Meillä kävellään! :)

Tyty otti pari päivää sitten ensimmäiset askeleensa ja tänään neiti päätti lähtee kävelemään. 12 askelta sujuvasti horjuen. Koko ajan täytyy nousta seisomaan ja harjotella lisää, jotta pääsee äkkiä kissojen ja isoveljen perään. Tosin tällä hetkellä konttaaminen on vielä nopeempi tapa liikkua. Sillon myös ehtii kivasti kaikkiin kiellettyihin paikkoihin.

Ikää Tytylle tulee täyteen 4.7. 10 kuukautta. Kiire siis on kova.

P.S. Instagramissa meiän tuoreimmat kuulumiset!

Enimmäkseen ulkopuolinen

Mistä tämä postaus ja miksi? Kappale on Sadetanssin ja sanat on mun mielestä aika osuvat:


...Tulen alasti naamiaisiinne
jos asu on vapaa
enkä tervehdi sankareitanne
en tunne tapaa
poistun hiljaa kun minulle nauretaan
en tiedä alkuunkaan
mitä seuramieheltä vaaditaan...

...tulin huomanneeksi
en ole seurani kaltainen
enimmäkseen ulkopuolinen...

Kuullessani kappaleen edellisen kerran tajusin, että noi sanat käy osittain suoraan mun elämään. Missä oon sit kokenu olevani enimmäkseen ulkopuolinen? Tilanteita on monia, mutta tuorein niistä on tältä keväältä. Muutettiin paikkakuntaa eikä tunnettu täältä etukäteen ketään. Kaiken kaikkiaan on välillä tuntenu olevansa aika lailla ulkopuolinen ja eristyksissä muista. Kaverit ja ystävät on enimmäkseen Tampereella ja ollaanki pääasiassa vietetty täällä aikaa vaan oman perheen kesken.

Vielä enemmän ulkopuolisuuden tunne tuli heti ekalla kertaa, kun astuin seurakuntatalon ovesta sisään. Siellä pidetään siis avointa perhekerhoa ja oletin, että siellä oltais toivotettu uudet kävijät tervetulleiks. Mutta ei todellakaan. Siellä oli ja on niin selvät kuppikunnat, että en ois uskonu. Meitä jopa katottiin vähän yli kulmien enkä todellakaan tuntenu olooni tervetulleeks tai kotosaks. Pojallahan näitä sopeutumisvaikeuksia ei ollu, vaan hän meni heti tekemään tuttavuutta toisten lasten kanssa ja hakemaan leluja, joilla leikkiä.

Istuin itekseni liikuntasalin lattialla ja tunsin oikeesti olevani ulkopuolinen. En kuitenkaan jääny yksin istumaan, vaan mun toisella puolella istunut äiti alko jutella mulle. Samalla selvis, että hän on meiän Tytyn tuleva hoitaja. Juteltiin sit niitä näitä ja myös hän tiesi tän kuppikunta-ongelman. Hän oli kuitenkin käyny siellä jo niin kauan, että hänellä oli siellä paljon tuttuja ja aina siis juttuseuraa. 

Oisin luullu, että perhekerhoihin on aina tervetullut. Mutta toisaalta siellä on yleensä vaan äitejä lapsineen ja äidit, no, nekin on ihmisiä. Ehkä on vaan helpompi "lyöttäytyä yhteen" pienen porukan kanssa, kun kaikkien muiden äitien kanssa. Eipä ollu kukaan toivottamassa tervetulleeks tuolla perhekerhossa. Pojan takia tuli käytyä siellä kuitenkin jonkun kerran kevään aikana. Mutta ois mukavampikin kokemus voinu olla.

Muistakaa siis, että jos esim. perhekerhossa näätte jonkun yksinäisen äidin, joka selkeesti kaipais juttuseuraa, menkää rohkeesti juttelemaan. Se tuo ainakin paremman mielen ja saattaa jopa pelastaa toisen päivän ja olla se ainut aikuiskontakti kodin ulkopuolella koko päivän aikana.

