Rentoutusviikonloppu

Mun äiti ja isi eli Murusen mummi ja pappa saapuivat aiemmin tänään meille ja viipyvät maanantaiaamuun hoitamassa poikaa ja meiän kahta kissaa. Nimittäin me lähetään mun miehen kanssa viikonlopuks Tallinnaan hetkeks pois kotiympyröistä. Saatetaan samalla myös juhlistaa virallisesti ens maanantaina olevaa 2-vuotishääpäivääki jollakin tavalla.

Aamulla bussilla kohti Helsinkiä ja siitä laivalla yli Tallinnaan. Takas tullaan sunnuntai-iltana. Murunen on täällä hyvissä käsissä ja pääsevätpähän molempien meiän vanhemmatkin tapaamaan toisiaan. Ilmotettiin meiän reissusta jo varmaan heinäkuussa, jotta äiti sais järjesteltyä työvuoronsa sopimaan mein reissun ajankohtaan. Alunperin meiän piti lähtee jo elokuussa, mutta mm. miehen työkuvioiden takia lähetään vasta nyt. Ja onhan poikakin jo 5,5 kuukautta.

Mun isä kävi jo viime viikonloppuna vähän kuulostelemassa tilannetta esimerkiks sen suhteen, vierastaako Murunen vai ei. Ei vierastanut eikä vierastanut tänään mummiakaan. Tiiän, että ne kyllä pärjää täällä ja pitää olla kuulema soittelemattakin. Ja kyllähän se vähän jännittää, mutta jossain vaiheessa sitä on kuitenkin kyettävä olemaan erossa pojasta pidempiäkin aikoja. Meille sen aika oli nyt, monesta tosi aikasin. Mä en imetä ja siks tää onkin mahollista näin aikasessa vaiheessa.

Tarpeellinen irtiotto. Muutama huonommin nukuttu yö takana ja väsy on aika kova. Tosin meiän tilannetta ei voi verrata millään lailla esimerkiks koliikkivauvan nukkumisongelmiin. Silti meitäkin väsyttää. Ootetaan, et saadaan nukkua pari yötä ilman yöherätyksiä. Hoitajilla voi täällä olla toinen tilanne, joten toivottavasti Murunen näyttää parhaat puolet itestään myös yöunien suhteen. Ja kyllähän sitä tulee väkisinkin ikävä meiän pientä miestä, ei sitä voi kiistää. Viikonloppu menee kuitenki äkkiä ja sit taas ollaan kotona.

Kertoilen reissukuulumisia sit matkan jälkeen. Nyt suihkuun ja loppupakkaukset vielä. Aamulla aikanen herätys ennen kolmen tunnin bussimatkaa, joka menee todennäkösesti unten mailla.

Hyvät viikonloput!

Aitoutta etsimässä

kuva täältä

Mitä tarkoittaa, kun ihminen sanoo olevansa aito? Onko ihminen samalla tavalla aito joka paikassa ja tilanteessa vai onko aitous tilannekohtaista? Milloin ihminen on aidoimmillaan?

Täältä löytyy eräs näkemys aitoudesta. Sen mukaan aito ihminen luottaa itseensä, ei välitä, mitä muut ajattelevat itsestä, ei valehtele, uskaltaa pukeutua oman tyylin mukaan, harrastaa omia juttuja, tekee mitä haluaa ja sanoo mitä haluaa. Totta.

Näitä pohdiskelen. Onko kukaan ihminen aito? Moni ainakin sanoo olevansa. Luulen kuitenkin, että on tilanteita, missä ei syystä tai toisesta voi olla aito, vaan pitää olla jotain muuta kuin oma itsensä. Mun mielestä aivan pieni lapsi voi olla aito, mutta kukaan muu ei siihen enää kykene. Aitoutta on olemassa niin monenlaista, että sitä on varsin hankala kategorioida vaan johonkin tiettyyn asiaan kuuluvaksi.

Mulla on erilaisia rooleja, jotka jokainen vaativat omanlaistaan aitoutta. Työpaikalla yritän olla niin aito kuin suinkin vain voin, vaikka yksityiselämäni yritän pitkälti pitää omanani. Aitouteni tulee kuitenkin esiin varsin vahvoina mielipiteinä eri asioiden puolesta tai  niitä vastaan, vaikka kuitenkaan en viitsi sanoa kaikkea, mitä haluaisin sanoa.  Olen myös huomannut käyttäytyväni valitettavasti eri tavalla eri opettajien kanssa. Toisten läsnäollessa voin olla enemmänkin oma itseni, käyttää huumoria ja naurua apunani ja saaden sille myös vastakaikua. Toisaalta on myös niitä ihmisiä, joiden kanssa teen vain töitä ja siinä se onkin. Kaikkia ihmisiä ei tartte miellyttää, mutta toimeen olis kuitenkin tultava, välillä sitä hammastakin purren. En välttämättä jaa samoja näkemyksiä opettajien kanssa, mutta joidenkin opettajien kohdalla yritän vani myötäillä aiheuttamatta esimerkiksi hankalia konfliktitilanteita sopivien opetusmenetelmien suhteen. En siis osaa aina olla aito. Enkä mä oikeestaan tiiä, tarviiko ees olla. Ei ne muutkaan kuitenkaan oo. Enemmän tai vähemmän nekin on epäaitoja.

Sukulaisten keskuudessa aitous on toisenlaista, koska ne ihmiset tuntevat minut paremmin, koska ovat olleet mukana elämässäni jo syntymästäni asti. He huomaavat hyvin pian, jos en jostain syystä ole oma itteni. Toisaalta heidän kanssaan uskaltaa näyttää tunteensa selvemmin ja vahvemmin kuin esimerkiksi työkavereiden keskuudessa. Osa jopa ymmärtää välillä mun varsin kierookin huumorintajuani. Kuitenkaan en ole täysin aito edes heidän kanssaan.

