetta meille vanhemmille, olla ostamatta mitään "turhaa" ja tarpeetonta. Lapsi kuitenkin pärjää niin vähällä, vai pärjääkö kuitenkaan? Onko oman statuksen säilyttämisen takia välttämätöntä ostaa se Burberryn takki tai Calvin Kleinin paita? Ei mun mielestä.

Lapselle riittää, kun hänestä pidetään huolta ja näytetään, että hän on tärkeä. Ei se tartte sen enempää.

Murunen ja isin suojeleva käsi <3