Uusi (oma) koti odottaa

Tehtiin asuntokaupat marraskuun lopussa. Tarkotushan oli asua tässä nykyisessä aso-asunnossa vielä ainakin muutama vuosi, mutta toisin kävi. Mies selaili netissä asuntoilmotuksia ja näytti mulle muutamaa potentiaalista meille sopivan asunnon kuvia ja tietoja. Yhessä asunnoista oli näyttö vielä samana viikonloppuna ja käytiin siellä ihan huvin vuoksi. Se oli ensimmäinen asuntonäyttö, missä koskaan oon käyny. Oltiin ainoot asunnon katsojat, joten meillä oli hyvin aikaa kierrellä ja keskustella ja kysellä välittäjältä asuntoon liittyvistä asioista. Kovasti jäi mieltä kaihertamaan nähty koti, sillä se oli just meiän tarpeisiin sopiva ja muutenkin ihana, just meiän tyylinen.

Soiteltiin ja viestiteltiin sähköpostitse välittäjän kanssa useaan eri kertaan ja kyseltiin lisää asunnosta. Mietittiin, mitä tehtäs. Uskallettasko ottaa riski? Asunto oli ollu myynnissä jo kesästä asti ja siitä oli tehty tarjouskin, mutta ostajalla oli oma asunto myymättä.  Se oli ongelma, sillä tällä hetkellä oman asunnon täytyy olla myyty tai saada se myytyä ennen tarjouksen hyväksymistä. Pyyntihinta oli myös pudonnu jonkun verran. Silti arvelutti. Hintapyyntö ylitti meiän asettaman ylimmän summan. Mietittiin ja pohdittiin asiaa useampi viikko. Seurattiin myös samalla netistä, oliko asunnosta tehty tarjouksia, sillä näyttöjä siellä oli lähes joka viikko. Kukaan ei ollut tarjonnut. Kilpailutettiin pankkeja ja käytiin lainaneuvottelujakin ja meille myös myönnettiin laina läheisen pienen paikkakunnan pankista. Sit piti vaan tehä päätös, otetaanko vai jätetäänkö. Päätettiin lopulta tehä tarjous ja kattoo, hyväksytäänkö se vai ei, sillä tarjottu hinta oli vain muutaman tonnin ylempi kuin mitä pyydettiin. Mies soitti välittäjälle, kun vastausaika umpeutui. Meiän tarjous oli lopulta hyväksytty. Meillä olis siis edessä muutto naapuripaikkakunnalle ja siellä odottais (pankin) oma koti.

Koti, joka meitä odottaa, on iso rivari. Siinä on myös autotalli ja omia autopaikkoja. Kerroksia on kolme ja neliöitä reilusti yli sata, mikä on jonkun verran enemmän kuin tällä hetkellä. Siellä on myös paljon säilytystilaa, mikä oli yksi vaatimus seuraavalle kodille. Ja kodinhoitohuone. Sauna, joka lämpenee puulla. Takka. Isot makkarit, jotta mahutaan ainaki aluks nukkumaan koko perhe samassa huoneessa. Riittävästi huoneita myös muuhun käyttöön. Eli kaikin puolin ihana koti, joka vaatii vain vähän remonttia.

Helmikuun alusta alkaa meiän vastikkeen maksu. Muutto kuun puoliväliin mennessä. Joten hommaa riittää, jotta ehtii kaikki pakkaamaan määräaikaan mennessä. Samalla pitäs hoitaa kaks lastaki ja miehen käyä töissä. Pikku hiljaa ollaan pakkailtu kaikkee sellasta, mitä ei just nyt tarvita. Lastenvaatteet ja omat vaatekaapit on käyty läpi ja paljon turhaa myös laitettu pois.

Tästä se siis alkaa, suuren asuntolainan maksu. Tuleva koti on kuitenki sen arvoinen. Kuvia lupaan, kun käyään siellä tai viimestään muuton jälkeen. Nyt vain odotellaan ja eletään normaalia arkea. Paljon on siis uutta tiedossa ja hyppy tuntemattomuuteen, vieraalle paikkakunnalle.

Isoveli ja pikkusisko: pohdintoja meiän lasten nimien takaa

Ollaan tiietty molempien lasten sukupuolet etukäteen, joten meillä oli aikaa pohtia nimiasiaa jo etukäteen. Mietittiin ja mietittiin, jotain oli mielessäkin. Ekaks Murunen. Pojan nimiä oli yllättävän vaikee keksiä. Mulla oli kuitenki ollu jo kauemmin mielessä yksi nimi, jonka haluisin antaa meiän pojalle. Nimen suosio on nyt räjähtäny käsiin, mutta en mä sillon sitä tienny, sillä ainaki mulla tulee nimestä ekaks mieleen eräs nelijalkainen lastenelokuvatähti. Mies ei aluks halunnu Muruselle mun ehottavaa nimee, mutta pojan syntymän jälkeen totes, että poika on just nimensä näkönen. Etunimi oli siis päätetty. Toinen nimi olikin vaikeempi juttu. Piti löytää etunimen kanssa hyvin sopiva nimi, mut vaihtoehtoja saatiin kuitenki mietittyä muutama. Sit yhen kävelyreissun aikana päätettiin, että poika saa toisen nimensä erään E-kirjaimella alkavan sarjakuvahahmon mukaan. Myöskin tämä nimi on nykysin hyvin yleinen.

Ristiäisissä ainaki mun äiti hämmästy ihan täysin kuultuaan Murusen etunimen, koska hän ei ollu koskaan kuullukaan sellasta nimee olevankaan. Muistan, kun muutaman muunkin suu loksahti lähes auki nimen paljastuttua. Se on kuitenki tällä hetkellä tosi yleinen, joten ihmettelen, miten he eivät  oo kuulleet muka aikasemmin. No joka tapauksessa poika sai nimensä ja hyvin pian myös sukulaiset kertoivat nimen olevan juuri sopiva meiän pojalle. Nyt ei kukaan vois enää kuvitellakaa pojalle muuta nimee. Hyvin harvoin Murusta kutsutaan omalla etunimellään, sillä lempinimiä on jo monta ja jostain syystä on kaikkein luontevinta käyttää lempinimee. Kutsumanimee käytetään esimerkiks, jos lasta kielletään tekemästä jotain ei-sallittua. Tällä hetkellä eniten on käytössä pojan oma etunimi, sillä uhmaikä on Murusella sen verran paha ja just nyt päällä. Kaikki on vaan ei.

 

 

Sit meiän Natiainen, neitonen eli Typy. Jo tytön odotusaikana pyöriteltiin muutamia nimiä, kuten ennen isoveljenkin syntymää. Mietittiin, mikä sopii hyvin suuhun ja isoveljen nimen kanssa yhteen. Samoin aateltiin, että ois kiva olla kuitenki sellanen nimi, ettei jokaisella vastaantulevalla tytöllä oo samaa nimee. 1980-luvulla nimestä on tullu suosittu, mutta yhtä käytetty se ei oo kun isoveljen etunimi. Tytyn syntymän jälkeen päätettiin tytön etunimi, mut se ei tuntunukaan sopivan neitille. Pähkäilyn tuloksena päädyttiin Tytylle annettuun nimeen. Se myös sopii hyvin yhteen isoveljen nimen kanssa. Tällä kertaa nimi ei aiheuttanu samanlaista hämmennystä kuin Murusen nimi pari vuotta sitten. Tytyllä on kaimoja myös urheilijoiden keskuudessa.

 Halusin Tytylle kolme nimee, vaikka pojalla niitä on vaan kaks. Keskimmäistä nimee mietittiin ekaks kutsumanimeks, mut ei se ollukaan käypänen meiän tytölle. Yks mun suosikkinimistä oli taas annettu eri muodossa yhelle sukulaislapselle. Kolmas nimi päätettiin ennen muita nimiä, mut etunimeks sitä ei haluttu. Se oli hyvä ratkasu, koska nimestä on tullu tosi yleinen. Neitosen kolmas nimi on mun toive ja muut nimet mietittiin yhessä. Ei ollu kovin helppoo löytää kolmee nimee, jotka sopis yhteen muitten valittujen nimien kanssa.

Kumpikaan meiän lapsista ei oo saanu suvussa käytettävää "kiertonimee", vaikka mun toinen nimi olis nätisti sopinuki ainaki tytön kolmanneks nimeks. Ei vaan koettu tarpeelliseks ja ompahan lapsilla ihan omat nimet. Tosin edelleen mun äiti odottaa, että joku lapsenlapsista sais nimensä yhden sukulaisen mukaan. Se jää vielä nähtäväks, toteutuuko äitin ja mummin toive.

 Jostain syystä jokaisen sekä meiän vanhempien että myös lasten nimistä yks alkaa kaikilla samalla kirjaimella. Ihan sattumalta mun ja miehen etunimet alkaa sillä, joten oli luontevaa antaa lapsille samalla kirjaimella alkava nimi. Lasten nimiä pohdittaessa mietittiin myös niiden sopivuutta meiän sukunimen kanssa. Mikään paljon vierasperäsiä kirjaimia sisältävä tai muuten mun mielestä erikoinen nimi ei ees sointus meiän sukunimen kanssa. Mut jokainen tekee, miten haluaa. Meiän lapset on nimetty just niin, ku ite ollaan haluttu nimetä.

Subjektiivinen päivähoito: oikeus vai vääryys

Aluks alkukesän tuntemuksia:

Tiiän, että nyt sohasen muurahaispesää, mutta asia on meiän perheessä hyvinkin ajankohtanen. Elo-syyskuun vaihteessa syntyy vauva ja esikoinen on sillon vajaa 2,5-vuotias. Poika on ollu perhepäivähoidossa viime elokuulta, mutta on nyt heinäkuun ja myös puolet elokuusta kotona. Sen jälkeen poika jatkaa hoidossa. Moni kysyy, miksi, vaikka mä oon vauvan kanssa kotona. Asiat ei oo aina niin mustavalkosia ja tätäkin asiaa pohdittiin kauan.

