"Äiti sano, et mä en saa itkee..."

Tänä syksynä oon päässy töissä seuraamaan hyvin laajalti hyvin monen kouluarkea. Oppilaat ovat todella rehellisiä ja avoimia, se on tullut huomattua jo monta kertaa.

Kaks tilannetta loppusyksyltä on jääny eniten mieleen. Molemmat niistä sattu itse asiassa saman koulun eri luokissa. Eka tilanne oli hieman isompien oppilaiden luokassa.  En muista, mikä oppitunti oli menossa, mutta jotenkin puheenaiheeksi tuli oppilaiden perheet. Keskustelun aikana oppilaat kertoivat, miten heidän vanhempansa käyttäytyvät kotona ilmenevissä hankalissa tilanteissa. Sen aikana mulle tuli hyvin selväks ettei oppilas voi oppia käyttäytymään haastavissa tilanteissa "oikein"tai tilanteeseen sopivalla tavalla, jos hänen vanhempansakaan eivät osaa selvittää keskinäisiä erimielisyyksiään kuin riitelemällä ja jopa väkivalloin.

"Sit ne alko tapella ja huutaa toisilleen."  "Isä suuttui äidille ja lähti pois."  "Mua pelotti."

Toinen mieleenjäänyt tilanne, johon otsikkokin viittaa, tapahtui pienten oppilaiden luokassa. Ennen tuntia oli muutama oppilas käyttäytynyt huonosti ja aloin selvittämään tilannetta osapuolien kanssa. Toinen oppilaista alkoi itkeä eikä juurikaan saanut kerrottua, mitä hän oli tehnyt. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ja nyyhkytyksestä ei meinannut tulla loppua. Kyseessä oli lapsi, joka ei koskaan aiemmin ollut tehnyt mitään sääntöjen vastaista. Jostain syystä tällä kertaa hän oli kuitenkin toiminut väärin käytävässä.

Totesin, että kyllä kaikki saa itkeä, jos itkettää ja on paha mieli. Painotin, että yös aikuiset itkevät välillä eri syistä. Sillon yksi oppilas viittasi ja kertoi, että äiti on kieltänyt häntä itkemästä. Toistin oppilaan kommentin mielessäni ja mietin, millainen perhe ja äiti hänellä on. Jatkettiin kuitenkin vielä asiasta keskustelua, koska oppilaat halusivat kertoa omia kuulumisiaan ja jälleen kerran puheenaiheeksi nousi oppilaiden vanhempien käyttäytyminen kotona.

"Mua pelottaa, kun isä lyö äitiä."  "Isä on lyöny myös mua ja muita perheenjäseniä." 

"Isä suuttu äidille." "Mulle annettiin piiskaa."

Millaista arkea koululaiset tälläkin hetkellä elävät? Millaisessa kodissa he asuvat? Millainen ilmapiiri kodissa on?  Onko heillä elämässään edes yksi turvallinen aikuinen? Aikuinen, joka ei lyö eikä alista lasta. Voivatko he elää turvallista lapsuutta, vai täytyykö heidän pelätä ja olla varuillaan koko ajan? Onko heillä riittävästi ruokaa ja puhtaita vaatteita? Osaavatko vanhemmat huolehtia itsestään ja ennen kaikkea lapsistaan? Onko heillä ollut elämässään oikeanlainen aikuisen malli vai kertautuuko ongelmat ja vaikeudet seuraavallekin sukupolvelle? Onko mahdolliset haasteet huomattu ja niihin puututtu?

En ollukaan hetkeen kuullut noin rehellistä puhetta lasten suusta. Aivan avoimesti he kertoivat ja halusivat kertoa. Tuntuu, että osalle heistä em. tilanteet olivat arkipäiväisiä, koska he naureskelivat niille - jopa yhdessä.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan vanhempi voi sanoa omalle lapselleen, ettei hän saa itkeä, jos hän on surullinen tai hänellä on paha mieli! Pitääkö lapsen kätkeä asioita sisälleen ja purkaa niitä väärällä tavalla, esimerkiksi väkivalloin? Onko edelleen olemassa kirjoittamaton sääntö siitä, ettei mies saa olla heikko ja näyttää tunteitaan? Tuntuu siltä, että on. Se on mun mielestä ihan kamalaa! Itku on kuitenkin yksi kanava purkaa pahaa oloaan ja signaali sille, että lapsen kanssa tulee jutella mieltäpainavista asioista. Häntä ei missään nimessä saa jättää yksin! Aikuisen tehtävä on tukea ja kuunnella lasta, kun hänellä on asiaa.

Tuntuu siltä, että tällä hetkellä  moni vanhempi on  kyvytön huomioimaan sekä omia että myös lapsensa tunteita ja reagoimaan niihin heti tarvittaessa. Tällöin kuuntelijan rooli siirtyy siinä vaiheessa toivottavasti jollekin toiselle aikuiselle, jolla on myös riittävästi aikaa ja ennen kaikkea halua kuunnella ja auttaa lasta.
 
Osaanko minä huomioida juuri ne oppilaat, jotka sitä kaipaavat eniten? Onko minulla aikaa kuunnella heitä? Mikään ei ole juuri silloin tärkeämpää kuin lapsi ja hänen kuuntelemisensa. Olenko luottamuksen arvoinen? 

Siinäpä haastetta ensi vuoteen, ainakin itselleni.

Erityisopettajan työstä

Pääsin pitkästä aikaa seuraamaan erityiskoulun arkea, kun työskentelin puoltoista viikkoa sairaalakoulussa luokattomana opettajana. Sairaalakoulua käyvät lastenpsykiatristen osastojen 0.-9. luokkalaisten oppilaiden lisäksi myös sairaalan lastenosastojen koulukuntoiset lapset ja nuoret. He ovat sairaalassaoloaikanaan kirjoilla oman koulunsa lisäksi myös Koivikkopuiston koulussa.

Tein erityispedagogiikkaan liittyvän harjoitteluni juuri Koivikkopuistossa ja pääsin silloin tekemään monenmoisia töitä. Seurasin ja myös opetin kaikkien luokkien eli (0-2), (2-4), (4-6) ja (6-9) oppilaita. Pääsin myös opettajien mukana käymään ja myös opettamaan lasten vuodeosastoilla olevia kouluikäisiä lapsia ja nuoria. En käynyt kuitenkaan silloin kaikilla osastoilla.

Tällä kertaa opetin myös osasto 6:n oppilaita. Kyseessä on lasten veri- ja syöpätautien osasto.

Tässä kiteytettynä mun päällimmäiset ajatukset puolentoista viikon työrupeamasta  :

 Puoltoista viikkoa takana sairaalakouluarkea sekä lastenpsykiatristen että pääosin lastenosasto 6:n (syöpä- ja diabetesosasto) oppilaiden kanssa. Mitä minulle jäi mieleen? Sen, että vaikka lapsi olisi kuinka sairas, hänellä on oikeus käydä koulua vointinsa mukaan. Lapset ovat uskomattoman sinnikkäitä eivätkä he luovuta kovin helposti. Heillä on myös huonoja päiviä, kuten meistä jokaisella. Aina ei oo pakko jaksaa, edes lasten. Hyvät keskustelut sekä oppilaiden että heidän vanhempiensa ja hoitajiensa kanssa. On muuten mukavaa henkilökuntaa molemmissa paikoissa.

Toisaalta jäi mieleen ne monet pienet potilaat, joita näin joka päivä osaston käytävillä. Osa oli meiän lasten ikäisiä, mutta myös paljon nuorempia. Heitä oli rankkaa nähä. Kyllä se vaan laitto taas miettimään ja olemaan kiitollinen siitä, mitä meillä on.

Opin paljon ja ymmärrän joitakin asioita taas paremmin. Arvostan myös.

Jatko-opiskelemaan?

Rupesinpa tossa oikeesti pohtimaan jatko-opintoja. Tutustuin avoimen yliopiston tarjontaan, kun haluisin suorittaa erityispedagogiikan syventävät opinnot. Niille tulee vaan hintaa yli 2000e. Eikä niitä tietenkään voi suorittaa Tampereella. Katoin just Itä-Suomen avoimen yliopiston Kouvolan toimipisteen opintovaatimuksia.

Ihan ekaks mun pitäs alkaa lukemaan erityispedagogista kirjallisuutta englanniks, sillä taispa jokainen tentittävä kirja olla englanninkielinen. Sitä pitäs vähän reenata, koska se ei oo todellakaan mun vahvuusalueita. Tossa on se hyvä puoli ettei sinne oo erillisiä pääsykokeita. Huonona puolena taas on se, ettei noilla opinnoilla saa erityisopettajan pätevyyttä, vaan siihen tarvittas erkkaopen tutkinto yliopiston puolella.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että jossain vaiheessa mun on hankittava erkkaopen tutkinto, että vois saada jopa joskus vakipaikan. Töistä ei tuu nimittäin olemaan pulaa tolla koulutuksella. Pääsykokeen kautta sisään on tietysti varmin keino tutkinnon suorittamiseen. VAKAVA -kokeen kautta haetaan myös tohon tutkintoon ja koe on kirjallinen. Jos siitä pääsee läpi, sit on vielä soveltuvuuskoe. Siinäpä sitä haastetta myös.

Suurin ongelma vaan on se, ettei erkkaopen tutkintoo voi suorittaa Tampereella ollenkaan. Ja se, ettei mulla oo opettajan pedagogisia opintoja suoritettuna, jotta pääsisin hakee esimerkiks Helsinkiin erillisiin erityisopettajan opintoihin. Se hankaloittaa asiaa kyllä aika lailla, mutta ei voi mitään. Kova työ on joka tapauksessa edessä, mutta pätevälle opettajalle riittää hommia, jopa niitä pidempiä pätkiä.

Yks vaihtoehto ois vielä tutkia, missä sais suoritettua erityisopettajan opinnot, jotka on suunniteltu kehitysvammaisten, tai millä termillä sitä kututaankin, opettamiseen. Sekin on kuulema mahollista ja sieltä sais sen tutkinnon.

Voi elämän kevät. Ei oo perheelliselle ihan helppoja päätöksiä. Miehellä on myös vakipaikka Tampereella ja meillä tämä rivari lähikunnassa.

Paluu arkeen

Miehen kuukauden kesäloma loppu sunnuntaina ja piti siis palailla takas arkeen. Viime viikolla matkattiin mun kotikonnuille Itä-Suomeen, jossa nähtiin sukulaisia, käytiin Juha Tapion keikalla, elettiin mökkielämää ja välillä myös vaan oltiin. Mukavaa oli, mutta kiva oli palata kotiinkin,

Lapset oli vielä eilisen kotona ja neitin piti mennä hoitoon vasta huomenna. En olettanut meneväni töihin vasta, kun aikasintaan ens viikolla. Toisin kuitenkin kävi, sillä tutun yhtenäiskoulun reksi soitti tarvitsevansa sijaista heti. Lupasin tulla, mutta sanoin, etten ihan heti pääse. Tottakai auto on just sillon pois käytöstä, kun sitä tarvittas. Pojankin piti olla jo kasilta hoidossa, mutta olinpa laittanu kellon väärään aikaan soimaan, enkä voi syyttää siitä edes maanantaita. Vein lapset pyörällä hoitoon, mutta matka olis edenny joutusammin, jos pyöränkumeissa olis ollu ilmaa. Ei ollu kuitenkaan aikaa ettiä pumppua, vaan vein ekaks pojan potkupyöräillen hoitoon pikkusiskon matkatessa mun pyörän istuimessa. Äkkiä lapsi hoitajan hoiviin aamupalalle ja pyörän suunta kohti neitin hoitopaikkaa. Sattumalta siellä oli samaan aikaan neitin hoitokaverin äiti tuomassa lastaan hoitoon. Ja hän, ihana arkienkeli, lupas heittää mut töihin omalla työmatkallaan. Olisin varmaan ennättäny bussillakin, mutta en tarvinnu.

Ehin ajoissa ja päivä meni eloisien ja äänekkäiden pikkuoppilaiden kanssa. Aikamoista säätämistä tää päivä kyllä oli, mutta selvisin. Myös huominen ja torstai menee saman luokan kanssa. Tätä olin jo odottanu, päästä töihin. Tais koko kesä kotona lasten kanssa tehdä tehtävänsä. Mut selvisin.