Ystävieni kanssa voin kyllä näyttää erilaiset tunteeni ja tuoda julki omat, joskus varsin kärkkäätkin mielipiteeni. Kuitenkaan en oo täysin aito ees heidän kanssaan. En välttämättä uskalla olla, koska pelkään, mitä muut ajattelee, jos teenkin jonkun jutun eri tavalla kuin tavallisesti. Ystävätkin voidaan vielä jakaa useaan eri luokkaan ja oikeestaan aitouteni riippuu siitä, miten läheinen oon heidän kanssaan. Mulla on muutama "luottoystävä", joiden kanssa pystyn puhumaan lähes kaikista mieltä askarruttavista asioista ja tapahtumista. En kuitenkaan heillekään kerro kaikkea, joten en ole täysin aito.

Oman perheeni kesken olen kaikkein aidoimmillani ja paljaimmillani. Mieheni näkee mun erilaiset tunteet ja mielialat ja joutuu välillä hillitsemäänkin mua, etten sanois jollekin ihmiselle ihan kaikkee, mitä tekis mieli sanoo. Meillä on mieheni kanssa hyvin samanlainen huumorintaju, kaksimielisyyksiä unohtamatta. Meillä on myös oma puhuttelutyylimme, jota ei muut ehkä ymmärrä ollenkaan.Kuitenkin, vaikka kuinka rakastan miestäni ja keskustella hänen kanssaan kaikenlaisista asioista, on edelleen asioita, joita edes hän ei tiedä. Luultavasti sama on myös toisin päin ja hyvä niin.

Pieni poikani on vielä aito oma itsensä, ihminen aidoimmillaan. Hän ilmaisee äänekkäästi omat mielipiteensä ja kakkii, pissii, syö ja puklaa sillon kun on sen aika. Poika ei ymmärrä, että vanhemmat ei oo niin mielissään, että lapsi puklaa äitin tai isin just kaapista otetulle paidalle. Hän ei vielä osaa määritellä itseään, vaan on paljas, aito pieni ihmisenalku. Tabula rasa, tyhjä taulu.

Mun mielestä myös lapsen seurassa tulee näyttää omat tunteensa, jotta hän voi kasvaessaan oppia itsekin olemaan rehellisesti oma itsensä, ei kenenkään kopio.

kuva täältä

Voin siis sanoo olevani eri tilanteissa eri tavalla aito tai niin aito, kun vaan voin siinä tilanteessa olla. Vaikeita asioita nämäkin. Toisaalta niin olennaisesti jokaisen elämään kuuluvia, ettei niitä voi niin vain sivuuttaakaan. Tai ainakaan mä en voi.

Niin ja myönnän rehellisesti puhuneeni toisten selän takana jotain muuta kuin mitä olen kyseiselle ihmiselle sanonut kasvotusten. Olenko siis aito?

Kohtaamisia ja eroja

On ollu sen verran kiirusta, etten oo ehtiny ees päivitteleen blogia.

Rupesin tossa viikonloppuna pohtimaan, millasia kohtaamisia ja eroja mulle on tapahtunu tässä lähiaikoina.

kuva täältä

Tärkein ensikohtaaminen tapahtui pienen poikamme kanssa pääsiäismaanantaina, kun hän syntyi maailmaan. Sitä hetkeä, kun poika päästi ensiparkaisunsa ja sain hänet rinnalle, ei voi sanoin kuvata. Se on vaan niin upeeta ja ainutkertasta, varsinkin näin ekan lapsen kohdalla. Nyt pienestä nyytistä on kasvanu kohta jo puolivuotias utelias pieni mies. Häntä katsellessa ja kehitystä seuratessa ei voi olla kun kiitollinen siitä, että meille on suotu oma lapsi.

Mulla on kaks siskoo ja vaikka me asutaan kaikki Suomessa ja parinsadan kilsan päässä toisistamme, ei meiän kuitenkaan tuu nähtyä kovinkaan usein. Pojan syntymän jälkeen ollaan tavattu vanhemman pikkusiskoni kanssa yllättävän usein verrattuna aiempiin tapaamisväleihin. Viimeksi tavattiin isäni, mieheni ja siskoni juokseman puolimaratonin jälkeen ja kesällä käytiin porukalla Korkeasaaressa.Nuorempi pikkusiskoni puolestaan sai vastikään lapsen ja heitä ollaan tavattu lapsen syntymän jälkeen kerran. Ei vaan tuu mentyä käymään.

Nähdessäni isovanhempiani mietin joka kerta, onkohan erityisesti ukki vielä elossa, kun pääsee seuraavan kerran kotikonnuille. Siksi mä tai me käydään joka visiitillä ainakin kerran mun mummin ja ukin luona. Ja aina he ovat yhtä mielissään, kun mennään käymään. Ukki ei ehkä enää edes tunne meitä, mutta oli ihailtavaa seurata, miten hän viime visiitilläkin "keskusteli" ja vietti aikaa pojan kanssa. Ne on niitä tärkeitä hetkiä. On todennäköstä, ettei rakas ukkini elä enää kovinkaan kauan ja raskas ero on silloin edessä. Toivon hänelle vielä paljon lisäpäiviä, jotta ehdin viettää monta hetkeä hänenkin kanssaan.

