Siirry pääsisältöön

30

Täytin eilen 30. Ei ainakaan vielä tunnu miltään, mutta sit kun rupee miettimään, mitä kaikkee oli kuvitellu tehneensä elämässä tähän ikään mennessä, niin pieleen meni.

Joskus 10 vuotta sitten tai oisko jopa vähän enemmänki, tein semmosen aarrekartan omasta tulevaisuudestani. Muistelisin, että 30-vuotiaaks mennessä mun piti olla naimisissa (kuten oonkin), valmistua opettajaks ja työskennellä alalla, äiti ainakin kahdelle lapselle ja mitäköhän kaikkee muuta olinkaan kuvitellu.

Totuus kuitenki on, että kun muutin kotoa pois toiselle paikkakunnalle ensimmäiseen omaan asuntooni, muutin sinne silloisen poikaystäväni perässä. Alettiin elää yhteistä elämää v. 2003 ja oltiin eletty kaukosuhteessa jo vuosi. Muutettiin uudempaan asuntoon, poikakaveri aloitti koulun toisella paikkakunnalla ja mä olin niiin yksin. