Siirry pääsisältöön

"Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista"



kuva täältä
kuva täältä

Näin on otsikoitu Jari Sinkkosen haastattelu (Meidän Perhe 6/2015). Sinkkonen korostaa sanattoman viestinnän merkitystä, sillä vanhemman katseet, äänenpainot, ilmeet ja kosketus kertovat enemmän kuin sanat. Kun lapsi esimerkiksi oppii uuden sanan tai nousemaan itse seisomaan, lapsi tarvitsee kehuja vanhemmaltaan, joka silmät loistaen ja suu hymyssä tarkkailee ja seuraa lastaan,

Sinkkonen kuitenkin muistuttaa, että lasta tulisi kehua vain, kun hän on tehnyt jotain erityisen hyvin. Palautteen tärkeys niissä tilanteissa on merkittävä lapsen itsetunnon kannalta. Näin lapsi tietää ja näkee, että vanhempi välittää hänestä ja kannustaa näin häntä jatkamaan ponnisteluja esimerkiksi paremman lukutaidon saavuttamiseksi. 

Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista, vaan siihen tarvitaan Sinkkosen mielestä myös hellyyttä ja vanhempien ihailevia ja haltioituneita katseita, jotka kertovat, että lapsi on rakas ja ihmeellinen pieni ihminen. Lapsen tulee siis tietää, että hänet hyväksytään myös silloin, kun hän epäonnistuu esimerkiksi kokeessa tai tekee jotain tyhmää ja saa rangaistuksen. Lasta ei tule hylätä silloinkaan.

Kehuja enemmän lapsi arvostaa Sinkkosen mielestä yhdessäoloa ja tekemistä. Leivotaan yhdessä tai kattotaan vierekkäin telkkaria sohvalla. Sinkkonen korostaa erityisesti sylin ja läheisyyden tärkeyttä: " Lasta ei voi koskaan paijata ja pitää lähellä liikaa". Jos vanhemmat muistaisivat Sinkkosen neuvon, moni lapsi saattaisi kokea olonsa hyväksytymmäksi vanhempiensa silmissä kuin tällä hetkellä on. Osa vanhemmista kun arvostaa vain lapsen suorituksia ja unohtaa kertoa lapselle omasta välittämisestään tai tekee sen vain tavaroiden kautta. Lapselle on kuitenkin uusia leluja tai vaatteita tärkeämpää kokea ja tietää olevansa rakastettu ja tärkeä

Toisaalta Sinkkonen myös muistuttaa toisesta virheestä, jonka vanhemmat voivat tehdä. He kyllä kehuvat ja huomioivat lapsen, mutta he tekevät niin aina ja joka asiasta. Turha kehuminen ei kuitenkaan ole hyväksi, vaan se saattaa Sinkkosen mukaan vaurioittaa lapsen itsetuntoa. Miksi? Koska vanhemmat eivät kehu lasta hänen tekojensa  takia, vaan he kehuvat siitä muodostamaansa mielikuvaa ja sijoittavat lapseen omia odotuksiaan ja mielikuviaan, Millainen lapsen tulisi olla, jotta hänet hyväksytään? Mietin, miten kamala paikka se on lapselle, kun hän saa kehuja koko ajan, mutta samalla tietää, ettei hän niitä todellisuudessa tarvitsisi esimerkiksi soittaessaan pianolla pari nuottia oikein tai piirtäessään paperiin vain pelkän viivan. Vanhemmat toisin sanoen unohtavat lapsensa, juuri silloin, kun he Sinkkosen mukaan tarvitsisivat eniten tukea aikuiselta. 

Jatkuva kehuminen ja lapsen taitojen ylistys voi jopa estää lapsen taitoja kehittymästä, koska hän tietää saavansa kehuja melkeinpä vain paikalla olemisesta. Mikä häntä enää motivoi yrittämästä ja tekemästä parhaansa, kun hänen ei tarvitse? Järkevämpi tapa näyttää se, että vanhempi välittää, on kehumisen sijaan huomioida lapsen piirustus esimerkiksi vain hymyllä tai vaikka pyytämällä häntä piirtämään lisää. 