Viime viikolla tavattiin vanhalla opiskelijaporukalla (alotettiin yliopistossa 2006) pitkästä aikaa niin, että mahollisimman moni oli  päässy paikalle yhtäaikaa. Käytiin syömässä ja vaihettiin tuoreimmat kuulumiset. Olipahan mukavaa. Naurettiin paljon ja mietittiin menneitä. Valtaosa meistä on jo valmistunu ja työelämässä, yksi on hoitovapaalla ja mä äitiyslomalla. Pohdittiin, että vielä pari vuotta sitten meillä ois ollu ihan eri puheenaiheet, jotka ois pitkälti liittyneet opiskeluun ja opiskelijaelämään. Keskiviikkona keskusteltiin kuitenkin työelämän erilaisista koukeroista, asunnon ostamisesta ja tottakai vähän omista perhetilanteistakin.


Tapasin toissa viikolla sattumalta bussissa entisen avomieheni. Sitä ennen nähtiin kaks vuotta sitten meiän yhteisten tuttujen häissä, jonne hän tuli nykyisen vaimonsa kanssa. Häät oli vähän kiusalliset, koska ei meille eikä mun entiselle avomiehelle oltu ilmotettu etukäteen, että myös toiset on kutsuttu. Hyvin se kuitenki meni ja  tuli siellä myös vähän tutustuttua hänen nykyiseen vaimoonsa. Tavattiin siis sattumalta bussissa, kun eksäni oli tulossa töistä. Hän ei ekaks huomannu mua, mut huomatessaan mut pysähty juttelemaan. Juteltiin koko matka niitä näitä ja vaihettiin kuulumisia puolin ja toisin. Olipa mukava nähä pitkästä aikaa häntäkin. Meillä on kuitenki ollu erosta lähtien (2007 alku) hyvät välit keskenämme ja siitä mä oon tyytyväinen.

 Sunnuntaina näin yhtä serkkuani kuuden vuoden jälkeen ja tutustuin samalla ensimmäistä kertaa myös hänen vaimoonsa ja heidän pieneen tyttäreensä. Kun oltiin pieniä ja vielä vähän isompanaki, käytiin kylässä toistemme luona vähintään kerran viikossa. Serkkuni ja hänen isoveljensä kanssa ollaan kiipeilty puissa, leikitty junanradan reunalla, opeteltu laskettelemaan ja käyty monena kesänä meiän enon luona vierailulla. Sillon nähtiin siis tosi usein, sit mun serkku muutti toiselle puolelle Suomee ja näkemiset harveni huomattavasti. Parikymppiseks asti tavattiin kuitenki vähintään kerran vuodessa. Viimeinen tapaaminen ennen sunnuntaita tapahtui vuoden 2006 alussa meiän enon hautajaisissa. Mä oon laittanu mun serkulle kuitenkin joka vuosi muutaman tekstiviestin ja soitellukin ainaki synttärionnittelut. Ton vuoden 2006 jälkeen erinäiset elämänmuutokset on varmasti vaikuttanu mein kohtaamisiin, mut ei se kuitenkaan selitä kaikkee. Harmittaa, kun nyt ei muka enää oo aikaa.

kuva täältä

En voi unohtaa myöskään omia vanhempiani. Vaikka ei nähdäkään ehkä kun kerran kuussa, ollaan yhteydessä puhelimitse tai muuten usean kerran viikossa. Nykyään tietysti kerrotaan pojan viimeisimmät kuulumiset ja ehkä lähetetään kuviakin. Kuitenki on aina yhtä mukava nähdä heitä. Välimatkaa vaan on sen verran, ettei voi nähdä esimerkiks viikottain ja se on harmi jo pojankin kannalta. Välimatka siis erottaa, valitettavasti.

Murusen 5 kk neuvolaa ja tuoreita KUVIA

Murusella oli viikko sit 5-kuukautis neuvolakäynti. Poika sai kaks piikkiä ja vikan rotan. Tälläkin kertaa rokotukset aiheutti väninää ja käninää, mutta viime kerrasta viisaantunena annettiin nestemäistä Buranaa jo ennen neuvolaa. Se helpotti onneks oloo.

Mut niihin neuvolakuulumisiin.

10.9.2012

paino 7180 g  (330 g tullu kuukaudessa lisää)

pituus 67,3 cm ( 2 cm viime kerrasta lisää)

pään ympärys 42,4 cm ( viimeks 41,6 cm)

yhdistelmärokote ja pneumokokki saatu, sit seuraava piikki onkin vasta 1-vuotisneuvolassa. Onneks.

Korttiin terkka kirjotti: "Hyväntuulinen nuori mies! Kasvua tullut tasaisesti. Sosemaistelut aloitettu. Tarttuu ojennettuun leluun. Iho kunnossa, posket kuivat."

Murunen ei vielä käänny, mutta on jo kuulema hyvin lähellä. Jatketaan siis harjotuksia kotona eli joka ilta kertsi päälle ja lattialle harjottelemaan pyörimistä. Eikä enää kauaa mee, kun poika jo kääntyy. Käsi on nyt esteenä ja sen kun vielä hoksaa, ni sit pitäs jo onnistua. Kestovaipan kanssa on tosiaan hankalaa opetella ja siks kertsi käytössä.

Aika menny tosi nopeeta. Tuntuu, et poika synty vasta ja on kohta jo puol vuotias. Huh, huh! Iso poika jo. Soseet tosiaan aloteltiin reilu viikko sit. Ekaks annettiin bataattia, jota poika söikin suurella innolla ja sit siirryttiin mustikkaan, joka ei ollukaa ihan niin hyvää. Hauskoja irvistyksiä tullu nähtyä ja joka paikka tottakai myös sotkettua ruokalapusta huolimatta. Meillä onkin erikseen "syöntibodyt", jotka saakin likaantua. Ja silti myös kädet ja jalat on ihan mustikassa ja tietty suu. :)  Syöttö tapahtuu vielä sitterissä, koska poika ei osaa istua. Sitteri on siis suojattu kosteussuojalla, ni vältytään kankaiden jokapäiväseltä pesulta.