Kelalta oltiin odotettu jo postia liittyen lasten päivähoito-oikeuksiin. Tänään se tuli. Lapset saavat jatkaa edelleen kokopäiväisinä hoidossa. Ihanaa! Iso kivi putos sydämeltä. Mä saan käydä töissä eikä mua velvoiteta jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Mieluummin olen hyvä äiti ja vien lapset hoitoon, kuin huono äiti, joka ei keksi lapsilleen riittävästi tekemistä ja viihdykkeitä kotona ja turhautuu kotona lasten kanssa. Onneks tää meni näin. Nyt ei tartte miettiä, miten olisin jaksanu lasten kanssa kotona arkipäivät. Hyvä niin.

Muistetaas tämä!

Kesäkuulumisia

Oon ollu kotona lasten kanssa kesäkuun alusta asti. Aluks tytön piti olla eka viikko kotona ja jatkaa sen jälkeen hoidossa. Pojan taas piti olla alun perin koko kesäkuu vielä hoidossa toisen hoitokaverinsa kanssa. Ei se nyt kuitenkaan menny nii. Tyttö oli vielä muutaman päivän lomailun jälkeen hoidossa, mutta sitten päätin jättää hänetkin kotiin kesälomalle. Poika ehti olla hoidossa neljä päivää ja lopetti sitten hoitajan ja meiän yhteisellä päätöksellä. Jatketaan sit elokuussa taas, kun palaillaan arkeen.

Toukokuussa viimesten viikkojen aikana odotin jo kesälomaa. Olin loman tarpeessa pitkän ja varsin yhtäjaksosen työrupeaman jälkeen. Olin suunnitellu ottavani aikaa vaan ittelleni, koska lapset ovat päivät hoidossa. Sit tuli kuitenki tieto siitä, että tyttö on kotona kesäkuun ekan kokonaisen viikon. Siinä meni mun rauhalliset lomapäivät.

Jotenkin sitä on kuitenki selvitty. Ei oo ollu kyllä helppoo, sillä musta ei saa pullantuoksusta, hiekkalaatikolla istuvaa, kotiäitiä sit millään. Mies on päivät töissä, mutta onneks silläkin alkaa perjantaina kesäloma. Sit mä saan päiväsaikanakin hengähtää. Tällä hetkellä tuntuu, että on koko ajan oltava silmät selässäkin.

Lapset osaa tehä kaikenlaisia kolttosia ja hyödyntää hyvin äitin lyhyen pinnan. Noi alkaa olla semmonen kauhukaksikko ettei niitä pitäs jättää hetkekskään valvomatta. Välillä on pakko kuitenki käyä vessassa ja esimerkiks täyttää tai tyhjentää tiski- tai pyykkikone. Ne hetket on sit hyödynnetty aika tehokkaasti.

 Sisällä on levitelty hammastahnaa pitkin lattioita, ajettu kissoja takaa (lyöty kepillä, läpsitty (ja aina on kielletty tiukasti tekemästä nii ja kerrottu, kuinka kissaan sattuu)), saippuoitu toisten naamat, levitelty tuhkat tuhkaluukuista (olivat koittaneet itte siivota, sillä vessanpöntönkansi ja seinät oli täynnä tuhkasia kädenjälkiä).

Ulkona on yritetty juosta autotielle, meinattu jäädä useempaan kertaan auton alle (keskelle suojatietä ei voi pysähtyä), karattu naapurin takapihalle (kengät jalassa trampoliinille), menty naapurin pihaan syömään metsämansikoita ilman lupaa, karattu pihasta (varsinkin neiti).

Että näin. Ei oo ollu mulle mikään helppo ja nautinnollinen kesäloma. Tai ei kyllä loma laisinkaan. Murunen oli juhannusviikolla muutaman päivän Itä-Suomessa mummin ja papan luona ja sillon oli pieni hengähdystauko. Teki muuten hyvää. Kaks uhmaikästä, ja vielä aikamoisia tuittupäitä molemmat, ei oo paras mahollinen kombo just nyt.

Onneks miehellä alkaa kesäloma. Mies jaksaa leikkiä ja temuta lasten kanssa paljon enemmän kun minä.

Ollaan me kuitenki yritetty tehä joka päivä jotain. Ei kylläkään mitään erikoisempaa. Kävelty leikkipuistoon, nukutettu pikkusiskoa kaatosateessa, käyty kirppiksellä (mission impossible just nyt, mutta silti menen), haettu mansikoita tilalta asti, nähty eläimiä, katottu piirrettyjä, tehty tädille synttärikortti, käyty kaupassa, käyty leikkimässä päiväkodin pihalla tai leikkipuistossa. Koko päiväks ei voi jäädä sisälle, sillä sillon ei hyvä heilu. Samoin päikkärit pitäs molempien lasten nukkua vielä, koska muuten illat on aika kamalia.

Koska ollaan kuitenki lomalla, en oo ollu niin tarkka ylösnousun suhteen. Ei ennen kasia kuitenkaan ja viimestään ysiltä. Mies laittaa meiät todennäkösesti takas ruotuun lomansa aikana. Arki kuitenki alkaa jonkun ajan kuluttua. Ei mietitä sitä kuitenkaan vielä, sillä sitä ennen on tiedossa kaikenlaista ohjelmaa koko perheen kera.

Ja onhan mulla ihan kohta synttäritkin, vaikka ei niitä sen kummemmin juhlita. Mies lupas kakun leipoa. :)

Instagramissa voi seurata tuoreita kuulumisia, sillä päivitän sitä paljon tiheemmin, kun tätä blogia.

Mut löytää tuolta.

Pappa, äiti, iti, Appu (Hapsu-kissa), Ippu (pehmopupu)

Meillä siis puhutaan. Neiti on nyt 1v9kk ja kävellyt jo vuoden. Motorisesti hän on siis tosi etevä. Puhe oli vielä kuukausi sitten hyvin epämäärästä eikä selkeitä sanoja juuri ollu . Viimesen kuukauden aikana neiti onkin ottanu ison spurtin puhumisen kanssa.

Suurin haaste neidin puhumisen suhteen oli ilmeisestikin meiän papupata-esikoinen. Tosin neiti tiesi, että hän tulee riittävästi ymmärretyksi ilman puhetta. Ehkä tyttö sit vaan kyllästy siihen, ettei enää tullukaan tarpeeks hyvin ymmärretyks, kun jouduttiin koko ajan kyselemään häneltä, kun ei todellakaan ymmärretty, mitä neiti tarkotti.