Punnittiin asiaa niin rahallisesti kuin mun oman ja myös pojan jaksamisen kannalta. Poika oli pienestä pitäen huono nukkuja. Välillä valvottiin lähes aamukuuteen. Nyt meillä on vielä eri tilanne, kun mies on arkipäivät töissä ja myös hänen tulisi saada nukkua. Jos myös tuleva Natiainen on yhtä huono nukkuja kun Murunen, mun jaksaminen on tiukilla. Joku totes  jollain keskustelupalstalla, ettei saisi haluta lisää lapsia, jos ei kykene hoitamaan niitä kotona. Mä inhoon tollasia kommentteja. Muutenkin nää on perhekohtasia asioita. Aina.

Rahallisesti hoidon jatkaminen ei oo kannattavaa, mutta mä epäilen mun omaa jaksamista, jos poika on päivät kotona. Todellakaan joka päivä en oo lasta viemässä hoitoon, mutta varmaan kerran, pari viikossa. Tilannettahan ei voi tietää etukäteen, mutta siihen on nyt kuitenki varauduttu. Toinen juttu on se, etten mä kykene tarjoamaan samanikästen seuraa ja erilaisia virikkeitä niin paljon kuin hoidossa on mahollista. Poika tykkää lähtee hoitoon, koska siellä on leikkiseuraa ja mukava hoitotäti. Meillä ei myöskään oo tässä ihan lähellä samanikästä leikkiseuraa tarjolla.

Edit. 30.11.

Pojan viimeinen hoitopäivä oli perjantaina ja ollaan kiitollisia siitä, että poika sai olla hoidossa tänne asti eli lähes koko syksyn ja hoitopäiviä oli kuitenki enemmän, kun aattelin. Kuten arveltiin, vauvan unirytmit on ollu kovasti hakusessa, tosin tällä kertaa niukan painonnousun takia, joten 3 tunnin säännölliset syötöt eivät oo voineet olla vaikuttamatta tytön rytmeihin. Muuten Tyty nukkuu yleensä yönsä hyvin, kunhan rupee yöunille (tänään puol kolmen maissa), mutta me vanhemmat ollaan taas nukuttu huonoja yöunia oikeestaan Tytyn syntymästä, eli syyskuun alusta, asti. Mulla olis ollu kotona tosi rankkaa kahen pienen lapsen kanssa, joiden unirytmit on aivan erilaiset ja Murusen kanssa ei voi luistaa tietyistä päivän rutiineistakaan. Murunen on vielä sen verran mustasukkanen vauvasta, että oikeestaan vaan isi kelpaa ja äiti kelpaa ehkä just ja just, tosin nyt jo useemmin ku aiemmin, joten päivät ois voinu olla aika mielenkiintosia. Jo nyt meiän aamut on ollu välillä lähes katastrofaalisia, kun poika ei suostu nousemaan sängystä saati menemään potalle ja myös sisä- ja ulkovaatteiden pukeminen on ollu tosi vaikeeta, koska pojan oma tahto alkaa olla niin vahva. Murunen myös saattaa lyödä, heittää siskoa jollain lelulla, potkasta päähän näin esimerkiks, joten koko ajan saa olla tarkkana ja silmät selässäki.

Oon tyytyväinen myös siihen, ettei mun oo tarvinnu taistella pojan aamupalan, lounaan ja välipalan syönnin suhteen ku viikonloppusin, sillä täällä kotona se on niin vaikeeta ja äitin ja isin hermot todellaki koetuksella. Murusen perhepäivähoitaja, mutta erityisesti toiset hoitolapset, on ollu pojalle tosi tärkeitä, joten saas nähä, miten nyt käy, kun hoitoon ei enää mennäkään pitkään aikaan.

Vielä enemmän tulee varmasti aiheuttamaan kritiikkiä meiän päätös laittaa tyttö hoitoon jo ens syksynä. Mies pitää kesälomansa ja sen jälkeen molemmat lapset lähtee hoitoon ja syy on sama, kun pojan päivähoidon jatkamisenkin, mun oma jaksaminen. Eikä nykystä suuremmat tulotkaan olis pahitteeks, mutta ennen kaikkea kaipaan paluuta koulumaailmaan sen hektisyydestä ja yllätyksellisistä päivistä huolimatta. Näin meillä, muut tehköön, miten parhaaks kokevat. Kuten oon jo aiemmin todennu, musta ei valitettavasti oo kotiäidiks.

Imetys: hyvän äidin kriteeri?

Kirjottelin tästä aiheesta jo pari vuotta sitten esikoisen syntymän jälkeen. Murunen sai pumpattua maitoo kahen kuukauden ikään asti korvikkeen rinnalla ja sen jälkeen siirryttiin pelkälle korvikkeelle. Olin laiska äiti, kun en jaksanu pumppailla. Syy imetyksen hankaluuteen oli se, että pojan alahuuli oli ylähuulen alla, jolloin ei saanu oikeenlaista otetta ja menetti vaan hermonsa. Murunen oli siis pullolapsi, mutta silti hänestä on kasvanut hurmaava ja täyspäinen (?) uhmis ja isoveli.

Neitonen sai tissiä korvikkeen rinnalla kahen kuukauden ikään saakka, mut sit riitti neitin mielestä. En jaksanu huudattaa tyttöö, jota varmasti rasitti ja rasittaa edelleen "pakkosyöttäminen" 3-4 tunnin välein pienipainosuuden takia. Tyttö kyllä suostu syömään tissistä välillä pidempiäkin aikoja, mutta harvoin. Päivittäin sai kuitenki mun omaa maitoo tonne 2 kk ikään asti. Nyt Tyty on saanu parin viikon ajan vaan korviketta ja sillä meillä mennään. Olen jälleen laiska äiti, joka ei edelleenkään jaksa pumpata maitoo lapselleen, vaan lapsi joutuu syömään tuttipullosta (paha, paha juttu) pelkkää korviketta (toinen paha juttu).

Tämä aihe aiheuttaa aina keskustelua. Osa äideistä puolustaa täysimetystä eivätkä he halua edes opettaa lasta pullolle. Ok, mutta ei siitä kannata nostaa kamalaa meteliä eikä se ole pahasta, jos lapsi oppii syömään myös pullosta. Siis mun mielestä. Mä oon siis huono äiti, kun mä en oo imettäny lapsiani kuin vähän aikaa ja lapsistani on tullut pullolapsia, koska silloin lapsi ei voi saada yhtä paljon läheisyyttä kuin äitin tissillä ruokitut. Mä en oo samaa mieltä. Myös pullosta syötettäessä lapsi saa läheisyyttä ja  turvaa. Silloin on myös koko ajan läsnä tärkee ihminen, mutta sen ei tartte olla äiti. Myös isi voi osallistua lapsen ruokkimiseen joko säännöllisesti tai tarvittaessa.Mun mielestä myös tämä on tärkeetä, sillä niin äitiki saa hieman lepoaikaa ja isi ( tai joku muu aikuinen) voi syöttää vauvaa välillä.

Rintamaidossa on enemmän ravinteita ja muita tärkeitä aineita kuin korvikkeessa. On varmasti, mutta välillä tuntuu siltä, että tissimaito on ainut ja oikea vauvanruoka, vaikka kaikki ei syystä tai toisesta (mitä muut ei välttämättä tiedä arvostellessaan toisia) pysty, halua tai voikaan imettää lastaan. Tuleeko meiän lapsista sitten paljon sairastelevia ja etäisiä lapsia, kun ne saa vaan korviketta? Mun mielestä ei. Vertailu on ärsyttävää ja jotenki turhaa, koska joka tapauksessa lapset on yksilöitä ja on mahollista, että korvikelapsi sairasteleeki vähemmän kun täysimetetty lapsi. On hyvä, että äiti saa myös faktatietoa imetyksen tärkeydestä, mutta ainaki mä oon kokenu, että jotkut jaksaa sanoo asiasta jatkuvasti, vaikka asia on tullu jo selväks. Joku tuore äiti voi lannistua aivan täysin, kun ei pystykään syystä tai toisesta ruokkimaan itse lastaan, koska hän tietää, miten tärkeää imettäminen on lapsen kannalta. Ei sekään oo oikein, että äiti syyllistää itteensä siitä, että hän joutuu toimimaan toisin kuin pitäisi (muiden mielestä) tehä. Imetyksen epäonnistuminen on joillekin äideille kauhun paikka ja sit siitä vielä syyllistetään. Ei näin pitäis olla, koska eikö pääasia oo kuitenki se, että vauva saa riittävästi ravintoa tulipa se sitten tissistä tai kaupan korvikkeesta.

Imetys on tärkeää ja siihen kannustetaan, mutta silti hyvän äidin kriteeri ei voi olla se, että pystyy itse ruokkimaan lastaan. Se kun ei onnistu kaikilta millään. Ja jokainen äiti yrittää tehä parhaansa lapsensa eteen heti syntymästä asti ja siihen kaikkia pitäs tukea ja kannustaa. Äitien ei pitäs olla niin ehdottomia tai suorastaan fanaattisia toisia äitejä kohtaan, vaan ymmärtää myös heiän erilaiset menettelytavat ja mielipiteet, vaikka olis itte eri mieltä asiasta. Syyllistäminen ei aiheuta kun pahaa mieltä, varsinkin tuoreille äideille, joiden mielialat heittelee jo muutenki. Siispä ei heitetä enää vettä kaivoon tämän asian suhteen. Jooko?

Tytyn kasvua

Tässäpä Tytyn mittoja terkan ja lääkärin kommenttien kera.

Tyty syntyi siis 4.9.14, painoa oli 3535 g ja pituutta 50,5 cm

10.9 ( 6 pv) paino 3165 g
Ihana, hyväihoinen tyttö. Aukile kunnossa. Refleksit hienosti. Paino laskenut edelleen, nyt lisämaitoa.

12.9 paino 3145 g

15.9 paino 3245 g
Nyt painoa tullut kivasti. Lisämaitoa saa 40-60 ml kerrallaan useita kertoja päivässä.

18.9 (2 vk) paino 3285 g
Suloinen tyttö. Painon kehitys vielä hidasta, katsotaan ensi viikolla. Napa laapistettu.

24.9 ( 3vk)  paino 3315 g, pituus 52,6 cm
Jäntevä, napakka vauva. St +(joku merkki). Painoa tullut naftisti.

26.9 paino 3440 g (tehosyöttämistä 24.-26.9 osastolle joutumisen uhan takia)
N. 35 ml saa 3 tunnin välein korviketta+ äiti parisen kertaa päivässä imettää. Nyt painoa tullut hienosti.

2.10 paino 3710 g (eli ohitettu syntymäpaino)
Rintamaitoa 4-5 x päivässä, korviketta n. 3 h välein. Yöllä syö huonommin. Painoa tullut nyt 6 päivässä 270 g.

9.10 ( 5vk) paino 3815 g, pituus 54,2 cm
Rintamaitoa saa päivittäin, pääosin kuitenkin korviketta. Vauva on hyväntuulinen, nukkuu hyvin (juu, vielä sillon). Ei viihdy yksin. Kasvua nyt kivasti.

15.10 (6vk) paino 4020 g, pituus 55 cm
Jäntevä tyttö. St + (joku merkki). Hyvin kasvaa

4.11 (2kk) paino 4410 g, pituus 57,0 cm
Sirpakka, ihana tyttö! Nyt yöt risaisia, haluaisi öisin keskustella. Pulauttelee. Kerralla vanhemmat antavat n. 100 ml, muuten pulauttaa ylimääräiset. Päivisin syö n. 3 tunnin välein, öisin 4-4,5h välein.

Tässäpä Tytyn mittoja.

Mitä sitten, kun äiti ja isi ei enää jaksa?

Viime viikkoina on julkisuudessa puhuttu ja keskustelun aiheeksi on nostettu pienten lasten vanhempien ongelmat ja niistä selviäminen. On myös pohdittu, mitä asialle voisi tehdä jo ennen kuin ongelmat kärjistyvät ja niihin etsitään erilaisia omia ratkaisuja.

Ennalta ehkäisevä toiminta on tärkeää, mutta aina vanhemman väsymys ja huono olo ei näy ulos päin, koska hän ei puhu asiasta muille. Omassa päässään hän voi pohtia asioita paljonkin ja sillon tilanteeseen olisi mahdollista puuttua, jos vain olisi voisi nähdä toisen pään sisälle mitä kaikkea hän käy läpi ja kokee sillä hetkellä. Se ei kuitenkaan oo mahdollista, valitettavasti.

Meillä omaa ja puolison jaksamista kysellään jokaisen neuvolakäynnin yhteydessä ja hyvä niin. Omat huolenaiheensa on aiheuttanu ja aiheuttaa edelleen Tytyn painoasiat. Tytyn kakskuukautis-neuvolaan mennessä oltiin käyty tytön kanssa tapaamassa neuvolantätiä jo kymmenisen kertaa. Joinakin viikkoina kahesti viikossa. Asia ei voi olla mietityttämästä meitä vanhempia. Vähäisen painonnousun takia lisämaitoo on nyt annettu ohjeiden mukaan ja voi melkeen sanoo, että Tyty saa pelkästään korviketta erinäisten syitten takia.

Yhellä painokontrolli-kerralla terkka oli varannu meille tunnin ajan, koska hän oli huolestunu meiän jaksamisesta ja myös isoveljen uhmaan liittyvistä asioista. Sillon keskusteltiin mieltäpainavista asioista hyvinkin tarkasti ja terkka kehotti meitä myös ottamaan yhteyttä neuvolapsykologiin, jonka luota käytiin hakemassa kättä pidempää isoveljen kanssa toimimiseen. Myös mun jaksaminen oli erityisesti terkan huolenaiheena. Yövalvomiset ei voi olla vaikuttamatta omaan ja miehen jaksamiseen ja välillä mulla on myös keinot vähissä ton meiän uhmiksen kanssa. Terkka käski heti ottaa yhteyttä, jos mun mieliala alkaa mennä alavireiseksi, jolloin asiaan voiaan vielä puuttua riittävän ajoissa. Toisaalta meiän neuvola on niin pieni yksikkö, että siellä on aina aikaa kuunnella ja kertoa omista huolistaan ja miettiä yhessä keinoja helpottamaan tilannetta. Tai ehkä henkilökunta osaa kysyä ne oikeat, just siihen tilanteeseen liittyvät, kysymykset.

Oma jaksaminen voi olla kortilla jossain vaiheessa pelkästään huonojen yöunien takia. En mäkään voi sanoo olevan skarpimmillani neljän tunnin unien jälkeen, mutta silti mä pärjään. Tosin miehen tuella. Oliskin tosi tärkeetä, että vierellä olis joku, jolle puhua mieltä painavista asioista ennen kun niistä tulee liian suuria ja vaikeita ratkastavaks ja vanhempi alkaa miettiä erilaisia keinoja päästäkseen pois tilanteesta.  Avunhuudot kun jää sillon saamatta ja seuraukset saattaa olla hyvinkin kauheat, kuten on nähty nyt lähiaikoina.

Mä ite oon kertonu terkalle omista peloistani (pelko saattaa olla ehkä liian vahva sana, mutta tilanne on kuitenki mulle hankala ja vaikea) ajasta, kun isoveli jää minun ja vauvan kanssa kotiin. Se koittaa jo vuodenvaihteessa, mutta onneks sitä ennen mies on lähes koko joulukuun kotona, joten saan asiaan pehmeen laskun. Terkka myös ehdotti perhetyön käyttämisen mahdollisuutta, jos tuntuu, ettei vaan jaksa. Ainakaan vielä siihen ei oo ollu tarvetta, mutta on hyvä tietää, että sellanenki on olemassa tarpeen niin vaatiessa. Myös isovanhemmat ovat korvaamaton apu ja aina saatavilla, joten ollaan onnekkaita, että meillä asuu hoitoapua niin lähellä. Terkka myös kehotti käyttämään isovanhempi-korttia säännöllisesti, sillä me saadaan sillon hengähdysaikaa ja vietettyä aikaa yhessä myös kolmisin.

Kuusiviikkoisen Tytyn kuulumisia

Pitkästä aikaa pääsen kirjottelemaankin jotain. Koko ajan tuntuu olevan liian vähän aikaa tehä oikeestaan yhtään mitään muuta kun huolehtia lapsista ja ruokkia heiät. Mies on päivät töissä ja mä Tytyn kanssa kotona isoveljen ollessa hoidossa.

Tyty on kiltti vauva, mutta vaatii jatkuvasti seuraa ja yksin ei viihdy just yhtään. Mä oon lähes koko ajan kiinni vauvassa, joten me vietetään päivät lähes vaan olkkarin sohvalla ollen. Kotitöitä teen jos ehdin, mutta ennen kaikkee, jos jaksan. Tytyn vuorokausirytmit heittää ihan häränpyllyä ja tilanne vaihtelee yöstä toiseen. Nyt on ihme kyllä ollu jo jonkun aikaa yöunilla, sillä aiemmin tällä viikolla Tytyn sain yöunille vasta aamukahelta. Mies hoitaaki meillä yöherätykset, jotta mä saan edes nukuttua pidemmän pätkän, ees muutaman tunnin.

Tytyllä laski syntymän jälkeen paino melki 20% ja viikon ikäsestä lähtien ollaan käyty tiiviisti painokontrolleissa. Tyty myös syö pääasiassa korviketta, sillä siitä lähtien hänet on pitäny ruokkia säännöllisesti 3 tunnin välein, Nyt on paino onneks saatu jo hienosti nousuun, mutta edelleen kontrollit jatkuvat. Tyty kyllä syö, mutta välillä ihan liikaa, joten megapuklut ainaki kerran päivässä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Onneks Tytyllä on paljon bodyja, koska niitä menee vähintään kaks yhen päivän aikana. Tänään meni neljä, joista tosin yks ylimenneiden kakkojen takia.

Meillä menee siis ihan mukavasti Tytyn kanssa. Aika on kortilla, isoveli uhmailee ja on lisäks mustasukkanen ja mitä se kahdenkeskinen aika muka on, mutta kuitenkin se on vaan elämää ja ihanaa sellasta.

Murusen pikkusiskon syntymä

Murusesta tuli tosiaan isoveli viime viikon torstai-iltana eli 4.9. Raskausviikkoja oli silloin kasassa 40+2 eli tyttö viihtyi mahassa päivän pidempään kuin isoveljensä. Syntymäpäivän aamuna kävelin kotiin esikoisen hoitopaikasta muutaman kilsan matkan ja päivällä kävin kävellen neuvolassa ja liikuntaa tuli muutama kilsa lisää. En tiiä, oliko tolla vaikutusta, mutta supistukset alko tossa neuvolakäynnin tienoilla yhen maissa iltapäivällä. Seurailin niitä ja neljän maissa rupesin kellotteleen, koska ne eivät loppuneet vaan päin vastoin lisääntyivät. Viiden aikoihin alko olo olla jo melko tukala, mutta mies ja poika olivat temppujumpassa enkä viittiny (vaikka ois kannattanu tehä nii)keskeyttää niitten jumppaa.

supistuksia

Kun pojat kotiutu, kello oli jotain puol seittämän. Tuntia aiemmin olin soittanu omalle isälleni, joka lähti tulemaan tänne päin lapsenvahdiks (matkaa vajaa 300 km) ja soittelin myös synnärille, josta käskivät tulemaan, kun en enää pysty olemaan kotona. Kattelin koripalloo ja kävelin ympäri alakertaa aina supistuksen tullessa ja sanoin miehelleki, et kohta pitää lähtee näytille. Siinä vaiheessa mies rupes vielä siivoomaan (!), koska täällä oli sen verran sotkusta ja soitti myös naapurille, joka oli lupautunu lapsenlikaks tarvittaessa. Mä rupesin keräämään loput tavarat kasaan ja tuskailin supistusten kanssa. Kun lapsenlikka tuli puoli kasin maissa, me lähettiin kohti sairaalaa.