Luultavasti Muruselle on tulossa hampaita, koska sen verran äkänen on poika ollu viimeset pari päivää. Nukkuminen on myöskin ollu vaikeeta ja heränny tosi monta kertaa yössä. Mut nyt, kun poika on saanu nukkua meiän vieressä, on yöt helpottunu huomattavasti. Meillähän on siis vaan 140 cm levee sänky, mut hyvin on sopu sijaa antanu. Lisäks miehen jalkopäässä nukkuu yleensä meiän toinen kissa, joten ei tartte ainakaan olla yksin. :)

Mietittiin myös, onko poika alkanu vierastaa, sillä eilen, kun mentiin viettään iltaa entisille naapureille, poika alotti armottoman huudon, kun näki osan porukasta. Syönti ei rauhottanu, eikä oikeestaa muu kun oleminen vieraassa huoneessa mein kans. Poika ei kuitenkaa alkanu huutaa nähdessään kaikkia ihmisiä, vaan yks tai kaks aiheutti huutokonsertin. Meiän illanvietto jäi siis varsin lyhyeks, kun ei viittitty jäädä pilaamaan muiden iltaa. Harmitti tietysti, kun nähään meiän kavereita suhteellisen harvoin pienestä välimatkasta huolimatta. Täällä kotona ja oikeestaan jo autossa, poika oli ilonen ittensä eikä itkusta ollu tietookaan. Joten, saa nähä.

Tässä vielä tuoreita kuvia.

Ajatuksia lasten kasvattamisesta

Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola kirjoittaa uusimmassa lehdessä 4.9.2012 (36/2012) pääkirjoituksessaan mielestäni osuvasti lasten ja nuorten kasvatuksesta.  Lainaankin Laaksolan ajatuksia usean pätkän verran.

Yhteispeliä

"Lasten ja nuorten kasvatus on aikuisten yhteispeliä, jossa päävastuu kuuluu vanhemmille. Se on koko yhteiskunnan arvoasteikossa vajonnut liian kauas kärjestä. Vaikka kasvatuksesta puhutaan, aikaisempaa harvempi haluaa tai uskaltaa olla kasvattaja."

Oikeus olla vanhempi
"Kasvattaminen edellyttää vanhemmuutta ja aikuisuutta. Se on oikeutta olla vanhempi. Siinä ei voi olla sivustakatsojana, osa-aikaisena tai jonkinlaisena mukavana tyyppinä. Se on esimerkkinä olemista ja asettaa aina aikuisen kypsyyskokeeseen, josta kunnialla selviäminen on hankalaa. Kasvatus on perusteltujen ja selitettyjen rajojen asettamista ja luottamista. Se on myös ojentamista, jos havaitsee lapsen tai nuoren tehneen virheen."

Vanhemmuus kadoksissa
"Yhä useammin vanhemmat ovat hukkateillä lastensa kasvatuksessa. Heillä on vaikeuksia ymmärtää, mitä koko kasvatuksella tarkoitetaan. Kun rehtori ojentaa oppilasta tupakanpoltosta, määrää tämän kirjoittamaan tutkielman tupakoinnin vaarallisuudesta ja vaatii tältä lupauksen olla polttamatta, vanhempi tekee rehtorin toimista tutkintapyynnön apulaisoikeuskanslerille eikä ymmärrä kodin ja koulun kasvatusvastuuta ja lapsen parasta... Jos toimenpide on kasvatuksellisesti oikein, oikeudenmukainen ja perusteltu muttei lain mukainen, lakia on muutettava. On kohtuutonta, että koulun ja opettajien olisi oltava kasvattajia, mutta heiltä viedään keinot juridiikalla. "

Kotikasvatus kunniaan
"Kotikasvatus on nostettava arvoonsa samalla, kun yhteistä kasvatusvastuuta aikuisten kesken pitää vahvistaa. Vanhempien on ymmärrettävä, ettei kasvatus onnistu kauko-ohjauksella, etäältä ja siististi. Kasvatusta ei myöskään pidä siirtää yhteiskunnalle eli päiväkodeille ja kouluille. Ne toimivat vain vanhempien tukena, mutta se käy mahdottomaksi, jos niillä ei ole todellista mahdollisuutta puuttua rikkeisiin ja ohjata lasta ja nuorta oikealle tielle. Kysymys ei ole rangaistuksista ja niiden lisäämisestä vaan kasvatuksesta."

"Koulun ja kodin kasvatukseen ja toimintaan tarvitaan uudenlaisia, nykyaikaan sopivia pelisääntöjä. Lisäksi vanhemmat on koulutettava kasvattajiksi. Se on heidän itsensä ja yhteiskunnan velvollisuus."

Joku oli kommentoinut Aamulehden keskustelussa, että Laaksolan kommentti leimaa kaikki vanhemmat, vaikka vain murto-osa vanhemmista on laiminlyönyt syystä tai toisesta oman kasvatustehtävänsä ja siirtänyt sitä enenevässä määrin koululle.

Ainaki toi koulun kasvattaja-asema on valitettavasti totta nykypäivänä. Työskennellessäni useallakin koululla olen törmännyt tapauksiin, joissa oppilas noudattaa vain vanhemman ohjeita: " Jos joku lyö sua, sun on oikeus kostaa". Mitäpä siinä opettaja voi tehdä, jos kotoa tulee selkeät ohjeet. Aika usein vanhemmat ajattelee, et koulu kasvattaa eikä kodin tartte sitä tehä eli vanhemmat vetäytyy omasta kasvatustehtävästään ja heitä ei edes kiinnosta, miten oma lapsi käyttäytyy tai menestyy koulussa.

