"Äiti sano, et mä en saa itkee..."

Tänä syksynä oon päässy töissä seuraamaan hyvin laajalti hyvin monen kouluarkea. Oppilaat ovat todella rehellisiä ja avoimia, se on tullut huomattua jo monta kertaa.

Kaks tilannetta loppusyksyltä on jääny eniten mieleen. Molemmat niistä sattu itse asiassa saman koulun eri luokissa. Eka tilanne oli hieman isompien oppilaiden luokassa.  En muista, mikä oppitunti oli menossa, mutta jotenkin puheenaiheeksi tuli oppilaiden perheet. Keskustelun aikana oppilaat kertoivat, miten heidän vanhempansa käyttäytyvät kotona ilmenevissä hankalissa tilanteissa. Sen aikana mulle tuli hyvin selväks ettei oppilas voi oppia käyttäytymään haastavissa tilanteissa "oikein"tai tilanteeseen sopivalla tavalla, jos hänen vanhempansakaan eivät osaa selvittää keskinäisiä erimielisyyksiään kuin riitelemällä ja jopa väkivalloin.

"Sit ne alko tapella ja huutaa toisilleen."  "Isä suuttui äidille ja lähti pois."  "Mua pelotti."

Toinen mieleenjäänyt tilanne, johon otsikkokin viittaa, tapahtui pienten oppilaiden luokassa. Ennen tuntia oli muutama oppilas käyttäytynyt huonosti ja aloin selvittämään tilannetta osapuolien kanssa. Toinen oppilaista alkoi itkeä eikä juurikaan saanut kerrottua, mitä hän oli tehnyt. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ja nyyhkytyksestä ei meinannut tulla loppua. Kyseessä oli lapsi, joka ei koskaan aiemmin ollut tehnyt mitään sääntöjen vastaista. Jostain syystä tällä kertaa hän oli kuitenkin toiminut väärin käytävässä.

Totesin, että kyllä kaikki saa itkeä, jos itkettää ja on paha mieli. Painotin, että yös aikuiset itkevät välillä eri syistä. Sillon yksi oppilas viittasi ja kertoi, että äiti on kieltänyt häntä itkemästä. Toistin oppilaan kommentin mielessäni ja mietin, millainen perhe ja äiti hänellä on. Jatkettiin kuitenkin vielä asiasta keskustelua, koska oppilaat halusivat kertoa omia kuulumisiaan ja jälleen kerran puheenaiheeksi nousi oppilaiden vanhempien käyttäytyminen kotona.

"Mua pelottaa, kun isä lyö äitiä."  "Isä on lyöny myös mua ja muita perheenjäseniä." 

"Isä suuttu äidille." "Mulle annettiin piiskaa."

Millaista arkea koululaiset tälläkin hetkellä elävät? Millaisessa kodissa he asuvat? Millainen ilmapiiri kodissa on?  Onko heillä elämässään edes yksi turvallinen aikuinen? Aikuinen, joka ei lyö eikä alista lasta. Voivatko he elää turvallista lapsuutta, vai täytyykö heidän pelätä ja olla varuillaan koko ajan? Onko heillä riittävästi ruokaa ja puhtaita vaatteita? Osaavatko vanhemmat huolehtia itsestään ja ennen kaikkea lapsistaan? Onko heillä ollut elämässään oikeanlainen aikuisen malli vai kertautuuko ongelmat ja vaikeudet seuraavallekin sukupolvelle? Onko mahdolliset haasteet huomattu ja niihin puututtu?

En ollukaan hetkeen kuullut noin rehellistä puhetta lasten suusta. Aivan avoimesti he kertoivat ja halusivat kertoa. Tuntuu, että osalle heistä em. tilanteet olivat arkipäiväisiä, koska he naureskelivat niille - jopa yhdessä.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan vanhempi voi sanoa omalle lapselleen, ettei hän saa itkeä, jos hän on surullinen tai hänellä on paha mieli! Pitääkö lapsen kätkeä asioita sisälleen ja purkaa niitä väärällä tavalla, esimerkiksi väkivalloin? Onko edelleen olemassa kirjoittamaton sääntö siitä, ettei mies saa olla heikko ja näyttää tunteitaan? Tuntuu siltä, että on. Se on mun mielestä ihan kamalaa! Itku on kuitenkin yksi kanava purkaa pahaa oloaan ja signaali sille, että lapsen kanssa tulee jutella mieltäpainavista asioista. Häntä ei missään nimessä saa jättää yksin! Aikuisen tehtävä on tukea ja kuunnella lasta, kun hänellä on asiaa.

Tuntuu siltä, että tällä hetkellä  moni vanhempi on  kyvytön huomioimaan sekä omia että myös lapsensa tunteita ja reagoimaan niihin heti tarvittaessa. Tällöin kuuntelijan rooli siirtyy siinä vaiheessa toivottavasti jollekin toiselle aikuiselle, jolla on myös riittävästi aikaa ja ennen kaikkea halua kuunnella ja auttaa lasta.
 
Osaanko minä huomioida juuri ne oppilaat, jotka sitä kaipaavat eniten? Onko minulla aikaa kuunnella heitä? Mikään ei ole juuri silloin tärkeämpää kuin lapsi ja hänen kuuntelemisensa. Olenko luottamuksen arvoinen? 

Siinäpä haastetta ensi vuoteen, ainakin itselleni.