 Automatkan aikana supistukset tiheenty, sillä yhen kappaleen aikana tuli kaks ja mieskin alko olla vähän kauhuissaan. Sairaalan pihassa tuli taas supistus ja silti piti kävellä vielä ikuisuudelta tuntunu matka synnärivastaanotolle. Mut otettiin nopeesti sisään ja pääsin tutkittavaks. Normaalistihan otetaan vauvan sydänkäyrää ja katotaan supistuksia, mutta tällä kertaa kätilö huomas mun kivut ja tarkisti kohdunsuun tilanteen. Ihmettelin, kun se kysy multa, et onko ponnistuksen tunnetta. Mut sit kätilö sano: "Tää on kaheksan senttiä auki." Kätilö huikkas miehelle, että nyt lähetään nopeesti saliin ja vaikka sisukas oonkin, suostuin ottamaan pyörätuolin, sillä supistuksia tuli jo niin tiheään. Synnytysosastolla katottiin nopeesti sali ja siirryttiin sinne. Mun olo oli jo tosi tuskanen, sillä en ollu saanu mitään kivunlievityksiä. Mä en kyenny ees nouseen heti sängylle, kun supisti niin paljon. Kätilö vaan tuumas, että mä synnytän ihan kohta, sillä aloin tuntee jo paineen tunnetta. Pyysin kaikki maholliset kivunlievitykset jo synnärivastaanotolla, mutta mitään ei ehitty antaa. Kun pääsin sängylle vedet meni ja kätilö käski ponnistamaan, sillä pää näky jo. En tiiä, oliko jo toinen ponnistus (ponnistusvaihe kesti minuutin), kun tyttö tuli maailmaan. Kello oli sillon 20.13.

Mieskin oli ihan pöllämystyny synnytyksen vauhdikkuudesta, sillä kätilö joutui kehottamaan useammin miestä ottamaan kuvia vastasyntyneestä pienestä tytöstä. Vauvaahan oli veikkailtu isoks mun raskausdiabeteksen takia, jopa 4,3 kg, mutta todellisuudessa syntymäpaino oli just päälle 3,5 kg (3535g). Pituutta meiän pitkäsäärisellä (ei oo ainakaan periytyny vanhemmilta), oli 50,5 cm. Mä ite selvisin "helpolla", sillä mulle ei tullu repeämiä ja verenvuotoaki oli vaan vähän. Siitä alkoki odottelu, sillä mulle oli luvattu pääsy potilashotelliin, Siinäki meinas olla mutkia matkassa mun epilepsian takia, vaikka viimesin kohtaus on ollu jo vuonna 2005. Ennen potilashotelliin pääsyä täytyy salissa olla 5 tuntia, sillä 2h ja 4h synnytyksen jälkeen tarkistetaan vauvan vointi. Vauvan vointi oli ok ja potilashotelliin päästiin, koska mies tuli mukaan ja olo koko ajan paikalla. Kun kätilö vei meidät hotelliin, kello oli jo aamukaks, joten hotellisänky kutsu houkuttelevasti. Vauva nukku omassa sängyssään ja herätti muutaman kerran yöllä. Neljän tunnin välein tyttöä tuli herätellä ja syöttää sekä aamu-, päivä- ilta- ja yövuorojen aikaan piti käydä kertaalleen näyttämässä vauvaa kätilölle, joka tarkisti vauvan voinnin.

isoveli ja pikkusisko <3

Mitä ajattelen tästä toisesta synnytyksestäni? Sitä multa kyseltiin monta kertaa. Oliko kamala kokemus synnyttää luomuna? En todellakaan ollu suunnitellu luomusynnytystä, vaan halusin vähintään epiduraalin, mutta se menikin nyt toisin. Olihan se ihan erilainen kokemus, kun pojan syntymä, joka oli käynnistetty synnytys epiduraalilla. Silti ei mulle jääny mitään kammoo synnytyksen suhteen. Ens kerralla vois lähtee sairaalaan jo hieman aikasemmassa vaiheessa, ni ei tulis nii kiirusta. Tosin salin kätilö sano, että toinen lapsi tulee yleensä tosi nopeesti ja kolmas paljon hitaammin. Se jäänee nähtäväks.

Käynti äitipolilla

Kävin torstaina vauvan suuren koon takia painoarviokontrollissa äitipolilla ja mua oli myös varoteltu, että synnytystä ruetaan heti käynnistään, ettei vauva ehi kasvaa kovin isoks. Eipä se kuitenkaan ihan nii menny.

Menin ekaks kätilön huoneeseen, jossa otettiin pitkä sydänkäyrä lääkärin tarkastelua varten. Sen jälkeen oottelin hetken lääkärille pääsyä. Olin kuulema aamun eka opetuspolille tulija, joten pääsisin heti, kun kaikki olis heillä valmista. Lääkäri kutsu mut huoneeseen ja siellä oli jo yks lääkäriopiskelija ja toinen tuli vähän myöhemmin. Sit mua alettiin tutkia. Ai niin, kätilön mukaan vauva on keskikokonen, ei yhtään suurempi, ainakaan nelikilonen.

Lääkäri tutki kohdunsuun ym. ja toinen lääkäriopiskelijoista teki samat tutkimukset heti perään. Ei oo varmaan noi tutkimukset sattunu ikinä niin paljon, kun lääkäriopiskelijan tekemänä sattu. Varsinkin lantion tunnustelu oli aika kamala kokemus. Oikein hyvä, luinen lantio mulla. Sit mut ultrattiin ja lääkäri selosti opiskelijoille koko ajan kaikenlaista, mistä mä en itte ymmärtäny mitään. Hienoja termejä ne kyllä käytti. Ultran mukaan lääkäri ei saanu painoarvioks vauvalle ees sitä samaa, minkä äitiysultran lääkäri sai sillon aiemmalla käynnillä. Vauva siis arvioitiin n. 3,7-kiloseks eli aivan normaalikokoseksi. Tästä syystä ei ollut mitään järkee rueta käynnistään, sillä pää oli vielä korkeella, kohdunkaulaa jäljellä, pehmeä, 2,5 cm, sisäsuu suljettu ja ulkosuu sormelle auki.

Sain siis lähtee takas kotiin. Varuilta mulle on varattu aika tasan viikon päähän äitipolille loppuraskauden seurantakäyntinä ja myös epin takia. Jos vauva ei oo siihen mennessä syntyny, synnytystä aletaan käynnistellä siitä suoraan.

Neuvolan varasin vielä tän viikon torstaiks, ni pystyy kattoon noi verenpaineet ja hemoglobiinin.

E ja Natiainen 40+0

Meidän Murunen (kuvia)

On pitäny jo pitkään kirjotella myös Murusen kuulumisia, mutta se on vaan jääny jostain syystä tekemättä. Nyt aattelin kertoilla reilu 2-vuotiaan pienen pojan terveisiä kuvien kera.

Murunen täytti huhtikuussa 2 vuotta ja tuntuu, että siitä lähtien elämä on ollut jokapäiväistä kieltämistä ja käskemistä. Ei-sana on tullut hyvin tutuksi. Toinen kissoista on ollut erityisesti tulilinjalla, mutta onneks kyseessä on asiaan yllättävänkin rauhallisesti suhtautuva kolli. Murunen saa repiä hännästä ja turkista aika huoletta ja puututaan asiaan kyllä aina, kun huomataan pojan taas olevan kissan kimpussa. Toinen kissa onneks vetäytyy kauemmas, jos/kun Murunen yrittää lähestyä sitä.

Tottakai kasvavan lapsen on myös kokeiltava omia rajojaan ja samalla äitin ja isin hermoja. Vaikka on sanottu monta kymmentä kertaa aiemmin, ettei äitiä tai isiä saa potkia, lyödä tai raapia, niin silti samasta asiasta saa jälleen kerran huomauttaa uudestaan. Murusta on erityisesti kielletty hyppimästä ja menemästä äitin mahan päälle, mutta jotenkin tämäkin kielto unohtuu ja mä saan olla jatkuvasti varuillani Murusen äkkinäisten liikkeitten takia.

Rakas pieni miehenalku on verbaalisesti lahjakas eikä meillä oo hiljasta hetkee ennen kun poika on nukkumassa. Suu käy koko ajan ja puhetta tulee monta lausetta putkeen. Tällä hetkellä on tärkeetä selittää koko ajan, mitä poika on tekemässä. Poika matkii myös aikuisia hyvinkin tarkasti. Saa siis varoo tarkasti omia sanojansa.