Laaksola kirjoittaa myös opettajan vaatimattomista oikeuksista ja tätä myös monet oppilaat hyödyntävät heille sopivalla tavalla. He tietävät, että opettajalla ei ole oikeutta esimerkiksi pyytää tyhjentämään heidän taskujaan, mikä on mun mielestä todella outoa. Opettaja voi kyllä "heittää" oppilaan pihalle luokasta, mutta jonkun pitää vahtia käytävässä olijaa koko ajan. Opettaja joutuu siis järjestämään jonkun vahtimaan pihalle heitettyä ja vahtimaan, että oppilas tekee hänelle annetut työt.

Joku opettaja totesikin, että opettajat jää kohta alakynteen, koska oppilaat tietävät jo liian hyvin omat oikeutensa ja opettajan olemattoman valta-aseman ojentaa heitä.

Tällasia hajanaisia ajatuksia näin aamuyöstä.


 Mitä mieltä ootte? Onko Laaksola oikeilla linjoilla? Eikö vanhemmilla todellakaan oo enää taitoo kasvattaa omia lapsiaan?

Graduahdistus

Nyt se on päätetty. Mun gradu tulee valmistuun viel tän vuoden aikana. Työtä, kärsivällisyyttä ja hyviä perslihaksia se tulee vaatimaan, mutta valmista on tultava. Takana on kuitenki jo ainaki neljä vuotta suunnittelua ja valmistelua. Aina oon kuitenki jääny puolitiehen ja muutaman kerran on aihekin muuttunu tai ainakin muokkautunu entisestä. Viime vuoden aikana sain vihdoinkin tehtyä tutkimukseeni liittyvät haastattelut ja samana kesänä litteroitua melkein 150 vastaajien puhetta. Oli aikamoinen urakka, mut sain kuitenki sen valmiiks vielä kesän aikana. Syksyllä mulla jatku työt ja gradu jäi taka-alalle.

Alkusyksystä myös pieni Kirppumme ilmoitti tulevansa meitä ilahuttamaan seuraavana keväänä. Alkuraskauden väsymys ja työnteko verotti mun voimia sen verran, ettei gradu edistyny just ollenkaan koko syksyn aikana. Kerran kävin ohjaajan luona gradutapaamisessa ja sainkin häneltä hyviä neuvoja, mutta myös lisää hommia. Gradu ei siis valmistunu vuoden 2011 loppuun mennessä, kuten olin suunnitellu. Keskityin kuitenki työntekoon ja pikku hiljaa myös Kirpun kasvatteluun, joten meni taas aikataulut uusiks.

Vuoden 2012 alussa päätin, et jatkan gradua taas viimestään äitiyslomalla ja niin myös tein. Viimenen päivitetty tiedosto on päivitetty 8.4 eli päivää ennen Murusen syntymää. Sillon olin hyvässä vauhdissa ja aattelin, et ennätän tehä sitä vielä ainaki viikon lasketun ajan jälkeen, mutta poika päättiki olla varsin täsmällinen. Pojan syntymän jälkeen muutama kuukausi meni vaan kaiken uuden opetteluun eikä ollu aikaa enää keskittyä gradun vääntämiseen. Kesän aikana päätin puristaa gradun valmiiks syksyn aikana, vaikka meillä onkin pieni vauva. Ajattelin, et pääsen tiedostojen pariin pojan päikkäreitten aikana mut eihän se sit nukkunukaan niitä just ollenkaan melki neljään ekaan kuukauteen. Tai siis unet oli kerralla maksimissaan 45 minuuttia ja se aika meni omaan ruokailuun ja pienen kotitöiden tekemiseen.

Elokuussa pääsin pitkän tauon jälkeen vääntämään ja kääntämään aiemmin kirjottamiani ja myös uusia tekstejä. Onpahan homma, sen voin sanoo jo ny. Huh, huh! Tuli tuolla Facebookissa julkisesti luvattua toi deadline, joten lupaus on täytettävä. Tällä hetkellä mun pitäs korjata ihanan ystäväni tarkastama teoriaosuus (vaatii paaaaljon aikaa ja kärsivällisyttä) ja saada siitä jotenkin järkevä kokonaisuus ja yhistettyä se tällä hetkellä vielä hyvin keskeneräseen tutkimus- ja analyysiosioon. Mies kävi tulostelemassa muutaman tiedoston ja muokattavaa tekstiä on nyt paperilla monta kymmentä sivua. Nyt ei auta ku vääntää. Oon pyrkiny joka päivä tekeen ees vähän aikaa ja suunnilleen onnistunukin siinä. Ilta- ja yötöikshän se on menny, mut hyvin usein, kuten myös tällä hetkellä, mies tekee omaa graduaan, joten tuskaillaan sit yhessä.

Gradu tuntuu tällä hetkellä loputtomalta suolta, josta ylös nouseminen vaatii ihan järjettömästi voimia. Mut oon päättäny selättää sen, jotta se ei enää kummittele tuolla takaraivossa yhtään pidempään.

Muuta kuin kotielämää

Aina ja joka päivä ei jaksa olla vauvan kanssa "vaan" kotona. Välillä täällä on kuitenkin ihan mukava olla ja jos  tai kun poika nukkuu päikkäreitä, tehä vaikka kotihommia. No, kuitenkin, ainakin ne, jotka mut tuntee, tietää, että mä tuun lähes hulluks ollessani "vaan" kotona. Sen vuoks mä tavallaan "pelkäsin" kotiin jäämistä vauvan kanssa ja päätin keksiväni meille monenlaista tekemistä myös kodin ulkopuolella. Me ollaan kyllä liikuttukin paljon ja monesti esimerkiks kävelty keskustaan ja takasin, kun ollaan samalla käyty hoitaan asioita  siellä. Kirppiksiä ollaan käyty kiertelemäs joka viikko ja välillä nähty ystäviäkin kaakaon tms. merkeissä. Jotain vaihtelua siis.