Ihan yhtäkkiä neiti alko puhua yhä selvempiä sanoja. Aluks kirjottelin uusia sanoja ylös, mutta tällä hetkellä niitä tulee jo niin paljon päivässä, ettei millään muista eikä ehdikään. Sanavarasto kasvaa siis hurjaa vauhtia. Tytön ensimmäinen selkee sana oli "pappa".  Sitä neiti rupes toisteleen ja sit kuuntelemalla meiän muitten juttuja alko tulla lisää sanoja. Aluks ne oli  tosin vielä hieman kummallisia, mutta koko ajan ne on muuttuneet selkeemmiks.

Näyttää siis käyvän, kuten aavisteltiinkin: meillä asuu kohta kotona kaksi pientä papupataa. Neiti puhuu paljon ja veljensä vielä enemmän. Ja molemmilla on vielä varsin kuuluva ääni. Voi kissaparkoja.

Perhepäivähoidosta

Molemmat lapset ovat arkisin perhepäivähoidossa. Se on ainakin tällä hetkellä paras ratkaisu lasten kannalta. Käytännön syistä lapset ovat kahdessa hoitopaikassa. Ei siis mikään ihanteellinen tilanne kenenkään kannalta. Ensimmäinen hoitovuosi alkaa olla takana ja etenkin pojan hoitopaikkaan ollaan oltu tosi tyytyväisiä. Etsiessäni keväällä 2015 lapsille hoitopaikkaa uudelta paikkakunnalta löysin tuon todellisen helmen. Hoitaja on todella kokenut ja mikä ihanteellinen tilanne, sillä apuna on lähes koko ajan myös hänen eläkkeellä jo oleva miehensä. Tällä hetkellä lapsia on kuusi, viisi kokopäiväistä ja yksi eskari.

Tytön hoitaja on vasta vuosi sitten aloittanut ja alkukankeutta on todellakin ollut. Jos vain olisi ollut suinkaan mahdollista, kysyin hieman liian myöhään, oltais vaihdettu jo kuljetusten kannalta tyttö pojan kanssa samaan hoitopaikkaan. Oltiin vaihtohalun kanssa vähän myöhässä, sillä vain muutamaa päivää aiemmin paikka oli luvattu hoitajan tutun lapselle tai kevääksi myös eskarille. Harmitti ja kovasti.

Millainen tämä kehumani perhepäivähoitokoti sitten on? Hoitopaikka on omakotitalo isolla pihalla. Pihalta löytyy vanha vene, kiipeilyteline, iso hiekkalaatikko ja lähellä on metsä, jossa lapset retkeilevät paljon, Päiväunet saatetaan nukkua pihakodassa, jossa viettävät kuulema myös muuten aikaa. Omilla Facebook-sivuillaan hoitopaikkaa kuvaillaan näin: 

" Kodinomaista yksilöllistä liikuntapainotteista perhepäivähoitoa elämys- ja seikkailupedagogiikan hengessä."

Siinäpä tiivistetysti ne syyt, miksi halusimme laittaa Murusen hoitoon juuri tuohon paikkaan. He retkeilevät joka viikko ainakin lähimetsään. He ovat käyneet eri laavuilla, uimahallissa, tutustumassa Satakunnan lennostoon Pirkkalassa, tutustuneet Suomen luontoon sekä lähiharjulla että myös kauempana. Ja hoitajat jaksavat puuhata lasten kanssa. Hoitotäti on perhepäivähoitajan tutkintonsa lisäksi myös elämys- ja seikkailupedagogi, joten hän kehittelee lapsille hyvin monipuolista tekemistä lasten ehdoilla. Lapset nauttivat myös herkullista kotiruokaa, sillä hoitotädin mies on eläkkeellä oleva entinen laivakokki. Eikä ole yhtään huonompi juttu sekään, että paikalla on todellakin valtaosan ajasta kaksi aikuista.

Viemme joka maanantai hoitoon ja perjantai hoidosta kotiin hoitokassin. jossa kulkee mukana myös viestikansio. Sieltä löytyy aina seuraavan viikon jokaisen päivän suunnitelmat.

Tän näkösiä suunnitelmia on kotiin tullu:

Toivottavasti lapset saavat jatkaa hoidossa myös päivähoitouudistuksen jälkeen. Sen ratkaisevat hoitomaksujen korotuksen määrä ja se, miksikä Kela määrittelee minut, osa-aikatyöntekijän.

Lapsettomien lauantai

Julkaisen uudelleen viime vuonna julkaisemani tekstin tänään vietettävän lapsettomien lauantain vuoksi. Voi, kun sitä joka päivä muistais, kuinka suuri onni on saada kuulla ja nähdä ne pienet jalkojen tepastelut ja ensihymyt. Kaikilla ei tätä onnea ole. He olisivat kiitollisia jokaisesta uhmaikäisen kiukkukohtauksesta ja niistä huonoistakin päivistä. Jos heillä vain olisi lapsi tai lapsia. 

Katselen täältä kaukaa

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee? 

Miksi isällä on niin raskaat askeleet? 

Minäkö heille olen surua tuottanut, 

kun vain katselen täältä kaukaa. 

Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti, 

että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan. 

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa, 

pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois? 

Voitko isän olkaa taputtaa, 

ettei niin kumarassa hän ois? 

Kerro heille, Taivaan Isä, 

etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan. 

Kerro, että jotkut lapset taivaassa niin rakkaita on 

luojalleen ettei heitä malttaisi millään antaa pois. 

Huomaisipa äiti, kun hänen luokseen 

lennän perhosena ikkunaan. 

Tietäisipä isä, miten tuulen mukana 

hänen poskeaan silittää saan. 

Vielä joskus saan siemenenä kasvaa äidin vatsassa 

ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea. 

Ja kun vihdoin kohtaamme, 

löytää tarkoituksensa pettymys jokainen 

Ne on kestettävä jotta juuri minä syntyisin. 

Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää 

Koska saan mennä, Taivaan Isä, 

joko pian pääsen omaan kotiin? 

- tuntematon -

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Jokaisella on aivan varmasti, ei välttämättä lähipiirissä, mutta jossain ympärillä kuitenkin, pariskuntia, jotka eivät ole saaneet lasta yrityksestä huolimatta tai ovat vihdoin saaneet perheenlisäystä lapsettomuushoitojen avulla.

Olen lukenut useampaakin blogia, jotka käsittelevät lapsettomuutta ja niitä pettymyksiä pettymysten perään, kun lasta ei vain kuulu. En voi ymmärtää, miksi he eivät välttämättä saa lapsia edes hoitojen avulla, kun toiset vain "tehtailevat" lapsia vuoden välein. Elämä on niin epäreilua.

Kun kuulen jonkun sanovan hänen hankkivan lapsia, se särähtää aina korvaan. Kuitenkin, jos huomautan asiasta, en välttämättä kuitenkaan saa ymmärrystä osakseni. Jokaisen pitäisikin asettua tahattomasti lapsettoman asemaan ja ajatella, miltä hänestä tuntuu, kun joku puhuu lasten hankkimisesta? Ja heidän täytyy kuukausi kuukauden perään taas pettyä, koska vieläkään ei näkynyt plussaa testissä. Tai jo alkanut raskaus päättyy kerta toisensa jälkeen keskenmenoon. Miltä se tuntuu? Itsellä ei oo kokemusta lapsettomuudesta, joten en tiiä. Voin siis vain arvailla enkä siltikään voi täysin kuvitella sitä tuskaa ja niitä epätoivon hetkiä, joita pariskunnat joutuvat kokemaan lapsettomuuden takia.

Siispä olen onnekas, kun olen lapsia saanut ja toivon tätä onnea myös kaikille niille, jotka lapsia haluavat ja toivottavasti myös saavat.

Mitä kuuluu?

Moni on varmaan miettiny, miks postauksia ei oo tullu pitkään aikaan. En mä oo täältä mihinkään kadonnu. Aika on vaan menny kaikkeen muuhun. Luvattoman vähän on tullu myös lueskeltua muitten blogeja. Kiinnostavia postauksia mainostetaan Facebookissa lähes joka päivä, mutta jos en heti pääse niitä kattomaan, sit se vaan jää.

Oon ollu hiihtolomasta asti sairasloman sijaisena yläkoulun 7-9 erkkaluokassa samanaikaisopetuksessa rinnakkaisluokan open kanssa. Työ on vieny musta mehut aivan täysin. Yllätyin iteki, miten väsyny sitä voi olla työpäivän jälkeen. Homma on kuitenki aika erilaista, mitä oon tottunu aikasemmin tekemään. Yläkoulun puolella opettamisestakaan mulla ei ollu paljoa kokemusta. Se kun on ihan oma maailmansa verrattuna tuttuun alakoulun maailmaan.

Nyt on tullu kokemusta ja roimasti. Paljon oon oppinu uutta ja oppinu uusia työtapoja, tai ainakin muokkaamaan ennalta tuttuja. Oppilaita on yhteensä 13 ja kaikilla on eriasteisia laaja-alaisia oppimisvaikeuksia. Taso vaihtelee huimasti. Osa oppilaista opiskelee joitakin oppiaineita integroituna yleisopetuksessa ja jotkut työskentelevät kaikki tunnit vaan omassa luokassa. Työnsarkaa siis on riittäny. Oon joutunu miettimään, miten osaan opettaa uudet asiat niin, että kaikki oppilaat varmasti ymmärtävät, mitä heille opetan. Miten saan opetuksesta mielenkiintoisen? Miten osaan tiivistää teksteistä vain olennaisimmat asiat? Minkälaisia videoita löytyy opetettavasta aiheesta? Miten jaksan motivoida oppilaita tekemään tunneilla töitä?

Onneks mulla on ollu koko ajan apuna rinnakkaisluokanope ja kolme kultaakin kalliimpaa ohjaajaa. Heiltä oon voinu kysyä aina tarvittaessa, eli todella usein ja välillä päivittäin, miten tämän asian voisi tehdä tai mikä olis oikea toimintatapa erilaisissa tilanteissa. Heillä on paljon enemmän kokemusta erityisnuorten kanssa toimimisesta ja he myös tuntevat oppilaat mua paremmin. Välillä on päiviä, kun jotkut oppilaat on jätettävä omaan rauhaansa, ettei tilanne pääse räjähtämään käsiin. Toisena päivänä taas kaikki oppilaat ovat halukkaita opiskelemaan. Tilanne on siis todella, todella haastava. Kun koulun tuttu reksi soitti mulle ennen hiihtolomaa ja tarjos töitä, en tienny, mihin ryhdyin.

Nyt on enää ens viikko jälellä sijaisuutta ja paljon oon oppinu. Osaan kirjoittaa tiivistelmiä kirjojen kappaleista tai opetettavasta asiasta yleensä selkokielellä ja vieläpä tosi lyhyesti. Muistan suurentaa tekstit ja myös käyttää dokumenttikameran zoomaus- ja kirkkaudensäätönappeja. Yritän huomioida ne hiljaisetkin oppilaat. Opettelen etenemään todella hitaasti ja kertomaan koko ajan, mitä alleviivataan miltäkin riviltä. Opettelen olemaan läsnä aina tarvittaessa. Yritän aina jaksaa kuunnella, kun oppilailla on mulle asiaa. En hermostu, vaikka selitän samaa asiaa ties monettako kertaa. Kertaus on opintojen äiti. Lähes jokaisesta opetettavasta aineesta löytyy joku sopiva videonpätkä tai parikin. Netistä löytyy tosi hyvin tietoa selkokielellä, kun vaan osaa ettiä. Tiiän jo aika paljon enemmän zombeista ja hirviöistä, kun ennen hiihtolomaa. Päiväohjelma täytyy kirjata taululle, sillä niin on tehty aina ja osa oppilaista elää rutiinien kautta. Jos päivän ohjelma poikkeaa totutusta, se on vaikea paikka joillekin oppilaille.

Ennen kaikkee oon oppinu tuntemaan itteeni paremmin. Aiemmin ajattelin, ettei musta olis työskentelemään kehitysvammaisten kanssa, mutta nää viikot on muuttanu ajatuksiani. Edelleenkään musta ei tunnu siltä, että kykenisin opettamaan vaikeasti vammaisia lapsia ja nuoria. Musta ei oo siihen, mutta lievemmmin kehitysvammaisten kanssa voisin jopa työskennelläkin. Maailmankuva on avartunu aika paljon eikä se oo enää niin mustavalkonen ku aiemmin. Asioita voi tehä monella tavalla eikä mikään niistä oo väärin. Ohjaajan neuvoja kannattaa noudattaa. En voi itte päättää niistä kaikista samoista asioista, kun yleisopetuksen puolella teen. Jokainen aikuinen on tärkeä. Huomaan myös olevani tärkeä oppilaille ja se tuntuu tosi mukavalta.

