Siirry pääsisältöön

"Äiti sano, et mä en saa itkee..."






Tänä syksynä oon päässy töissä seuraamaan hyvin laajalti hyvin monen kouluarkea. Oppilaat ovat todella rehellisiä ja avoimia, se on tullut huomattua jo monta kertaa.

Kaks tilannetta loppusyksyltä on jääny eniten mieleen. Molemmat niistä sattu itse asiassa saman koulun eri luokissa. Eka tilanne oli hieman isompien oppilaiden luokassa.  En muista, mikä oppitunti oli menossa, mutta jotenkin puheenaiheeksi tuli oppilaiden perheet. Keskustelun aikana oppilaat kertoivat, miten heidän vanhempansa käyttäytyvät kotona ilmenevissä hankalissa tilanteissa. Sen aikana mulle tuli hyvin selväks ettei oppilas voi oppia käyttäytymään haastavissa tilanteissa "oikein"tai tilanteeseen sopivalla tavalla, jos hänen vanhempansakaan eivät osaa selvittää keskinäisiä erimielisyyksiään kuin riitelemällä ja jopa väkivalloin.

"Sit ne alko tapella ja huutaa toisilleen."  "Isä suuttui äidille ja lähti pois."  "Mua pelotti."

Toinen mieleenjäänyt tilanne, johon otsikkokin viittaa, tapahtui pienten oppilaiden luokassa. Ennen tuntia oli muutama oppilas käyttäytynyt huonosti ja aloin selvittämään tilannetta osapuolien kanssa. Toinen oppilaista alkoi itkeä eikä juurikaan saanut kerrottua, mitä hän oli tehnyt. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ja nyyhkytyksestä ei meinannut tulla loppua. Kyseessä oli lapsi, joka ei koskaan aiemmin ollut tehnyt mitään sääntöjen vastaista. Jostain syystä tällä kertaa hän oli kuitenkin toiminut väärin käytävässä.

Totesin, että kyllä kaikki saa itkeä, jos itkettää ja on paha mieli. Painotin, että yös aikuiset itkevät välillä eri syistä. Sillon yksi oppilas viittasi ja kertoi, että äiti on kieltänyt häntä itkemästä. Toistin oppilaan kommentin mielessäni ja mietin, millainen perhe ja äiti hänellä on. Jatkettiin kuitenkin vielä asiasta keskustelua, koska oppilaat halusivat kertoa omia kuulumisiaan ja jälleen kerran puheenaiheeksi nousi oppilaiden vanhempien käyttäytyminen kotona.

"Mua pelottaa, kun isä lyö äitiä."  "Isä on lyöny myös mua ja muita perheenjäseniä." 

"Isä suuttu äidille." "Mulle annettiin piiskaa."

Millaista arkea koululaiset tälläkin hetkellä elävät? Millaisessa kodissa he asuvat? Millainen ilmapiiri kodissa on?  Onko heillä elämässään edes yksi turvallinen aikuinen? Aikuinen, joka ei lyö eikä alista lasta. Voivatko he elää turvallista lapsuutta, vai täytyykö heidän pelätä ja olla varuillaan koko ajan? Onko heillä riittävästi ruokaa ja puhtaita vaatteita? Osaavatko vanhemmat huolehtia itsestään ja ennen kaikkea lapsistaan? Onko heillä ollut elämässään oikeanlainen aikuisen malli vai kertautuuko ongelmat ja vaikeudet seuraavallekin sukupolvelle? Onko mahdolliset haasteet huomattu ja niihin puututtu?