Pojan syntymän jälkeen päätin, et jotain pitää alkaa keksiä näitten kotipäivien rinnalle. Meillä toimii tässä lähellä MLL:n perhekerho, mutta se alkaa jo puol kymppi aamulla. Aika on meille huono, koska poika saattaa nousta vasta ysiltä ja itekin on mukava nukkua vähän pidempään. MLL:n kerho on siis vielä kokematta, vaikka monta kertaa meitä on pyydettykin mukaan. Nyt kerhosta on järjestetty myös iltaryhmä ja siellä varmaan aletaan käymään joka viikko tutustumassa tän alueen perheisiin. Se on kuitenkin iltasin ja sillon on yleensä mies jo kotona, joten me ei olla sillon enää keskenämme vauvan kanssa. Yleensä päivät onkin mulle niitä vaikeimpia.

Kattelin netistä erilaisia vaihtoehtoja, mitkä vois olla just meille sopivia. Käytiin jo kerran Napapiirin perhekerhossa ja mennään varmaan uudestaankin. Luultavasti aletaan kuitenkin käymään enemmän siellä järjestetyssä vauvakerhossa tapaamassa muita vauvoja. Ja myös poika saa leikkikavereita. :) Aattelin kuitenkin, et jotain vois vielä keksiä jollekin päivälle. Mun äiti ehotti jo aiemmin, kun leikki ja lauleskeli pojan kanssa, että kannattas mennä vaikka muskariin, jossa poitsu kuulis laulua ja pääsis samalla leikkimään ja näkemään muita lapsia. Siispä, kun posti kanto kotiin sopivan esitteen, päätin ilmoittaa pojan muskariin. Muskaripaikat on kovin kysyttyjä, mutta mun nopeiden sormien ansiosta saatiin paikka. Muskari alko eilen ja poika oli aivan haltioissaan etenkin vieruskaveritytöstä, jolle tuli naureskeltua ja hihkuttua. Jäi siis vähemmälle laulujen ja leikkien seuraaminen, kun tyttö lumos Murusen. :) Ehkä sit ens kerralla jaksaa keskittyä lauluihin ja leikkeihin.





Jonkun mielestä tossa on ehkä jo liikaa tekemistä, mut meille just sopivasti. Pääseepähän pois kodin ympyröistä keskustelemaan vaikka niistä kakkavaipoista ja muista lapsiin liittyvistä jutuista. Ihan sama, kunhan saan myös aikuisseuraa. Äitikin jaksaa taas olla hyvä äiti ja leikkiä, hassutella ja lauleskella pojan kanssa.

Kuvia kesältä

Tässä muutama sekalainen kuva kesältä 2012

Pupun kanssa on turvallista nukkua lämpimilläkin keleillä. Kuva taitaa olla bussipysäkillä otettu. Toinen on niin sulonen. <3

Kirppisreissulla keskustassa

Metson läheltä joku teos (en muista nimee)

Hämeenpuiston kahvila

Meiltä parin kilsan päässä oleva paikka, jossa ei oo vielä tullu käytyä tän lähempänä

Tavaraa mukana taas ihan reilusti, kuten yleensä aina 

                                  Kotikonnuilla kattelemassa maisemia korkeelta isin sylissä

Kuvitelma vs. totuus

kuva täältä

Kaksplussassa 6/2009 on artikkeli, jossa puhutaan niistä asioista, mitkä eivät vastaakaan omia kuvitelmiaan, vaan ovat todellisuudessa jotain ihan muuta. Artikkeli on jaettu viiteen erinimiseen osioon, joihin jokaiseen on joku tunnettu henkilö antanut oman vastauksensa.

Vaikka tää onkin luvattoman pitkä postaus, toivottavasti jaksatte kuitenkin lukee ja kenties kommentoidaki.

Ensimmäisen osion nimi on Kivusta ei puhuta. Tällä tarkoitetaan synnytykseen ja sen jälkeiseen olotilaan liittyviä kipuja.

 "Koska vauva on terve ja ihana, niin pitäisi vain olla onnellinen." 

Itselläni ei etukäteen ollut ainakaan mitään ruususia ennakkoluuloja syntyvän vauvan suhteen. Tiesin myös sen, ettei vauvan kanssa oleminen ja eläminen oo aina niin kovin helppoo ja vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

 "Etukäteen en osannut ajatella, että söisin synnytyksen jälkeen viikkotolkulla särkylääkkeitä. Minulla oli kivuliaat peräpukamat, tikit olivat hirveän kipeät ja istukasta jäänyttä haavaa särki."

Mulla oli helppo synnytys enkä tarvinnu sen jälkeen ollenkaan kipulääkettä. Peräpukamia ei onneks ollu. Tikkejä oli muutama, mutta ne ei ollu haitaks. Mulla oli ongelmia sit myöhemmin, kun pukkas ne tulehukset riesaks.

"Myös imetys sattui alussa tosi paljon. Olin kuvitellut, että se olisi harmonista, mutta ei vaan vauva nappasi kiinni kuin sika limppuun."

Tästä aiheesta mulla ei oo paljoo sanottavaa, mutta ei se kyllä kivutonta ollu koko sinä aikana, mitä yritin imettää.

"Raskausaikana pelkäsin väsymystä, mutta se ei ole ollut niin vaikeaa." 