Tuota porukkaa, sekä oppilaita, että myös aikuisia, tulee ikävä. Niin se vaan on. Sen verran kauan oon heiän kanssaan jo työskennelly ja oppimaan tuntemaan heitä, että heihin on jo syntyny tietynlainen side. Ne on tärkeitä mulle.

Työ myös vaatii paljon, Sun täytyy olla koko ajan läsnä. Kokonaan. Sun täytyy opetella aivan uusia opetustyylejä. Sun täytyy osata asettua myös niiden heikompien nuorten asemaan ja miettiä keinoja, joiden avulla myös he jaksavat opiskella uusia asioita ja taitoja. Sun myös täytyy olla valmis antamaan itsestäs paljon. Ei riitä, että sä vaan oot paikalla.

Mitä sulle kuuluu ?

Huh, olipahan tauti!

 Keskiviikko-iltana sairastui Tyty. Mahatauti. Tyty siis siirtyi isin kanssa nukkumaan olohuoneeseen tehtyyn petiin. Me jäätiin pojan kanssa ylös. Isi nukkui tytön kanssa myös siksi, että hän jäi hoitamaan lasta kotiin loppuviikon ajaksi.

Torstaina näytti jo paremmalta ja mietittiin jopa Tytyn hoitoonlaittamista, sillä tauti näytti olevan ohi. Vaan eipä ollutkaan. Illalla taas sama juttu, kaikki, mitä neiti oli syöny, tuli ylös. Osittain tämä johtu myös siitä, että erehyttiin antamaan neitille maitoa, mikä on kaikkein pahinta mahataudissa. Sama oli käyny aiemminkin, mutta eipä oltu viisastuttu siitä kerrasta yhtään.

Perjantaina Tyty alko olla normaali oma ittensä, mutta oli isin kanssa kotona. Mä olin normaalisti töissä ja poika hoidossa torstaina ja perjantaina. Kun Tyty alko olla terve, mies valitteli heikkoa oloa perjantai-iltana. Hän selvis tällä kertaa kuitenki varsin vähällä. Mahatauti kuitenkin.

Mä oon selvinny jo monta kertaa sairastumatta, vaikka muu perhe on saanut taudin. Tällä kertaa elättelin samoja toiveita, mutta toisin kävi. Lauantaina aamuyöstä kolmen aikaan olo oli tosi huono ja kaikki, mitä olin edellispäivänä syöny, tuli pihalle. Mies oli antanut neitin mun viereen nukkumaan, koska miehellä oli ittellään niin heikko olo. Neiti olis halunnu edelleen nukkua mun kanssa, mutta en todellakaan voinu pitää lasta mun vieressä, kun olin ite niin heikossa hapessa.

Sitä rallia sitten kestikin aamukasiin asti. Välillä tosin nukuin, tosin katkonaisesti. Samassa huoneessa nukkunu poika ei heränny kertaakaan yön aikana, joten nukku kyllä tosi sikeesti. Lapset lähti isin kanssa alas ja mä pääsin nukkumaan ihan rauhassa, Enää ei ollu paha olo, mutta voimat oli täysin poissa. Nukuin siitä kasista iltapäiväneljään asti. Olo oli edelleen heikko, mutta päätin siirtyä sohvalle makoileen. En meinannu jaksaa kävellä portaita alas. Sit kattelin toisella silmällä jääkiekkoo ja torkuin sohvalla. Luin myös kirjaa.

Eilisen ruoka koostu tasan tarkkaan kurkunpalasista, hapankorpuista ja yhestä banaanista. Siihen sit vielä juomaks jaffaa ja vissyä, Mikään muu ei maistunu. Muut grillas ja söi pihviä.

Tänään olo oli hyvä ja eilen illalla noussut kuume oli onneks hävinny aamuun mennessä. Aamu meni vielä hissun kissun kirjaa lukien, mut sit sain jo syötyäkin normaaliruokaa. Päätettiin lähtee Ideaparkiin vähän ostoksille. Olo ei ollu edellenkään täysin normaali, mutta selvisin siitä reissusta.

Aamulla töihin. Kyllä mä töissä jaksan, mutta illan jumppa jää kyllä väliin. En vielä kykene. Huh, olipa oikeesti kunnon mahatauti. Sitä en kyllä toivos kellekään. Ja mä vielä niin pesin ja desinfioin käsiä, etten sairastus, mutta tällä kertaa sekään ei auttanu.

Nyt on enää poika käymättä tautia läpi. Toivottavasti ei tällä kertaa sitä saakaan. Koputan siis puuta.

Meillä oli ihan erilaiset viikonloppusuunnitelmat, mutta tästä tulikin rauhallinen kotiviikonloppu. Ihan kiva juu, mutta syy ois kyllä voinu olla joku muu.

Toinen äiti on toiselle äidille susi

Äiti, äitiys ja syyllisyys ovat sanoja, jotka liittyvät tiiviisti yhteen. Hyvä äiti/huono äiti-vertailut kuuluvat mun mielestä syyllisyyteen hyvin vahvasti.

Mikä sitten aiheuttaa syyllisyyttä? Mun mielestä syyllisyys alkaa jo lähes siitä hetkestä, kun raskaustesti näyttää positiivista. Monesti tulevat äidit miettivät esimerkiks sitä, miten on tullu elettyä elämää ennen kun on tiennyt olevansa raskaana. Onko alkio voinut vahingoittua jotenkin kostean illan johdosta?  Voiko raskaus mennä kesken, koska olen syönyt raakaa kalaa ja tuorejuustoja? Joku saattaa myös miettiä, miten hänestä on äidiksi. Monenlaisia ajatuksia siis joutuu pohtimaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Samat pohdinnat jatkuvat myös raskauden edetessä. Mitä voi ja mitä ei voi enää tehdä, jotta vauvalla olisi kaikki hyvin? Voinko jatkaa juoksuharrastustani ja käydä salilla myös raskauden aikana?

