Jälkiä elämästäni

Meillä siis puhutaan. Neiti on nyt 1v9kk ja kävellyt jo vuoden. Motorisesti hän on siis tosi etevä. Puhe oli vielä kuukausi sitten hyvin epämäärästä eikä selkeitä sanoja juuri ollu . Viimesen kuukauden aikana neiti onkin ottanu ison spurtin puhumisen kanssa. Suurin haaste neidin puhumisen suhteen oli ilmeisestikin meiän papupata-esikoinen. Tosin neiti tiesi, että hän tulee riittävästi ymmärretyksi ilman puhetta. Ehkä tyttö sit vaan kyllästy siihen, ettei enää tullukaan tarpeeks hyvin ymmärretyks, kun jouduttiin koko ajan kyselemään häneltä, kun ei todellakaan ymmärretty, mitä neiti tarkotti. Ihan yhtäkkiä neiti alko puhua yhä selvempiä sanoja. Aluks kirjottelin uusia sanoja ylös, mutta tällä hetkellä niitä tulee jo niin paljon päivässä, ettei millään muista eikä ehdikään. Sanavarasto kasvaa siis hurjaa vauhtia. Tytön ensimmäinen selkee sana oli "pappa".  Sitä neiti rupes toisteleen ja sit kuuntelemalla meiän muitten juttuja alko tulla lisää sanoja. Aluks ne oli  tosin vie

Molemmat lapset ovat arkisin perhepäivähoidossa. Se on ainakin tällä hetkellä paras ratkaisu lasten kannalta. Käytännön syistä lapset ovat kahdessa hoitopaikassa. Ei siis mikään ihanteellinen tilanne kenenkään kannalta. Ensimmäinen hoitovuosi alkaa olla takana ja etenkin pojan hoitopaikkaan ollaan oltu tosi tyytyväisiä. Etsiessäni keväällä 2015 lapsille hoitopaikkaa uudelta paikkakunnalta löysin tuon todellisen helmen. Hoitaja on todella kokenut ja mikä ihanteellinen tilanne, sillä apuna on lähes koko ajan myös hänen eläkkeellä jo oleva miehensä. Tällä hetkellä lapsia on kuusi, viisi kokopäiväistä ja yksi eskari. Tytön hoitaja on vasta vuosi sitten aloittanut ja alkukankeutta on todellakin ollut. Jos vain olisi ollut suinkaan mahdollista, kysyin hieman liian myöhään, oltais vaihdettu jo kuljetusten kannalta tyttö pojan kanssa samaan hoitopaikkaan. Oltiin vaihtohalun kanssa vähän myöhässä, sillä vain muutamaa päivää aiemmin paikka oli luvattu hoitajan tutun lapselle tai kevääksi myös