kuva täältä |
kuva täältä |
Sinkkonen kuitenkin muistuttaa, että lasta tulisi kehua vain, kun hän on tehnyt jotain erityisen hyvin. Palautteen tärkeys niissä tilanteissa on merkittävä lapsen itsetunnon kannalta. Näin lapsi tietää ja näkee, että vanhempi välittää hänestä ja kannustaa näin häntä jatkamaan ponnisteluja esimerkiksi paremman lukutaidon saavuttamiseksi.
Hyvä itsetunto ei rakennu vain kehuista, vaan siihen tarvitaan Sinkkosen mielestä myös hellyyttä ja vanhempien ihailevia ja haltioituneita katseita, jotka kertovat, että lapsi on rakas ja ihmeellinen pieni ihminen. Lapsen tulee siis tietää, että hänet hyväksytään myös silloin, kun hän epäonnistuu esimerkiksi kokeessa tai tekee jotain tyhmää ja saa rangaistuksen. Lasta ei tule hylätä silloinkaan.
Kehuja enemmän lapsi arvostaa Sinkkosen mielestä yhdessäoloa ja tekemistä. Leivotaan yhdessä tai kattotaan vierekkäin telkkaria sohvalla. Sinkkonen korostaa erityisesti sylin ja läheisyyden tärkeyttä: " Lasta ei voi koskaan paijata ja pitää lähellä liikaa". Jos vanhemmat muistaisivat Sinkkosen neuvon, moni lapsi saattaisi kokea olonsa hyväksytymmäksi vanhempiensa silmissä kuin tällä hetkellä on. Osa vanhemmista kun arvostaa vain lapsen suorituksia ja unohtaa kertoa lapselle omasta välittämisestään tai tekee sen vain tavaroiden kautta. Lapselle on kuitenkin uusia leluja tai vaatteita tärkeämpää kokea ja tietää olevansa rakastettu ja tärkeä.
Toisaalta Sinkkonen myös muistuttaa toisesta virheestä, jonka vanhemmat voivat tehdä. He kyllä kehuvat ja huomioivat lapsen, mutta he tekevät niin aina ja joka asiasta. Turha kehuminen ei kuitenkaan ole hyväksi, vaan se saattaa Sinkkosen mukaan vaurioittaa lapsen itsetuntoa. Miksi? Koska vanhemmat eivät kehu lasta hänen tekojensa takia, vaan he kehuvat siitä muodostamaansa mielikuvaa ja sijoittavat lapseen omia odotuksiaan ja mielikuviaan, Millainen lapsen tulisi olla, jotta hänet hyväksytään? Mietin, miten kamala paikka se on lapselle, kun hän saa kehuja koko ajan, mutta samalla tietää, ettei hän niitä todellisuudessa tarvitsisi esimerkiksi soittaessaan pianolla pari nuottia oikein tai piirtäessään paperiin vain pelkän viivan. Vanhemmat toisin sanoen unohtavat lapsensa, juuri silloin, kun he Sinkkosen mukaan tarvitsisivat eniten tukea aikuiselta.
Jatkuva kehuminen ja lapsen taitojen ylistys voi jopa estää lapsen taitoja kehittymästä, koska hän tietää saavansa kehuja melkeinpä vain paikalla olemisesta. Mikä häntä enää motivoi yrittämästä ja tekemästä parhaansa, kun hänen ei tarvitse? Järkevämpi tapa näyttää se, että vanhempi välittää, on kehumisen sijaan huomioida lapsen piirustus esimerkiksi vain hymyllä tai vaikka pyytämällä häntä piirtämään lisää.
Sinkkonen myös painottaa epäonnistumisen sietämisen merkitystä yhtenä hyvän itsetunnon kehittymisen tukipilarina. Lapsen ei tarvitse itkeä kotimatkalla, kun hän on saanut kokeessa huonon numeron tai hän ei onnistunut tekemään maalia jalkapallopelissä, jos hän tietää riittävänsä vanhemmille omana itsenään eikä vain tekojensa kautta. Tällöin lapsi tietää, että vanhemmat välittävät ja rakastavat häntä myös silloin, kun hän mokaa tai epäonnistuu jossakin. Tarvittaessa on tarjolla myös olkapää, jota vasten voi purkaa omaa pahaaoloaan ja samalla kuunnella vanhemman rauhoittavia sanoja. Tilanne on sama myös silloin, kun lapsi ei ansaitse kehuja esimerkiksi potkaistuaan pallon sisään ikkunasta tai tapeltuaan kaverin kanssa. Tärkeintä on tietää, että myös silloin hän on tervetullut kotiin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)
Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.