Poika on myös varsin omatoiminen, mikä on toisaalta hyvä juttu, mutta toisaalta häntä saa olla jatkuvasti vahtimassa. Lauantaina leivottiin ja Murunen päätti alottaa leipomisen ittekseen ja kyllähän siitä aikamoinen sotku tuli, kun sokerit, vehnä-, peruna- ja kaakaojauhot oli pitkin lattioita. Mutta eihän poika muuten opi, mulla ei vaan meinannu enää kärsivällisyys riittää, sillä sama homma jatku taikinan teon aikanakin. Poika oli kuitenki kovin mielissään, kun pääsi auttamaan äitiä ja olemaan mukana. Potalla käynnin jälkeen täytyy olla nopea ja auttaa poikaa ennen kuin hän onnistuu kippaamaan tuotoksensa pöntön viereen lattialle. Niin on käyny muutaman kerran. Pottailut sujuu muuten hyvin. Poika on ollut jo jostain heinäkuulta asti ilman vaippaa päivisin ja tässä kuussa hän ei oo huolinu enää yövaippaakaan. Muutamat vahinkopissat on tullu, mutta sehän on vielä ihan luonnollista. Meillä ei oo siis kahta vaippaikästä samaan aikaan, mikä on vaan mukava juttu kaikkien kannalta.

Yöunet on ollu meillä suurin ongelma koko tämän vajaa 2,5 vuotta. Poika herää yleensä joka yö vähintään kerran. Tällä hetkellä poika vielä nukkuukin meiän välissä, koska siinä näyttää olevan paras paikka kaikkien yöunien kannalta. Tarkotuksena oli siirtää poika takas omaan sänkyyn ja huoneeseen nukkumaan ennen Natiaisen syntymää, mutta ei taia enää onnistua.

Murusen lempipuuhaa on piirtäminen. Onneksi valtaosa piirroksista pysyy paperilla, mutta kyllä seinät ja lattia on saanu jo osansa. On jännä myös seurata, kuinka etevä poika on erilaisten teknisten laitteiden kanssa. Xboxin saa päälle ja pois, mun ja miehen puhelimiin piti jo laittaa lukitus, ettei poika pääse soitteleen omia puheluitaan ym. ja rakastaa tabletilla piirtämistä ja pelailua. Muuten Murunen olis koko ajan sammuttamassa ja laittamassa päälle tai sekottamassa kokonaan mun ja miehen tietokoneita.

Murunen ei oo vielä jättäny päiväunia pois, vaan nukkuu semmoset 1-2 tunnin unet. Arkisin päivähoidossa muiden hoitolasten kanssa ja kotosalla yleensä rattaissa pihalla. Toivottavasti poika ei ihan keksi jättää päiväunia pois, sillä se on ainut rauhallinen hetki päivästä, kun voi tehdä esimerkiks kotihommia ilman pientä apuria.

Yleensähän lapset ovat paljon äidin perään ja äiti on se tärkein. Meillä on toisin päin. Jos isi vain on saatavilla, poika menee hänen luokseen. Syynä tähän on miehen pitämä hoitovapaa keväällä 2013, kun poika oli noin vuoden ikänen. Isi ja poika sai viettää aika kahestaan. Ihaillen seuraan edelleen miehen ja Murusen yhteisiä tekemisiä. Vasta vähän aikaa, on myös äiti kelvannut lohduttajaksi.

<3

Torstaita odotellessa

Perjantaina odotti postilaatikossa odotettu kirje. Soittoa ei tullut äitipolilta, mutta tämännäkönen lappunen sieltä tuli:

 Mulla piti olla tänään vielä neuvolakäyntiki, mutta toisesta neuvolasta soitettiin ja kerrottiin ajan peruuntuneen sairastapauksen vuoksi. Juttelin sitten soittajan kanssa käynnistykseen liittyvistä asioista, sillä oikeastaan niiden takia olisin menny neuvolaan. Koska äitipolikäynti on niin lähellä, oisin voinu perua neuvola-ajan. Todennäköstä on, että synnytystä aletaan käynnistelemään jo torstaina, mutta viimestään perjantaina. Toivottavaahan tietysti olis, että synnytys lähtis itekseen käyntiin, mutta vielä ei oo mitään merkkejä siitä. Ei kivuliaita supistuksia, limatulppaa ym.

Ongelmaks muodostuu esikoisen hoitokuviot. Torstaiaamuna poika viedään normaalisti hoitoon, mutta siitä lähtien on hieman epäselvää. Äiti soitteli ja kerto mun isän olevan tarvittaessa käytettävissä, vaikka välimatkaa onkin vajaa 300 km. Ihanaa, kun on auttamishalua noinkin pitkän matkan päästä. Jos synnytys tapahtus vasta viikonloppuna, anoppi ottaisi pojan, mutta koska hänkin on vielä työelämässä (kuten kaikki isovanhemmat), ei hän voi ottaa Murusta viikolla. Voi siis olla, että torstaina pitää olla puhelu isille.

Jännittääkö käynnistys? En oikein osaa sanoo. Murusen synnytys myös käynnistettiin (olin tosin valmiiks sairaalassa) ja se lähtikin ripeesti käyntiin. Pääsen tosiaan opetuspolille, joten tutkijoita on ainakin kolme. Ei mua haittaa, että paikalla on myös lääkäriopiskelijoita, sillä käytäntöhän heillekin opettaa parhaiten.

Laskettuun aikaan, joka on muuten viikon päästä, ei mennä, joten meiän Natiaisesta tuleekin elokuun lapsi. Ihan ei taia ennättää toisen pappansa synttärikaimaks, sillä se päivä on jo huomenna. Niin ja miehen työkuvioiden takia torstai on aikasin päivä, kun vauvan on "sallittua" syntyä.

Jännän äärellä

Mulla on monta postausta luonnosvaiheessa ja kirjottelen ne valmiiks piakkoin. Nyt aattelin kuitenki kertoilla Natiaisen kuulumisia. Murusen touhuista on tulossa oma postauksensa, kun saan sen kirjoteltua.

Tänään on rv. 38+1. Kävin eilen vauvan painoarvioultrassa, sillä kuukauden takaisessa, vauvan tarjonnan tsekkausultran yhteydessä, huomattiin, että vauva on kasvanut ihan jonkun verran kesäkuiseen ultraan verrattuna. Mullahan on siis noita ylimääräsiä ultria epilepsialääkityksen takia. Syyksi tälle kasvupyrähdykselle eilinen lääkäri (eri kuin muilla kerroilla) arveli joko raskausdiabetesta (yksi arvo just viiterajalla) tai "väärää" laskettua aikaa. Vauva on ollut koko ajan hieman isompi kuin keskimäärin tietyillä raskausviikoilla.

Eilisen ultran perusteella selvisi, että vauvan painoarvio on tällä hetkellä n. 3,5 kiloa ja tästä olis vielä kaks viikkoo laskettuun aikaan. Jos mulla ei ois tota radia, lääkäri ei ois laittanu mulle lähetettä äitipolille ja todennäkösesti käynnistykseen, sillä kaikki mitatut arvot oli kuitenki samoilla prosenteilla (päänympärys, vatsanympärys, reisiluun mitta). Nyt sit kuitenki odotellaan soittoa Taysista ja aikaa sinne. Luultavammin käynnistys tapahtuu ens viikon aikana. Lasketun ajan yli raskauden ei todennäkösesti anneta mennä. Lääkäri myös tsekkas paikat ja kaikki sen suhteen ok. Myös lantion leveys riittää synnyttämään keskimäärästä isomman lapsen.

Nyt siis vain odotellaan. Vauva saa syntyä jo nyt, mutta joka tapauksessa Natiainen tulee maailmaan parin viikon sisällä. Mun olojen suhteen kiirettä ei oo, sillä ainut ongelma on noi liitoskivut. Pitkää yhtäjaksosta kävelyä ei salli enää tehä, mut muuten olo on ok.

Lapsenhoitokuviot on vielä hieman auki, mutta toivottavasti ne selkiytys. Ei tarvis panikoida, mihin laittaa esikoinen h-hetkellä.

Tässä vielä mahakuvaa maanantailta rv. 37+6

Jo elokuu (muutama kuva Murusesta)

Raskaus etenee ja nyt on menossa jo rv. 35+4 eli äitiyslomalla oon ollu jo muutaman päivän. Tosin eipä arki oo just muuttunu aiemmasta. Mies tosin pitää toisen kahen viikon pätkän kesälomaansa ens ja seuraavan viikon. 

Omia kuulumisia: 

Nyt on tosiaan alkanu liitoskivut vai mitkä lie vaivata. Sohvalta ja sängyltä nouseminen sattuu eikä salli enää kovin pitkiä kävelylenkkejäkään tehä kerralla. Ärsyttävää. Silti oon pyrkiny liikkumaan ees vähän joka päivä.

Samoin ärsyttää noi ruokarajotteet radin takia. Vauvahan oli viime ultrassa arviolta kaks viikkoo isompi kun ikäsensä tulis olla. En oo nyt syöny ollenkaan hedelmiä enkä juonu mehuja. Oon siis pyrkiny syömään suht terveellisesti, mutta kyllä tää kesä vaan on vaikeeta aikaa noitten syömisten kannalta. Jäätelö houkuttaa ihan liikaa ja kyllä mä semmosen oon välillä syönyki. Nyt on onneks vesimeloni suhteellisen halpaa ja sitä saa syödä, koska siinä on niin paljon vettä. Kurkku ja paprika maistuu myös. Vettä oon myös pyrkiny juomaan paljon normaalia enemmän, vaikka jostain syystä tuntuu edelleen jäävän liian vähiin juominen. Pakko ois muistaa ottaa joka paikkaan mukaan pullollinen vettä. Kävin just äsken täyttään 0,5 l pullon ja se on kohta jo juotu. Nestettä kun saa juoda aika huoletta varsinki näillä keleillä. 

Nii ja tämä sää. Onhan se kiva, että kesällä on lämmintä, mutta 30 astetta alkaa olla jo vähän liikaa, varsinki ku sisällä on lähes saman verran. Nyt nää muutama vaan n. +25 päivää on ollu ihan mukavia. Huomisesta taas lämpenee. Senpä takia lähetään todennäkösesti osaks ens viikkoo maalle anoppilaan helteitä pakoon. Siellä on ilmalämpöpumppu ja pääsee uimaanki. 