En ollukaan hetkeen kuullut noin rehellistä puhetta lasten suusta. Aivan avoimesti he kertoivat ja halusivat kertoa. Tuntuu, että osalle heistä em. tilanteet olivat arkipäiväisiä, koska he naureskelivat niille - jopa yhdessä.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan vanhempi voi sanoa omalle lapselleen, ettei hän saa itkeä, jos hän on surullinen tai hänellä on paha mieli! Pitääkö lapsen kätkeä asioita sisälleen ja purkaa niitä väärällä tavalla, esimerkiksi väkivalloin? Onko edelleen olemassa kirjoittamaton sääntö siitä, ettei mies saa olla heikko ja näyttää tunteitaan? Tuntuu siltä, että on. Se on mun mielestä ihan kamalaa! Itku on kuitenkin yksi kanava purkaa pahaa oloaan ja signaali sille, että lapsen kanssa tulee jutella mieltäpainavista asioista. Häntä ei missään nimessä saa jättää yksin! Aikuisen tehtävä on tukea ja kuunnella lasta, kun hänellä on asiaa.

Tuntuu siltä, että tällä hetkellä  moni vanhempi on  kyvytön huomioimaan sekä omia että myös lapsensa tunteita ja reagoimaan niihin heti tarvittaessa. Tällöin kuuntelijan rooli siirtyy siinä vaiheessa toivottavasti jollekin toiselle aikuiselle, jolla on myös riittävästi aikaa ja ennen kaikkea halua kuunnella ja auttaa lasta.
 
Osaanko minä huomioida juuri ne oppilaat, jotka sitä kaipaavat eniten? Onko minulla aikaa kuunnella heitä? Mikään ei ole juuri silloin tärkeämpää kuin lapsi ja hänen kuuntelemisensa. Olenko luottamuksen arvoinen? 

Siinäpä haastetta ensi vuoteen, ainakin itselleni.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Jälkivuoto ja tulehdusriski

Raskausaikana neuvolassa keskityttiin puhumaan raskausajan ruokavaliosta ja liikunnasta. Samoin mitattiin verenpainetta ja hemoglobiinia ja pääsin myös antamaan verta monta putkiloa sokerirasituksen ja lääkeainepitosuuksien tarkkailun takia. Juteltiin myös odotusajasta ja siihen liittyvistä asioista ja tottakai synnytyksestä. En kuitenkaan muista, että olisin kuullu terkan puhuvan  ollenkaan jälkivuodosta, vaikka se liittyy olennaisesti synnytykseen. Synnytyksen aikana vuodetaan verta ja sitä määrää tarkkaillaan tiiviisti. Kun synnytys on ohi, verenvuoto jatkuu edelleen ja sillon se on muuttunu jälkivuodoksi. Muistan, kun heti vauvan ja istukan syntymän jälkeen kätilö toi sen hervottoman kokosen vaipan ja ne niin ihanat, mutta kovin käytännölliset verkkohousut. Aluks ne kauhistutti ja myös naurattikin, mutta ei ois kyllä voinu muunlaisia alushousuja kuvitellakaan laittavansa jalkaan. Ne jättää hyvin tilaa sille valtavalle siteelle, mikä annetaan sen hervottoman suuren vaipan jälkeen

Vähän lisää minusta (julkaisematon postaus v.2021)

 Tämä teksti on jäänyt julkaisematta 2021, kun olen sen kirjoitellut. Päätin julkaista sen nyt, sillä avaan siinä asioita, joista kirjoittelin tänään, hieman tarkemmin. Ajattelin kertoa nyt tarkemmin, mitä minulle kuuluu nyt. Kun aloitin blogini jo kauan aikaa sitten, en tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan elämässä seuraavien reilun kymmenen vuoden aikana. En tiennyt, että en jäisi ensimmäiseen suhteeseeni avomieheni kanssa, vaan eroaisimme reilun vajaan viiden vuoden seurustelun jälkeen. Eroa pitkitettiin minun halustani varsin kauan, mutta keväällä 2007 teimme lopullisen päätöksen eri teille lähtemisestä. Toisaalta päätös oli helpotus, mutta toisaalta se oli myös todella vaikea ja raskas. Olinhan muuttanut hänen vuokseen Tampereelle aivan toiselta puolelta Suomea vuonna 2003 ja en tuntenut kovinkaan montaa ihmistä sieltä suunnalta. Olimme etäsuhteessa lähes koko suhteemme ajan. Mies aloitti opiskelut syksyllä 2003 eli samaan aikaan kuin muutin itse Tampereelle. Hän oli viikot opiskelupa