Jo perhevalmennuksessa valtaosa meistä tulevista vanhemmista pelkäsi väsymystä ja pitkien aamu-unien menetystä kaikkein eniten tulevassa vauva-arjessa. Mä oon ite ollu aina illan virkku ja siis tykänny nukkua aamulla pitkään. Onneks toi herra on antanu suht hyvin meiän nukkua öisin.

Sitoutumista ja luopumista

"Vanhemmuudessa on yllättänyt eniten vastuun ja sitoutumisen määrä. Sitoutuminen ei lopu, kun lapset kasvavat. Sanonta "pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet" on aivan totta. "

Kyllähän sitä on lapsistaan vastuussa 24/7, joten äidin ja isän on oltava valmis ottamaan vastuuta ja sitoutumaan vanhemmuuteen ennen kuin miettivät lasten hankintaa. Mua se ei kyllä yllättäny tai no ehkä vähän. Mä, joka en juurikaan ollu ollu tekemisissä vauvaikästen lasten kanssa, tulisin äidiksi ja pitäisi ottaa miehen kanssa vastuulle pieni rääpäle, joka on aivan avuton ilman meitä. Onhan se elämä tällä hetkellä nukkumista, syömistä ja leikkimistä, mut nyt on sen aika.

"Alussa oman vapauden menettäminen yllätti".

Tää oli ehkä se isoin asia, mitä mietin, kun olin jäämässä äitiyslomalle. Olin kuitenki ollu työelämässä jo yli 10 vuotta. Nyt mä en vois enää liikkua niin vapaasti eikä voitas tehä miehen kanssa mitään ex tempore-matkoja, vaan kaikki pitää suunnitella jo etukäteen. Myöskään ei voi lähtee minnekään viime tingassa, koska ennen lähtöö pitää vaihtaa vaippa ja ruokkia poika. Aina.

Ajankäyttö muuttui

"Vanhemmuudessa on yllättänyt eniten ajankäytön totaalinen muuttuminen ja se, että omaa aikaa on nykyään niin vähän. "

Tää pitää täysin paikkansa. Kuvittelin, että vauva nukkuu pitkiä päikkäreitä ja mä voin sillä aikaa kotihommien lisäks tehä myös mun gradua eteenpäin. Ja kakat. Poika on ollu niin huono nukkumaan päivisin, eikä viihy just ollenkaan yksin, ni ei oo ollu toivookaan. On tavallaan koko ajan kiinni lapsessa. Omaa aikaa on sit vasta iltamyöhään, kun poika on saatu tainnutettua uneen. Myös omat menot pitää suunnitella niin, että mies on silloin vauvan kanssa tai ottaa vauva mukaan.

"Arjen pyörittäminen on joskus myös yllättävän vaikeaa."

Pitää täysin paikkansa. Välillä tulee hetkiä, jollon haluis vaan elää kissan elämää ja olla huolehtimatta mistään. Mut ei voi.

"En osannut myöskään odottaa, kuinka mukavia hetkiä lasten kanssa voi olla."

Olihan mulla kokemusta lapsista, vaikkakin isommista. Tiesin siis, että varsinkin, kun vauva hieman kasvaa, sen kanssa voi tehä monia asioita yhessä. Lukee kirjaa, laulaa ja leikkiä tai vaikka käyä kastelemassa jalkoja suihkun alla.

täältä

Iloa ja uupumista

"Moni parisuhde kukoistaa alkuvaiheessaan. Elämänmuutoksen kokonaisvaltaisuus yllättää monet: ennen esikoisen syntymää pariskunta saattoi keskittyä toisiinsa."

Me tiedostettiin jo ennalta, et yhteinen aika vähenee entisestä aika rutkastikin. Vauva varastaa kaiken ajan ja huomion.

"Vauvavuosi ja sen jälkeiset pikkulapsivuodet ovat parisuhteen kannalta koettelevaa, usein väsymyksen leimaamaa aikaa."

Tää nyt on jo itsestään selvää, mutta siihenkin voi varautua ennalta keskustelemalla asiasta ja miettimällä vaihtoehtoja. Meillä herätään yleensä vuoroöin hoitamaan lasta ja myös päivällä ja illalla mies syöttää, vaihtaa vaipat ja viettää aikaa pojan kanssa.

"Parisuhteeseen kohdistuu paljon odotuksia. Pitäisi olla armollinen suhteelle, mutta ei saisi kuitenkaan luovuttaa. Hellyys ja läheisyys ovat tärkeitä asioita."

Myös näitä asioita tulisi miettiä yhdessä miehen kanssa jo odotusaikana. Jo toiseen kohdistetut hymyt, kauniit sanat ja päivittäiset pusut piristävät molempien päivää. Niiden avullakin jaksaa seuraavaan päivään. Aika usein makoillaan koko perheellä sohvalla ja pääsen samalla miehen viereen ja kainaloon, kuten tehtiin jo ennen poikaa. Nyt on vain lapsi tullut mukaan. Eli jo pienet teot ja eleet piristävät parisuhdetta.

kuva täältä

Yllätyksiä kerrakseen

"Se, kuinka erilaisia lapsia voi tulla samoista vanhemmista."

Sitä on tullut mietittyä, et onko myös toinen lapsi samanlainen rauhallinen ja "helppo" tapaus, kun meiän poika on.

"Ei se ollutkaan vitsi, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä ja panna heidät odottamaan iloja."