Mulla oli torstaina lääkärineuvola (rv. 35+2). Tottahan toki kesäsulun takia eri terkka ja lääkäri ja kuulema tämän lääkärin tapaan myös synnytyksen jälkeen. ELi nähtävästi meillä vaihtuu siis terkan lisäks (oiskohan viides vuorossa) myös lääkäri. Paino ei oo noussu just yhtään ja verenpaineet aivan samat ku edellisellä kerralla kolmisen viikkoo sit. Hemoglobiini sen sijaan oli laskenu alle 120:een, joten joka toinen päivä pitää ottaa rautatabletti. ENpä oo ennen joutunu rautaa popsimaan, kun normaalisti hb on ollu n. 140. Sf-mitta oli kasvanu edellisestä kerrasta kolme cm ollen nyt 32 ja siirryttiin keskikäyrältä hieman ylemmäs. Vauva liikkuu reilusti ja on edelleen raivotilassa. Ens viikolla sit streptokokkinäyte ja seurantaultra.

Seuraava neuvola parin viikon päästä. Eli ainaki meillä noita neuvolakäyntejä on suht tiheesti myöskin toisen raskauden aikana. 

Hajanaisia ajatuksiani ensimmäisen ja toisen lapsen odotusajoilta

 Tää teksti on alotettu jo keväällä, jolloin aloin pohtia asiaa tarkemmin. Nyt jatkan pohdintaa vielä vähän.

Ensimmäisen lapsen odotus on erilaista kuin seuraavien. Ekan lapsen odotusta tulee seurattua aivan eri lailla kuin tämän toisen kohdalla. Sillon tuli otettua varmaan joka viikko kuva, josta huomasi vauvamahan kasvun. Nyt ei oo tullu napattua vielä ensimmäistäkään mahakuvaa. Tietysti vois ottaa ja verrata mahan kokoo Murusen odotukseen verrattuna. Maha on tästä Natiaisesta kasvanu ihan eri vauhtia kuin Murusesta, minkä myös muut ihmiset ovat huomanneet.

Painoin ennen Murusta monta kiloo vähemmän kuin nyt ennen Natiaisen odotusta. Onneks vaa'an lukemat on pysyny ihan siedettävinä ja toivottavasti niin on jatkossaki. Edelleenkin painonnousu on ollu hyvin maltillista ja siksi vauvan painoarvio yllätti mut. 


Mahakuvia on tullu otettua vain muutama, koska jotenkin en koe tarvetta kuvailla kasvavaa mahaa koko ajan. Jokainen tosin tekee, miten haluaa.  Mahan kasvusta saan kuulla kommentteja joka viikko, mutta niinhän yleensäkin raskausaikana on tapana kommentoida eri asioista. Ja onhan sillä kokoo, mutta aika samoissa mennään kun Murusenkin odotusaikana. Tasasesti keskikäyrällä.

Erona ekaan raskauteen: tällä kertaa "jäin kiinni" sokerirasituksessa ja joudun seuraamaan sokeriarvoja. Mittailin niitä kotimittarilla viikon ja seuraava testijakso olis tiedossa kesäkuun alussa n. viikolla 27. Arvot oli niin hyvät, että viikon seuranta riitti. Tuleepahan vähän kontrolloitua noita syömisiä nyt enemmän ku viimeks. Edit. Myöskin kesäkuun alun arvot riittävän hyvät eli ilman jatkoseurantaa.

Haastavaa on se, että  nyt ei oo mahollista mennä esimerkiksi makaamaan sohvalle sillon, kun tarttis, koska pieni poika tarvitsee seuraa koko ajan. Tai voin kyllä mennä sohvalle, mutta nousen todennäkösesti hyvin pian pois tsekkaamaan, missä poika on tai mitä kiellettyä hän tekee. Tällä hetkellä Murusella puskee vielä uhma päälle ja kaikkee on vaan kokeiltava. Äitin ja isin hermot on siis koetuksella joka päivä.

28.7.

Isoja tavarahankintoja ei meiän oo tarvinnu tehä. Ostettiin kuitenkin tuplarattaat, jotta kahden lapsen kanssa liikkuminen onnistuis paremmin. Meiän yhdistelmiin olis saanu seisomalaudan, mutta koettiin järkevämmäks vaihtoehoks kuitenki tuplat. Huomioon piti ottaa myös se, että poika nukkuu vielä päiväunet useimmiten rattaissa. Nyt rattaita on testailtu pojan kanssa ja ollaan kyllä tykätty kovasti. Vauvan vaatteita ollaan käyty pojan kanssa ostamassa paljon kirppiksiltä ja myös pesty ne ja tsekattu vanhat ja laitettu laatikkoon odottamaan vauvan syntymää. 

Murusen loppuodotus meni äitiysloman osalta aika pitkälti gradua pakertaessa, onneks ei oo enää sellasta lisähommaa. Näin reilu kuukausi ennen laskettua aikaa alkaa noi raskausvaivatkin nostaa päätään.  Selkää särkee liialliset nostelut, liitoskivut vaivaa enemmän ja vähemmän ja mitään ei jaksas tehä. Osittain tietysti johtuu myös näistä helteistä. Ulkona olis pakko olla päivittäin, mutta ei vaan pysty, jos varjossa on aamukympiltä jo +30. Mä en kykene enää juoksemaan Murusen perässä, jos poika päättää lähtee juoksemaan esimerkiks parkkipaikalle ja tottakai Murunen ottaa ilon irti tilanteesta.

Näihin helteisiin asti oltiin kyllä joka päivä jossain menossa (käytiin torilla ostamassa mansikoita ja herneitä, mentiin bussilla kirjastoon, leikkipuistoiltiin ym.), jotta pojallakin olis riittävästi aktiviteettia isin työpäivän aikana. Mä oon kuitenki kyenny liikkumaan vielä ihan ok, kunhan en rehki liikaa kerralla. Joka päivä ei enää kykene lähtemään jonnekin, vaikka haluja oliskin. 

Ultrissa ollaan käyty nyt jopa Murusta enemmän, koska Natiainen viihty pitkään perätilassa ja lääkäri halus tarkistaa tilanteen ennen kesälomaansa. Natiainen olikin kääntyny, mutta ottanu kasvuspurtin, joten ruokavalio joutu syyniin. Vauvaa on koko ajan ennustettu isommaks mitä Murunen oli, mutta tässä vaiheessa voin vielä jonkin verran syömisilläni vaikuttaa vauvan kokoon ja sen myöskin teen. Onneks ees marjat, vihannekset ja juurekset on sallittuja. Ens viikolla ultrassa näkee, onko kasvuspurtti vielä jatkunu samanlaisena. Toivottavasti ei. 

Suurin ero on kuitenkin se, että nyt kotona on jo lapsi, joka kaipaa vanhempiensa huomiota koko ajan. Muruselle on puhuttu vauvasta ja hän näyttääkin usein, missä vauva on. Vaikka poika on jo reilu 2-vuotias, on hän kuitenkin vielä hyvin pieni eikä sitä sovi unohtaa. 

Yks kiva juttu olis, että Murunen alkas nukkua yönsä omassa sängyssään. Projekti alkoikin hyvin, mutta sit tuli nää helteet ja poika nukkuu taas meiän vieressä, koska hänen huoneessaan on liika kuuma nukkua. 

Jotenki sitä raskausaika vaan menee eteenpäin eikä mahan kasvuunkaan kiinnitä niin paljon huomiota kun esikoisen odotusaikana. En myöskään oo seurannu, mitä tapahtuu milläkin raskausviikolla. Eli tämä raskaus on menny omalla painollaan, voisinko sanoo, kaiken muun ohessa. Natiainen on samanlainen liikkuja kuin Murunen oli, joten melskettä riittää mahassa koko ajan. Nyt tuli kesäloma kyllä hyvään saumaan, niin oon jo "päässy" rauhottumaan ja valmistautumaan vauvan tuloon ajoissa. Voinnin puolesta olisin todennäkösesti tehny töitä äitiysloman alkuun asti. Joka muuten alkaa virallisesti tänään. 

Tässä mun hyvin sekalaisia ajatuksia. 

Pikku hiljaa alkaa ajatuksissa olla synnytys ja Natiaisen syntymän jälkeinen aika. Synnytyksen suhteen mulla on aika samanlaiset ajatukset kun Murusenkin kohdalla. Antaa mennä omalla painollaan, mitään erityisiä toivelistoja en tee. En ota turhaa stressiä siitä, kuten en esimerkiksi imetyksestäkään, etukäteen. 

rv. 33+3 ja ikääki saman verran

 Natiaisen odotus alkaa olla jo loppupuolella ja ikääki tuli taas vuosi lisää tällä viikolla.

Synttäreitten kunniaks mies teki Brita-kakkua ja sainpa myös äitin ja isin käymään. Äiti jäikin sit muutamaks päiväks auttamaan mua Murusen hoitamisessa, koska se alkaa olla aika raskasta jo tässä vaiheessa. Heinäkuun alusta asti Murunen on ollut kotona ja palaa päivähoitoon elokuussa.

Jospa jotain Natiaisen odotuksestakin. Oon kirjottamassa erillistä postausta Murusen ja Natiaisen odotusajoista ja niiden erilaisuudesta, se vaan odottaa lopullista inspiraatiota ja tietty kirjotusaikaakin.

