Luin viime viikon Opettaja-lehteä ja silmääni sattui Hannu Laaksolan pääkirjoitus Kasvatuspelissä tarvitaan kaikkia. Siinä hän on huolissaan siitä, että vanhemmat ovat siirtäneet kasvatusvastuun pois itseltään eli yhä enemmän koulun tehtäväksi.
Olen itse huomannut saman seuratessani kouluarkea jo monen vuoden ajan. Tuntuu siltä, että osa vanhemmista ei kasvata lapsiaan ollenkaan, vaan he jättävät sen koulun ja yhteiskunnan tehtäväksi. Voi tosin olla, ettei heillä ole minkäänlaista mallia siitä, miten lapsi tulisi kasvattaa "oikealla tavalla". On myös tapauksia, joissa vanhemmat ovat tavallaan luovuttaneet kasvatusvastuunsa pois, koska he ovat todenneet olevansa voimattomia saamaan lastaan käyttäytymään yhteiskunnan edellyttämällä tavalla.
Laaksola onkin kiinnittänyt huomiota nuorten käytöstapojen muutokseen vuosikymmenten aikana. Hän nimeää asian positiivisia näkökulmia, kuten irtioton vanhoista kaavoista ja uudistumisen, mutta toisaalta negatiivisina kurittomuuden, kunnioituksen puutteen ja jopa kasvattamattomuuden. Osasyynä muutokseen on myös kovaa kilpailua korostava arvomaailma, mikä on aiheuttanut Laaksolan mukaan ongelmia tunne-elämän kasvatuksen ja emotionaalisuuden suhteen. Tämän vuoksi vanhemmat eivät halua kasvattaa lapsiaan itse ja esimerkiksi lapselle ei aseteta minkäänlaisia rajoja ollenkaan, koska ne kahlitsevat liikaa nuorta.
Laaksola toteaa: "Kasvattaminen on yhteispeliä, jossa mukana pitäisi olla niin huoltajien, koulun kuin yhteiskunnallisen viestinnänkin. Parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi tarvitaan näitä kolmea toimimassa samaan suuntaan. Jos yksikin vetää väärästä narusta, lopputulos on arvoitus."
On tärkeää huomioida, että huoltaja saa tarvittaessa apua, tukea ja kannustusta, jotta hänen on ylipäänsä mahdollista kasvattaa lapsestaan "kunnollinen kansalainen".
Yhdeksi ratkaisuksi ongelmaan Laaksola ehdottaa palaamista juurille ja esimerkiksi televisiossa voitaisiin esittää kasvatukseen liittyvä ohjelmasarja, kuten 1960-luvulla Kaija Siiralan vetämä, aiheseen liittyvä, sarja. Sen avulla huoltajat saisivat tarvitsemiaan neuvoja ja ohjeita eikä heille vain jaeltaisi käskyjä ja oltaisi sormi pystyssä heti, jos he tekevät virheitä kasvatuksessaan. Tosiasia on, etteivät vanhemmat opi siitä mitään, jos heitä vain moititaan tekemistään virheistä eikä heidän uskota onnistuvan kasvattamistehtävässään.
Lopuksi Laaksola kiteyttää pääkirjoituksensa seuraavasti: "Kasvatus on taitolaji, johon on huoltajia kasvatettava". Ehkä suurin ongelma on siis se, että meiltä vanhemmilta vaaditaan liikaa ja meidän tulisi osata heti tehdä kaikki oikein, vaikka yrityksen ja erehdyksen kautta yleensä asiat, myös kasvattamiseen liittyvät, oppii kaikkein parhaiten. Kannustetaan siis toisiamme kasvattamaan lapsistamme yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.