Sinkkonen myös painottaa epäonnistumisen sietämisen merkitystä yhtenä hyvän itsetunnon kehittymisen tukipilarina. Lapsen ei tarvitse itkeä kotimatkalla, kun hän on saanut kokeessa huonon numeron tai hän ei onnistunut tekemään maalia jalkapallopelissä, jos hän tietää riittävänsä vanhemmille omana itsenään eikä vain tekojensa kautta. Tällöin lapsi tietää, että vanhemmat välittävät ja rakastavat häntä myös silloin, kun hän mokaa tai epäonnistuu jossakin. Tarvittaessa on tarjolla myös olkapää, jota vasten voi purkaa omaa pahaaoloaan ja samalla kuunnella vanhemman rauhoittavia sanoja. Tilanne on sama myös silloin, kun lapsi ei ansaitse kehuja esimerkiksi potkaistuaan pallon sisään ikkunasta tai tapeltuaan kaverin kanssa. Tärkeintä on tietää, että myös silloin hän on tervetullut kotiin. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Jälkivuoto ja tulehdusriski

Raskausaikana neuvolassa keskityttiin puhumaan raskausajan ruokavaliosta ja liikunnasta. Samoin mitattiin verenpainetta ja hemoglobiinia ja pääsin myös antamaan verta monta putkiloa sokerirasituksen ja lääkeainepitosuuksien tarkkailun takia. Juteltiin myös odotusajasta ja siihen liittyvistä asioista ja tottakai synnytyksestä. En kuitenkaan muista, että olisin kuullu terkan puhuvan  ollenkaan jälkivuodosta, vaikka se liittyy olennaisesti synnytykseen. Synnytyksen aikana vuodetaan verta ja sitä määrää tarkkaillaan tiiviisti. Kun synnytys on ohi, verenvuoto jatkuu edelleen ja sillon se on muuttunu jälkivuodoksi. Muistan, kun heti vauvan ja istukan syntymän jälkeen kätilö toi sen hervottoman kokosen vaipan ja ne niin ihanat, mutta kovin käytännölliset verkkohousut. Aluks ne kauhistutti ja myös naurattikin, mutta ei ois kyllä voinu muunlaisia alushousuja kuvitellakaan laittavansa jalkaan. Ne jättää hyvin tilaa sille valtavalle siteelle, mikä annetaan sen hervottoman suuren vaipan jälkeen

Vähän lisää minusta (julkaisematon postaus v.2021)

 Tämä teksti on jäänyt julkaisematta 2021, kun olen sen kirjoitellut. Päätin julkaista sen nyt, sillä avaan siinä asioita, joista kirjoittelin tänään, hieman tarkemmin. Ajattelin kertoa nyt tarkemmin, mitä minulle kuuluu nyt. Kun aloitin blogini jo kauan aikaa sitten, en tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan elämässä seuraavien reilun kymmenen vuoden aikana. En tiennyt, että en jäisi ensimmäiseen suhteeseeni avomieheni kanssa, vaan eroaisimme reilun vajaan viiden vuoden seurustelun jälkeen. Eroa pitkitettiin minun halustani varsin kauan, mutta keväällä 2007 teimme lopullisen päätöksen eri teille lähtemisestä. Toisaalta päätös oli helpotus, mutta toisaalta se oli myös todella vaikea ja raskas. Olinhan muuttanut hänen vuokseen Tampereelle aivan toiselta puolelta Suomea vuonna 2003 ja en tuntenut kovinkaan montaa ihmistä sieltä suunnalta. Olimme etäsuhteessa lähes koko suhteemme ajan. Mies aloitti opiskelut syksyllä 2003 eli samaan aikaan kuin muutin itse Tampereelle. Hän oli viikot opiskelupa