Oon meinannu jo aiemminkin kirjoittaa aiheesta, mutta nyt vasta sen teen. Miksi juuri nyt? Siihen on useampi syy. Olen jäsenenä monessa perheeseen ja äitiyteen, lastenkasvatukseen ym. keskittyvissä ryhmissä. Keskusteluja seuratessani oon huomannu, kuinka ilkeitä ja pilkkaavia ja suvaitsemattomia toiset äidit voivat olla. Ja annas olla, jos uskallan laittaa oman mielipiteeni, joka poikkeaa täysin "yleisestä mielipiteestä".

Hyvä esimerkki tästä on äidin ja erityisesti tuoreen äidin, vapaa-aika. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että äiti ja pieni vauva elävät täysin symbioosissa keskenään eikä edes lapsen isä voi olla osana sitä. Äiti imettää lastaan ja huolehtii hänestä täysin, jolloin isälle jää vain sivustakatsojan rooli. Äidin tulee siis kokonaan omistautua lapselleen ja unohtaa muu elämä hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi kokonaan.Tai niin olen ymmärtänyt.

 Entä jos äiti ei syystä tai toisesta imetä? Tämä jo itsessään on paljon mielipiteitä aiheuttava asia. Jokainen äiti saa itse valita, haluaako hän imettää vai ei. Joiltakin on imetys kielletty kokonaan erilaisten syiden takia. Miten kukaan toinen äiti voi syyllistää äitejä, joiden lapsi ei syystä tai toisesta saa tissiä? Eiväthän he voi tietää, millainen on äidin tarina. Ja tottakai myös se syyllistää, jos saa imettämiseen liittyviä neuvoja, vaikka ei oo niitä pyytäny. Tuore äiti kun on aika herkillä erityisesti imetykseen liittyvien asioiden ja mielipiteiden suhteen. Miten tehdä, jotta osaa tehdä "oikein"?

Miten parisuhde ja sen hoitaminen? Joku äiti jopa "unohtaa" parisuhteen tai laittaa sen syrjään joksikin aikaa, sillä vastasyntynyt lapsi menee kaiken edelle. Ihmettelen vaan, miksi. Tuoreet vanhemmat, äiti ja isä, ovat edelleen myös mies ja vaimo. Miksi ne roolit tulee laittaa syrjään uuden perheenjäsenen tulon myötä? Hellyyttä tarvitaan kuitenki koko ajan, tai ainakin minä tartten sitä. Ja nyt tarkotan siis pusuja, haleja, toisen kainaloo. Ne antaa voimaa jaksaa taas valvoo ja muutenkin elää välillä kovinkin raskasta vauva-arkea. Parisuhteeseen vaikuttaa aivan varmasti, kun perheeseen tulee pieni vauva. Sitä ei voi kiistää, mutta sen takiahan parisuhdetta pitäs just hoitaa ja vaalia.

Kannattas aina ajatella, miltä musta tuoreena äitinä tuntus, jos mulle puhuttas noin. Ja ylipäätänsäkin ajatella tarkoin, mitä ja miten puhuu. Se auttaa jo paljon, Yritetään kuitenki olla maailman parhaita äitejä ja puolisoita. Kaikesta huolimatta.

Parempi äiti?

Uusimmassa Meidän Perhe-lehdessä on Maria Veitolan kolumni. Tällä kertaa hän kirjoittaa aiheesta Huomenna parempi äiti.  Juttu täällä. Nauroin oikein makeasti lukiessani kolumnia. Veitolalla on mainio tyyli kirjoittaa ja ainakin tällä kertaa teksti osu ja uppos aivan täysin.

Veitola kertoo esimerkkejä omasta elämästään, jotka liittyvät parempaan äitiyteen. Ensiksi hän kertoo tapauksesta, jossa hänen kohta 4-vuotias poikansa kertoi äidilleen piirtäneensä tälle ihanat joulukoristeet. Veitolan mentyä paikalle, hän huomasi kauhukseen pojan löytäneen hänen suosikkihuulipunansa ja piirtäneen sillä vessan kaapistot täyteen kiemuroita. Mitä Veitola tekee? Hän ei ala kirkumaan tai syyttelemään poikaansa, vaan saa hillittyä tunteensa. Ihailen häntä. Huutamisen sijaan hän valistaa poikaansa olemaan koskematta äidin meikkeihin ja piirtämään sen sijaan paperille.

Mitä lapsi tekee sillä aikaa, kun Veitola menee hakemaan jotain, jolla saa huulipunat pois kaapinovista? Hän tiputtaa saman huulipunan loput vessanpyttyyn ja vetää vessan. Tällä kertaa Veitola selittää pojalle, ettei tavaroita saa heittää vessanpyttyyn. Ja taas ilman räyhäämistä.

Veitola kertoo lapsena saaneensa piiskaa, " En ymmärtänyt syytä noihin rangaistuksiini lapsena enkä ymmärtänyt oikein aikuisenakaan. Tein tyhmästi, mutta en tarkoituksella pahaa. Päinvastoin. Olin tehnyt mielestäni ihania juttuja. Vanhempieni olisi mielestäni pitänyt olla rangaistuksissaan loogisia. Opin ymmärtämään heitä vasta taannoin. Silloin, kun huulipunalla tehdyt koristeet olivat alkusoittona sille, mitä tapahtui samana iltana."

Tällä kertaa Veitola ei saanut hillittyä kiukkuaan, kun huomasi poikansa levitelleen hänen uuden vartalovoidepurkkinsa seinälle jättimäiselle alueelle. Eikä poikaa auttanut edes hänen huudahduksensa: "Äiti, maalaan! Eikö ole hieno maalaus?" Äidin mielestä maalaus ei ollut hieno. Veitola romahti ja aleni huutamaan lapselle. Lapsi myös joutui nukahtamaan omaan itkuunsa.

Veitola toteaa, että hänen olisi myös silloin mennä sopimaan ja selittämään lapselle, miksi niin ei saanut tehdä. Hän ei kuitenkaan jaksanut, koska hänkin on vain ihminen. On niin lohdullista, ettei muutkaan aina jaksa sanoittaa lapselle tunteitaan, vaan sen sijaan he alentuvat lapsen tasolle huutamalla ja räyhäämällä jälkikasvulleen.

Olen kateellinen Veitolalle ja kaikille muille niille vanhemmille, jotka pystyvät nielemään kiukkunsa ja hillitsemään itsensä edellä mainittujen kaltaisissa tilanteissa. Minusta ei siihen ole. Valitettavasti.