Sain riesakseni raskausdiabeteksen (1 h paastoarvo oli just viitearvossa) ja mittailinki muutamaan otteeseen sokeriarvoja, mutta ne oli niin hyvät, ettei oo tarvinnu enää mittailla. Oon siis uskaltanu myös nauttia kesästä ja jäätelöstä sekä muista herkuista. Kesäkuun alun neuvolan jälkeen (tsekattiin mitatut arvot) oon syöny myös perunaa ja kaikkee hiilaripitosta, mutta en kuitenkaan mitään suuria määriä. Siksipä eilinen seurantaultra anto pienen yllärin. Natiainen on ollu koko ajan vajaa viikon isomman kokonen kuin vauva on keskimäärin samoilla raskausviikoilla. Nytpä hän oli ottanu kunnon kasvuspurtin ja eroo oli jo kaks viikkoo. Tällä hetkellä Natiainen painaa n. 2, 5kiloo ja aikaa siis kasvaa on vielä elo-syyskuun vaihteeseen. Siispä nyt on pakko ottaa itteensä niskasta kiinni ja tsempattava ruokavalion suhteen. En kuitenkaan haluis synnyttää reilu 4-kilosta vauvaa.

Sallittuja syömisiä on onneks vihannekset, kasvikset ja marjat sekä vesimeloni. Pannaan joutuu kaikki hedelmät, joita oon kyllä syöny tosi paljon. No, eipä muukaan auta.

Tosiaan mittariin tuli jo 33. Kuvittelin joskus parikymppisenä, että tässä vaiheessa mulla olis ammatti ja vakipaikka opetusalalla ja lapsiaki olis jo useempi. Eipä se ihan nii oo kuitenkaa menny. Sillon ajattelin, että lapset olis iltatähteä lukuunottamatta (juu, sellanen oli sillon haaveissa) saatu kolmekymppiseks mennessä. Ei oo kuitenkaa menny ihan nii. Tosin löysin mun miehen vuonna 2008 ja hän on mua kuitenki 5 vuotta nuorempi, joten ihan heti ei lapsia haluttu. Nyt on siis toinen tulossa ja kolmanteen saan varmaan häntä suostutella jonkun aikaa. Mä nimittäin haluisin vielä sen kolmannen - vähän myöhemmin.

Kesäkeleistä en valita, vaan sopeudun niihin sopivalla vaatetuksella ja olemalla sisällä kuumimmat ajat. Suomen kesä on kuitenki niin lyhyt. Nyt nautitaan.

Kenen tehtävä on kasvattaa?

Luin viime viikon Opettaja-lehteä ja silmääni sattui Hannu Laaksolan pääkirjoitus Kasvatuspelissä tarvitaan kaikkia. Siinä hän on huolissaan siitä, että vanhemmat ovat siirtäneet kasvatusvastuun pois itseltään eli yhä enemmän koulun tehtäväksi.

Olen itse huomannut saman seuratessani kouluarkea jo monen vuoden ajan. Tuntuu siltä, että osa vanhemmista ei kasvata lapsiaan ollenkaan, vaan he jättävät sen koulun ja yhteiskunnan tehtäväksi. Voi tosin olla, ettei heillä ole minkäänlaista mallia siitä, miten lapsi tulisi kasvattaa "oikealla tavalla". On myös tapauksia, joissa vanhemmat ovat tavallaan luovuttaneet kasvatusvastuunsa pois, koska he ovat todenneet olevansa voimattomia saamaan lastaan käyttäytymään yhteiskunnan edellyttämällä tavalla.

Laaksola onkin kiinnittänyt huomiota nuorten käytöstapojen muutokseen vuosikymmenten aikana. Hän nimeää asian positiivisia näkökulmia, kuten irtioton vanhoista kaavoista ja uudistumisen, mutta toisaalta negatiivisina kurittomuuden, kunnioituksen puutteen ja jopa kasvattamattomuuden. Osasyynä muutokseen on myös kovaa kilpailua korostava arvomaailma, mikä on aiheuttanut Laaksolan mukaan ongelmia tunne-elämän kasvatuksen ja emotionaalisuuden suhteen. Tämän vuoksi vanhemmat eivät halua kasvattaa lapsiaan itse ja esimerkiksi lapselle ei aseteta minkäänlaisia rajoja ollenkaan, koska ne kahlitsevat liikaa nuorta.

Laaksola toteaa: "Kasvattaminen on yhteispeliä, jossa mukana pitäisi olla niin huoltajien, koulun kuin yhteiskunnallisen viestinnänkin. Parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi tarvitaan näitä kolmea toimimassa samaan suuntaan. Jos yksikin vetää väärästä narusta, lopputulos on arvoitus."

On tärkeää huomioida, että huoltaja saa tarvittaessa apua, tukea ja kannustusta, jotta hänen on ylipäänsä mahdollista kasvattaa lapsestaan "kunnollinen kansalainen".

Yhdeksi ratkaisuksi ongelmaan Laaksola ehdottaa palaamista juurille ja esimerkiksi televisiossa voitaisiin esittää kasvatukseen liittyvä ohjelmasarja, kuten 1960-luvulla Kaija Siiralan vetämä, aiheseen liittyvä, sarja. Sen avulla huoltajat saisivat tarvitsemiaan neuvoja ja ohjeita eikä heille vain jaeltaisi käskyjä ja oltaisi sormi pystyssä heti, jos he tekevät virheitä kasvatuksessaan. Tosiasia on, etteivät vanhemmat opi siitä mitään, jos heitä vain moititaan tekemistään virheistä eikä heidän uskota onnistuvan kasvattamistehtävässään.

Lopuksi Laaksola kiteyttää pääkirjoituksensa seuraavasti: "Kasvatus on taitolaji, johon on huoltajia kasvatettava".  Ehkä suurin ongelma on siis se, että meiltä vanhemmilta vaaditaan liikaa ja meidän tulisi osata heti tehdä kaikki oikein, vaikka yrityksen ja erehdyksen kautta yleensä asiat, myös kasvattamiseen liittyvät, oppii kaikkein parhaiten. Kannustetaan siis toisiamme kasvattamaan lapsistamme yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.

Jo kesäkuu, aika menee nopeesti

Loppukevät on ollu semmosta haipakkaa ettei oo just muuta ehtiny tehä ku hoitaa kaikki pakolliset jutut. Viikonloput on varsinki toukokuussa oltu melkein vaan menossa. Vappuviikonloppu oltiin pojan kanssa mun kotikonnuilla, seuraavana viikonloppuna käytiin Vammalassa äitienpäivän kunniaks. Kuun puolivälissä oli ukin ja isoukin hautajaiset kotikonnuilla, seuraavana viikonloppuna juhlittiin mun siskonpojan 1-vuotissynttäreitä Etelä-Suomessa.  Ja eilen jaoin todistukset kolmasluokkalaisille lukukauden päätteeksi.

Ei oo paljon ehtiny kotona olemaan ja sama meno jatkuu vielä pari seuraavaa viikkoo, mitkä mies on lomalla. Huomenna aamusta lähtee lento Bremeniin ja takas tullaan keskiviikkoiltana. Matkaan lähetään koko perheen voimin. Ens viikon sunnuntaina suunnataan taas mun kotikonnuille viettämään lastentapahtumaviikkoa ja viikonloppu meneekin Tallinnassa suvun naisten kanssa.

Sen jälkeen olis tarkotus jo rauhottua kasvavan mahankin takia. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin. Mä pääsinki viettään lomaa jo etukäteen, kun koulut on kiinni kesän ajan eikä mulla siis oo töitä. Kesä menee työttömänä heinäkuun lopussa alkavaan äitiyslomaan ja pääsenki ens viikolla pähkäileen työttömyyteen liittyviä juttuja työkkärin kanssa. Sitten vuoden 2006 en oo työttömänä ollu.

Mulla ei oo laittaa ees mitään mahakuvaa, koska sellasia ei oo otettu tässä raskaudessa yhtään. Jostain syystä sekin on jäänyt. Jos vaikka reissussa sais sellasen räppästyä ja tuotua näytille tänne blogiin. Mutta tässä olis meiän Natiainen ihan itse :

Murusen pikkusisarus

Tyttönen ja pieni sisarus 26+5

Hyvää äitienpäivää!

                                                kuva täältä

Aamulla nukuttiin koko poppoo lähes kymmeneen. Ihanaa luksusta! Päivällä käytiin moikkaamassa Murusen mummua ja pappaa Vammalassa. Siellä meitä odotti ruoka ja jälkkärinä oli vielä jäätelöä. Isovanhemmat otti hoitovastuun ja menivät pojan kanssa pihalle. Olivat käyneet ajamassa traktorilla ja mökkirannassa. Murunen oli onnessaan. Me saatiin ees hetki levätä ja istua rauhassa sohvalla.

Kotona Murunen nukku päiväunet, mies kävi lenkillä, mä kokosin yhteen tiistaisen luokkaretken ruokatoiveet ja kirjottelin muutaman Helmi-viestin. Murusen herättyä sai taas olla silmät selässäki, sillä poika on kova kiipeilemään joka paikkaan. Kissanpuu on yksi lempi sellanen. Se on tehty kirjahyllystä ja sit siinä on tasotkin just sopivalla korkeudella tollaselle pienelle seikkailijalle.

Tottakai täällä kateltiin myös jääkiekkoo ja kauhisteltiin Suomen huonoo peliä ja venäläispelaajan kaameeta taklausta. Samalla mä kirjasin ylös oppilaiden aiempia koearvosanoja tulevaa arviointia varten.

Niin tosiaan. Työt jatkuu loppukevään samojen kolmosten kanssa, joitten seurassa oon päiväni viettäny lähes hiihtolomasta asti. Päivät on aika erilaisia ja kaikenlaisia tapahtumia täynnä.

Kirjotettavaa olis vaikka kuinka paljon, mutta työt on vieny aika lailla mehut ja sit tässä on ollu kaikenlaista muutakin aikaa vievää puuhaa.

Jospa ehtisin ens viikon aika päivitellä tarkempia kuulumisia.