Jokainen vastaantuleva ihminen tarvitsee huomiota, esimerkiksi se naapurin vanhus, joka kävelee joka päivä saman lenkin, hän voisi ilahtua suuresti siitä, että joku puhuu hänelle ja viettää pienen hetken hänen kanssaan. Tai luokan pelle, joka joutuu esittämään omaa rooliaan, jottei häntä jätettäisi porukan ulkopuolelle. 

Muistetaan siis huomioida muut ihmiset aina heidän kanssaan kohdatessaan. Jo pieni hymy voi olla jollekin hyvin arvokas eikä se vaadi paljoa.

"Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista"

kuva täältä

kuva täältä

Näin on otsikoitu Jari Sinkkosen haastattelu (Meidän Perhe 6/2015). Sinkkonen korostaa sanattoman viestinnän merkitystä, sillä vanhemman katseet, äänenpainot, ilmeet ja kosketus kertovat enemmän kuin sanat. Kun lapsi esimerkiksi oppii uuden sanan tai nousemaan itse seisomaan, lapsi tarvitsee kehuja vanhemmaltaan, joka silmät loistaen ja suu hymyssä tarkkailee ja seuraa lastaan,

Sinkkonen kuitenkin muistuttaa, että lasta tulisi kehua vain, kun hän on tehnyt jotain erityisen hyvin. Palautteen tärkeys niissä tilanteissa on merkittävä lapsen itsetunnon kannalta. Näin lapsi tietää ja näkee, että vanhempi välittää hänestä ja kannustaa näin häntä jatkamaan ponnisteluja esimerkiksi paremman lukutaidon saavuttamiseksi. 

Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista, vaan siihen tarvitaan Sinkkosen mielestä myös hellyyttä ja vanhempien ihailevia ja haltioituneita katseita, jotka kertovat, että lapsi on rakas ja ihmeellinen pieni ihminen. Lapsen tulee siis tietää, että hänet hyväksytään myös silloin, kun hän epäonnistuu esimerkiksi kokeessa tai tekee jotain tyhmää ja saa rangaistuksen. Lasta ei tule hylätä silloinkaan.

Kehuja enemmän lapsi arvostaa Sinkkosen mielestä yhdessäoloa ja tekemistä. Leivotaan yhdessä tai kattotaan vierekkäin telkkaria sohvalla. Sinkkonen korostaa erityisesti sylin ja läheisyyden tärkeyttä: " Lasta ei voi koskaan paijata ja pitää lähellä liikaa". Jos vanhemmat muistaisivat Sinkkosen neuvon, moni lapsi saattaisi kokea olonsa hyväksytymmäksi vanhempiensa silmissä kuin tällä hetkellä on. Osa vanhemmista kun arvostaa vain lapsen suorituksia ja unohtaa kertoa lapselle omasta välittämisestään tai tekee sen vain tavaroiden kautta. Lapselle on kuitenkin uusia leluja tai vaatteita tärkeämpää kokea ja tietää olevansa rakastettu ja tärkeä. 

Toisaalta Sinkkonen myös muistuttaa toisesta virheestä, jonka vanhemmat voivat tehdä. He kyllä kehuvat ja huomioivat lapsen, mutta he tekevät niin aina ja joka asiasta. Turha kehuminen ei kuitenkaan ole hyväksi, vaan se saattaa Sinkkosen mukaan vaurioittaa lapsen itsetuntoa. Miksi? Koska vanhemmat eivät kehu lasta hänen tekojensa  takia, vaan he kehuvat siitä muodostamaansa mielikuvaa ja sijoittavat lapseen omia odotuksiaan ja mielikuviaan, Millainen lapsen tulisi olla, jotta hänet hyväksytään? Mietin, miten kamala paikka se on lapselle, kun hän saa kehuja koko ajan, mutta samalla tietää, ettei hän niitä todellisuudessa tarvitsisi esimerkiksi soittaessaan pianolla pari nuottia oikein tai piirtäessään paperiin vain pelkän viivan. Vanhemmat toisin sanoen unohtavat lapsensa, juuri silloin, kun he Sinkkosen mukaan tarvitsisivat eniten tukea aikuiselta. 