"Pysähdy ja itses hillitse.
 Kuule sydäntäsi ja omaatuntoas.
 Hienoa on itsehillintä.
 Sun on parasta se oppia."

Sitä siis opettelemaan uudestaan ja uudestaan.

Paljon sairastavaa, iloista maksajaa, kunta rakastaa

Tän vuoden alusta meiän kotikunta korotti terveyden- ja sosiaalihuollon maksuja roimasti. Onneks sentään alle 16-vuotiaille käynnit on ilmasia. Vertasin just edellisvuoden, ja Tampereen kaupungin, 1.1.2016 voimaantulleita maksuja ja kauhistuin. Tampereella lääkäri- ja hammaslääkärikäynnit ovat useita euroja halvemmat kuin meillä naapurikunnassa. Kunta korotti hintoja roimasti, sillä esimerkiksi terveyskeskuksen vuosimaksu nousi lähes 10 euroa, samoin käyntimaksut. Huh heijaa! Onneks on suhteellisen harvoin tarvittu kyseisiä palveluita ja osa niistä voidaan hoitaa tarvittaessa myös lasten neuvolakäyntien yhteydessä.

Noi korotukset tuntuu kukkarossa reilusti. On eri asia maksaa terveyskeskuksen vuosimaksua 32 e lähes 42 euron sijaan. Miehellä on onneks oikeus käyttää työterveyspalveluita, mitä mulla ei osa-aikatyöläisenä  tietenkään ole. 
Meitä lähempänä sijaitsee yksityinen lääkäriasema, mutta siellä käyminen on kuitenkin suhteellisen kallista. Vielä ei oo jouduttu testaamaan heidän palvelujaan. Tarvittaessa varataan kuitenkin sieltä aika, sillä yleisesti ottaen julkisen puolen jonot on pitkät.

Hammaslääkäripalveluja en oo itte testannu vielä ollenkaan, mutta parin viikon päästä sekin on edessa. Mä joudun käymään säännöllisesti hammastarkastuksissa, koska minulla on purentakisko. Olihan se aikamoinen shokki maksaa Tampereen puolellakin julkisesta hammashuollosta kohtuullisen suuria käyntimaksuja, koska olin tottunut YTHS:n todella halpoihin käynteihin. YTHS:llä maksoin periaatteessa vain kiskon hinnan, kun se piti vaihtaa, kun taas julkisella jokainen käynti maksoi vähintään 40e. Myös viisurinpoisto leikkaamalla ei maksanut YTHS:llä paria kymppiä enempää. Odotan siis erittäin innolla tulevien hammaslääkärikäyntien maksuja, sillä tiedossa on todennäkösesti myös röntgenkuvien otto viisurinpoiston lisäksi.

Toisaalta on tilanteita, jolloin on mentävä hammas- tai yleislääkärille, vaikka se maksaisi mitä. Ilomielin maksan veroja, mutta aika poskettomilta tuntuu meidän kunnan korotukset terveyden- ja sosiaalihuollon maksuihin. Kunnan talous on monesta syystä niin kuralla, että ilmeisesti jättikorotukset, n. 30%, oli välttämättömät tehä, vaikka naapurikaupunki Tampere ei niin tehnytkään. Myös siellä korotettiin hintoja, mutta nousut olivat vain muutaman euron luokkaa.

Eläminen on kallista, eikä mitään saa ilmaiseksi, mutta kohtuus kaikessa. Kiitos säästö-Suomi.

Hyvää uutta vuotta 2016!

Niin se vuosi taas vaihtui. Vaiherikas sellainen. Tyty oli vuosi sitten 4 kuukauden ikäinen pieni vauva ja nyt, vuotta myöhemmin, meillä asuu reilu 1vee tahtotaapero. Voisin kirjotella tarkempia Tytyn kuulumisia ihan omaan postaukseensa. Tai tarkemmin ajatellen voisin jakaa kuulumiset useampaankin postaukseen. Saa nähä, miten on järkevin ja miten tarkasti jaksan kirjotella.

Poika, pieni Murunen, täyttää keväällä jo 4 vuotta. Iso poika siis, mutta kuitenkin vielä kovin pieni. Uhmaa ja mustasukkasuutta on edelleen ilmassa. Päivisin hoidossa näitä ongelmia ei oo, vaan niitä esiintyy vaan kotona ollessa. Hänenkin tarkempia kuulumisia omassa postauksessa/-sissaan hieman myöhemmin.

Vuosi sitten meillä oli jo nimet papereissa ja iso laina haettu ja saatu pankista ja odoteltiin vain avainten luovutusta, joka tapahtui 1.2.2015. Pahvilaatikoita oli haettu ja saatu täytettyäkin olkkarin nurkkaa useammalla täyteenahdetulla laatikolla. Avaimet saatiin siis 1.2 ja siitä alko parin viikon mittanen pieni remontti. Mies, mun isä, miehen veli ja vanhemmat pääasiassa maalasivat seinäpinnat keskikerroksesta ja yläkerrasta ja lisäks yläkerran rappuset maalattiin ja hiottiin, samoin olkkarin parketti ja laitettiin joku väri tms. päälle. Hommaa oli ihan riittävästi eikä aika meinannu riittää edes kaikkeen. Edelleen on kaikenlaista pientä laittamatta. Sit kun on aikaa ja rahaa.

Mä olin lasten kanssa kotona koko kevään ja kesän, ekaks vanhempainvapaalla ja sit työttömänä koulujen alkuun asti. Elokuussa lapset menivät perhepäivähoitoon, Neiti aloitti hoitotaipaleensa ekaa kertaa ja Murunen ekaa kertaa uudella paikkakunnalla.

Lapset eivät oo samassa hoitopaikassa, koska Tyty oli vielä liian nuori veljensä perhepäiväkotiin, Saatiin nimittäin Muruselle hoitopaikka, jonne pääsyä voi välillä joutua jonottamaankin, koska kyseessä on niin arvostettu perhepäiväkoti. Murunen viettää päivänsä omanikäisten kahden tytön ja yhden pojan, ja hoitotädin ja hänen miehensä seurassa. Neidin hoitokaverit on selvästi nuoremmat, 2013 ja 2014, syntyneet tytöt.

Me vietettiin miehen kanssa lokakuun alussa 5-vuotishääpäivää ihan vaan leffan ja syömisen merkeissä mummun ja papan  hoitaessa sillä aikaa lapsia meillä kotona.