Kolmantena äitienpäivänä

E, Murunen ja kovasti liikehtivä ja potkiva Natiainen rv.23+5

Kaamee Väsymys, jatkuva nälkä ja vessattaaki vielä...

Tuostapa löytyy perimmäinen syy blogin päivittämisen harventumiselle entisestään. Töitten jälkeen ei oo enää jaksanu ku maata sohvalla ja vaikka piirrellä pojan kanssa. Ja ne päiväunet on ollu melkein pakko ottaa, sillä hyvin monena iltana oon nukahtanu kesken Bonesin tai jonkun muun ohjelman (Bonesit siis dvd:llä, ei ne aamuyön jaksot :) )

Vessassaki saa ravata ihan kiitettävän monta kertaa,  jo nyt. Jääkaapista ei tunnu löytyvän mitään sopivaa syötävää, koska lähes koko ajan on nälkä.

Meille tulee siis vauva, Murusesta tulee isoveli alkusyksystä.

<3

Kaikenlaisia asioita

Blogi on ollu päivittämättä taas luvattoman kauan. Mut nyt aattelin kirjotella jotain. Tässä on ehtiny tapahtua monenlaisia asioita. Kerroin aiemmin työstäni, jossa viihdyin hyvin. Perjantaina oli virallisesti viimenen työpäiväni, joten sain edes osan hiihtolomasta palkkaa. Hiihtolomaan siis päätty mun työsuhde resurssiopena/erkkana. Kovasti jään kaipaamaan varsinkin toisen koulun työkavereita ja tottakai myöskin oppilaita. Osa heistä oli varsin haasteellisia, mutta kuitenkin heidän kanssaan oli mukava työskennellä. Alakoulun oppilaista en tunne huolta, mutta toisin on yläkoulun oppilaiden kanssa.

Mä pidin pienelle ryhmälle omat äidinkielen ja matematiikan tunnit, yhteensä kuus tuntia viikossa. Edettiin siellä eri tavalla kuin luokassa, tahti oli myös heille sopiva, vaikka äikässä tehtiinkin samoja asioita kuin muu porukka yhdessä aineenopettajan kanssa. Matematiikan opetuksessa oli toisin. Me käytiin pienen, kolmen oppilaan ryhmän, kanssa läpi alakoulun vitos-kutosten tärkeimpiä asioita: kertotauluja, jako- ja kertolaskuja allekkain ja murtolukuja. Muut eteni seiskaluokan painoalueitten tai normaaliopsin mukaan. Huomisesta lähtien on kuitenkin toisin. Myös pienen ryhmän tunneista vastaa aineenopettaja, vaikka koulunkäynninohjaaja todennäköisesti tuleekin pitämään ne tunnit. En epäile, etteikö ohjaaja pystyisi siihen, sillä hän oli minulla yhellä tai kahella tunnilla mukana. Ongelma on se, ettei yksi aikuinen riitä kolmelle oppilaalle, koska heidän taitotasonsa eroaa niin paljon toisistaan.

Tosin sehän ei oo enää mun ongelma, mut silti mua harmittaa, että tässä kävi näin. Oppilaat siinä kuitenkin kärsii eniten. Miksi? Syynä on kaupungin säästöt. Ei ole rahaa palkata mua enää loppukevääks, vaikka tarvetta olis ollu. En aina ymmärrä näitä ratkasuja, mutta pakko on vaan sopeutua. Luulen, että mulle kuitenkin riittää töitä myöskin loppukevääks. Ilmottauduin siis rekryyn, uusin rikosrekisteriotteeni (siitäki pitää pulittaa 15 e puolen vuoden välein, mikä on mun mielestä törkeetä) ja laittelin viestiä tuttujen koulujen rekseille ja kanslisteille.

Mein Murunen on kasvanu ja kehittyny kovasti. Pituutta on varmaan 85 cm, koska tuntuu siltä, että poika yltää koko ajan vaan korkeemmalle ja jatkuvasti saa olla siirtelemässä kiellettyjä tavaroita aiempaa ylemmäs. Kynät, erityisesti värikynät, tussit ja mustekynät, on suosikkeja. Niillä on kiva piirrellä luvallisesti paperille (kuusia on tullu piirrettyä aika monta, jostain syystä pojan suosikkeja on kuusi ja tähti) ja tietysti ilman lupaa lattiaan, pöytään ja sohvaan. Ollaan myös miehen kanssa huomattu, että on aivan sama, komentaako poikaa ja kahta kissaa. Molemmat toimii samalla tavalla, eli ei ota puhetta kuuleviin korviinsa ollenkaan. Kieltää saa siis ja koko ajan. Kaikki kielletty tottakai kiinnostaa ja äitin ja isin hermot on välillä aika tiukilla, kun mikään ei mee perille. Hellan levyt on pakko laittaa päälle joka päivä, joten kun poika lähtee keittiön suuntaan, on paras käyä kattomassa, onko poika taas laittamassa levyjä päälle. Huomasin nimittäin yhtenä päivänä, että kolme levyä oli ollu jo jonkun aikaa päällä. Onneks ei kuitenkaan ehtiny sattua mitään.

Puhe on myös kehittyny paljon tässä lähiaikoina. Ensinnäkin poika puhuu koko ajan. Uusia sanoja tulee lisää, mutta tällä viikolla poika on oppinu sanomaan jopa kolmesanasia lauseita, esimerkiks Tässä on (pojan nimi), missä Pontus/Happu? Kehitystä tulee siis huimasti. Samoin liikkuminen on koko ajan vaan nopeempaa, juoksemalla on kiva mennä joka paikkaan. Ongelmana on, että poika lähtee useimmiten täysin päinvastaseen suuntaan, mihin oltas menossa. Onneks meillä ei oo autotietä ihan vieressä, mutta silti pitää olla jatkuvasti myös silmät selässä.

Vielä nukkumisesta. Poika nukku jo kauan hyvin ja omassa huoneessa omassa sängyssä yönsä. Nyt ei. Viimesen kuukauden poika on nukkunu meiän vieressä ja yöt on ollu tosi vaihtelevia. Viime yönä poika huuti varmaan tunnin putkeen. Syy ei oikeen selvinny, mutta ehkä se oli se aamulla pottaan väännetty valtava kakka, joka oli jääny jonneki jumiin. Mä siirryin olkkarin sohvalle nukkumaan sillon kahen maissa, kun huuto alko, jossain vaiheessa hain korvatulpat, kun en saanu unta muuten. Heräsin kasin maissa huonosti nukkuneena, mutta kävin "vapauttamassa" vielä huonommin nukkuneen miehen jatkamaan uniaan. Siirryttiin pojan kanssa olkkarin sohvalle ja huuto lakkas saman tien, kun poika sai päänsä tyynyyn. Kun poika heräs kympin maissa, mistään huudosta ei ollu enää tietookaan, vaan poika oli oma ilonen ittensä.

Lapsen oikeus ja vanhemman vastuu

Mikä on lapsen oikeus ja taas vanhemman vastuu? Oon miettiny asiaa etenkin koulun näkökulmasta. Keskustelua herättää vanhempien asenne lasten koulunkäynnin ja sen tukemisen suhteen. Lapsella on havaittu erilaisia pulmia ja haasteita oppimisen suhteen ja niihin on yritetty puuttua koulussa opettajan ja erityisopettajan toimesta. Asiasta tulee tottakai keskustella myös oppilaan huoltajan kanssa. Useimmiten huoltajat ovat ymmärtäväisiä ja haluavat olla mukana tukemassa oppilasta oppimiseen liittyvien haasteiden ja pulmien ratkaisemisessa.

On kuitenkin myös toisenlaisia vanhempia, niitä, jotka eivät halua syystä tai toisesta ottaa vastaan tarjottua apua ja tukitoimia. Tätä mä en voi ymmärtää. Eihän se ole vanhempi, joka käy koulua, vaan hänen lapsensa. Eikö vanhemman tai huoltajan kuuluisi ajatella asiaa lapsen kannalta? Mikä on lapsen parasta ja miten hän voisi parhaiten menestyä koulutyössä? Vanhemman tulis olla "kaukaa viisas" ja ottaa tarjottu apu vastaan, jos sitä on oikeesti saatavilla.

Ehkä syynä on leimautumisen pelko. Vanhempi pelkää, että hänen lapsensa joutuu leimatuksi havaittujen oppimisen haasteiden takia. Toisaalta hän voi myös sulkea täysin silmänsä ja olla vain näkemättä lapsensa oppimispulmia. Eihän MINUN lapsellani voi olla vaikeuksia oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Eihän MINUN lapseni voi tarvita tukea elämänhallintataitojen suhteen. Eihän MINUN lapseni.

Voi kyllä, Se voi olla juuri sinun lapsesi, joka kaipaa tukeasi, kannustustasi ja sujuvaa yhteistyötä hänen opettajansa kanssa. Juuri sinä voit helpottaa lapsesi taakkaa auttamalla häntä ja tekemällä hänen kanssaan yhdessä esimerkiksi koulusta saadut läksyt. Lisäksi, jos lapsesi on vaikeaa oppia lukemaan, te voitte harjoitella sitä yhdessä myös kotona. Sen ei pitäisi vaatia liikaa. Ja muista, kaikki mitä teet, teet lapsesi parhaaksi. Sen olet velkaa hänelle.

Edelleen täällä

Huomasin, että on kulunu kohta kuukausi edellisestä postauksesta. Tästäki tulee tämmönen pikanen viesti, mutta lupaan kirjotella pidemmin vielä tämän viikon aikana. Aiheita olis vaikka muille jakaa, kun vaan ekaks muistas kirjottaa ja yrittää vielä muotoilla omat ajatukset ymmärrettäväks tekstiks.

Arki on kiirusta ja viikonloppusin pyritään viettämään vaan aikaa yhessä.

Palaan siis asiaan kuvien kera.