Jatkuva kehuminen ja lapsen taitojen ylistys voi jopa estää lapsen taitoja kehittymästä, koska hän tietää saavansa kehuja melkeinpä vain paikalla olemisesta. Mikä häntä enää motivoi yrittämästä ja tekemästä parhaansa, kun hänen ei tarvitse? Järkevämpi tapa näyttää se, että vanhempi välittää, on kehumisen sijaan huomioida lapsen piirustus esimerkiksi vain hymyllä tai vaikka pyytämällä häntä piirtämään lisää. 

Sinkkonen myös painottaa epäonnistumisen sietämisen merkitystä yhtenä hyvän itsetunnon kehittymisen tukipilarina. Lapsen ei tarvitse itkeä kotimatkalla, kun hän on saanut kokeessa huonon numeron tai hän ei onnistunut tekemään maalia jalkapallopelissä, jos hän tietää riittävänsä vanhemmille omana itsenään eikä vain tekojensa kautta. Tällöin lapsi tietää, että vanhemmat välittävät ja rakastavat häntä myös silloin, kun hän mokaa tai epäonnistuu jossakin. Tarvittaessa on tarjolla myös olkapää, jota vasten voi purkaa omaa pahaaoloaan ja samalla kuunnella vanhemman rauhoittavia sanoja. Tilanne on sama myös silloin, kun lapsi ei ansaitse kehuja esimerkiksi potkaistuaan pallon sisään ikkunasta tai tapeltuaan kaverin kanssa. Tärkeintä on tietää, että myös silloin hän on tervetullut kotiin. 

Sinä ansaitset kultaa

Kuva täältä

Hieno biisi. Ei voi muuta sanoo. Kattelin Lastensairaalan Kiitos-konserttia omalla sohvalla ja kuuntelin Jari Sillanpään biisin. Se soi paljon radiossa välillä kyllästymiseen asti.

Tajusin, että voin aika pitkälti samastua biisin sanoihin:

"mä vannon ja vannon ja vannon
huomenna sekoiluni päättyy
mut ehkä tiedät
mä jatkan ja jatkan ja jatkan
kunnes sun sydämesi särkyy
ja jätät meidät
rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa

hei älä ikinä enää yhdenkään ihmisen anna
sua kohdella niinkuin mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua
älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma
mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua


... toivon että hän pitää, paremmin onnesta huolta
rakas onnea matkaan
sinä ansaitset kultaa

rakas onnea matkaan"

Kyseessä on mun aikaisempi pitkä parisuhde, joka päättyi alkuvuodesta 2007. Ero ei ollu ainakaan mulle helppo, mutta loppujen lopuks sille oli omat pätevät syynsä. Kun ei toimi, niin ei vaan toimi ja sillon on turha pyristellä enää kauempaa.

Muistan vaan, kun nähtiin hänen kanssaan, kun olin jo tavannut tulevan mieheni. Kerroin hänelle, millainen mies E on. Kovasti ex kyseli ja häntä kiinnosti oikeesti tietää, millasen miehen kanssa vietän aikaani. Mieleen oon jääny, se, kun hän monta kertaa kysy multa, et oonko varma, että E on paras mies mulle? Vakuuttelin niin olevan. Hän kuitenki kaikesta huolimatta toivo vaan parasta mulle.

Ekan kerran sen huomasin meiän eron aikoihin, kun mietittiin, kannattasko jo erota. En vaan meinannu sillon ymmärtää, kun mies sano mulle monta kertaa, ettei hän oo mulle tarpeeks hyvä,vaan mä ansaitsen paremman miehen kuin hän on. Nyt sen kyllä ymmärrän. 

En tän enempää kirjottele aiemmasta parisuhteestani, sillä se on jo mennyttä aikaa. Tottakai se on osa mun elämää ja tulee aina olemaan. Sen aikana ja etenkin siitä oppi paljon. Ittestä ja yleensä elämästä.

Nyt mulla on kultakimpale, jota mä oikeesti rakastan ja hän myös rakastaa mua, kulkemassa vierellä. Eli ex oli oikeessa, Hän ei ollu riittävän hyvä mulle, vaan ansaitsin parempaa ja sen myös sain.

Rakas, olet rakas. <3