Mun mielestä lapsi ei voi aina halutessaan päästä syliin ja hänet voi jättää välillä hetkeksi "huomiotta" (esimerkiks herää päikkäreiltä, eikä ehdi ihan just hakee lasta.) Lapsi kyllä pääsee syliin, välillä. Ei ole lapsenkaan kannalta hyvä, että joka kerta, kun lapsi alkaa itkeä, hänet otetaan syliin. Miten hän oppii sietämään pettymyksiä, kun on tottunut siihen, että aikuiset tekevät, niin kuin lapsi haluaa. Kyllä meiän poika saa olla päivän aikana paljonsylissä , mutta ei koko ajanJos mulla on sisällä joku homma kesken, haen vauvan heti, kun ehdin. Tämä ei siis tarkoita sitä, että lapsi jätetään yksin moneks minuutiks huutamaan, vain siksi aikaa, että joku aikuinen pääsee hänet hakemaan.

Muoks. Pienen vauvan kohalla noi pettymykset on konkreettisia luultavasti vaan silloin, jos lapsi ei saa  vanhemmiltaan ollenkaan vastakaikua omille tarpeilleen. Ja lapsi joutuu siks uudelleen ja uudelleen pettymään,  Sellasiakin lapsia on valitettavan paljon.

Ja Heidi, oot oikeessa siinä, että konkreettisimmiks pettymykset tulee vasta vauva-ajan jälkeen, kun lapsen omatahto alkaa tulla esiin ja halu saada kaupasta tai muuten kaikenlaista on kova. Tutuin esimerkkihän tästä on luultavasti kaupan karkki- tai leluhylly. Vaikka lapsi näkee kuinka kaikkia kivoja leluja ja herkullisen näkösiä karkkeja, hän ei voi joka kauppareissulla kuitenkaan saada uutta lelua tai suklaapatukkaa tai karkkiaskia. Ei vaikka rupeis kiljumaan lattialla tai saadessaan raivokohtauksen. Elämä on siinäkin mielessä aika julmaa, ainakin lapsen mielestä. Toisaalta äiti tai isä voi tuoda joltain kauppareissulta tuomisia ja yllättää  lapset.

"Vauvalle ei kannata ostaa mitään - ja silti vauvoille ostetaan eniten."

Niinpä.

Ärsytys-postaus

kuva täältä

Tällä hetkellä mua ärsyttää moni asia. Eri syistä. Oon ollu lähes koko viikon vaan sisällä ja niin menee myös loppuviikko. Meinaan siis tulla mökkihöperöks ja siks varmaan ärsytyskynnyski on tavallista matalemmalla muutamankin asian suhteen.

Ensinnäkin ärsyttää tää flunssa. Sen takia en myöskään jaksa leikkiä ja antaa huomiota pojalle niin paljon ku haluisin.

Flunssa on myös vaikuttanu negatiivisella tavalla mun liikuntaharrastukseen. Ollaan suunnilleen joka päivä käyty jonkunlaisella vaunulenkillä ja senkin takia, että poika nukkuu pidemmät unet liikkuvissa vaunuissa kun muuten päiväasikaan. Suunnittelin suuntaavani tällä viikolla ekaa kertaa pitkään aikaan lenkkipolulle, mutta edelleen lenkkarit oottaa eteisessä lenkkeilijää.

Ärsyttää se, etten oo saanu tiputettua raskauskiloja vieläkään tarpeeks. Myös toi mahakumpu on vielä turhan iso. Kaksoisleukaki ois kiva saada pois.

Ärsyttää myös asioiden tekemättömyys. Monta asiaa pitäs tehä, mut ei vaan oo aikaa tai halua tarttua toimeen. Meiän koti elää tällä hetkellä muutaman huoneen kohalla ihan omaa elämäänsä, koska ei olla kumpikaan mitään siivousintoilijoita todellakaan.

Asioiden keskeneräsyyteen voin liittää myös graduni, jonka valmistumisen jälkeen saan kasvatustieteen maisterin tittelin.Sen parissa oon viihtynykin jo vaatimattomat neljä vuotta.  Nyt kun poika (koputan puuta) on alkanu nukkua paritkin tunnin päikkärit ja olis hyvin aikaa  tehä sitä, ni tällä hetkellä ei vaan jaksa.

Ärsyttää myös se, että mies "saa" käydä töissä ja olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Myönnän kaipaavani koulun arkea ja siihen liittyviä juttuja. Ja mukavia työkamuja.

Ärsyttää myös ihmisten olettamus siitä, että jokainen äiti imettää lastaan, koska niin ei syystä tai toisesta kuitenkaan ole. Itteni kohalla se ei vaan onnistunu enkä jaksanu taistella niin kauan, ku ois ehkä pitäny. Pumppasin kuitenki omaa maitoo melkein kuukauden ajan. Sit kyllästyin pumppaamiseen ja luovutin. Meiän poika syö siis vaan pullosta. Useempi naisihminen kysy pojan syntymän jälkeen, et miten imetys on lähteny käyntiin tai onko maitoo tullu riittävästi. Yleensä kyselijät oli niitä, joitten kans ei olla ees viikottain tekemisissä. Ärsytti tollanen utelu ja sit kerroin jälleen kerran, miks en imetä lastani. No joo, tästä asiasta ollaan niin montaa mieltä. Tää on mun oma mielipide.

Mua ärsyttää vielä se, että pojan syntymän jälkeen on alkanu tulla kaikenlaisia lastenhoitoon liittyviä neuvoja. Osa on järkeviä, mut kaikki ei.  Tässä asiassa on jostain syystä "kunnostatunu" myös oma äiti. Mieskin on huomannu saman asian. Ihmisillä ja vanhemmilla on kuitenkin oma tapansa kasvattaa lastaan ja se tulee myös muiden hyväksyä tai ainakin ymmärtää. Enää ei välttämättä toimita kaikkien asioitten suhteen samalla tavalla, kun sillon, kun mä tai mun mies ollaan oltu pieniä.

Olen puhunut.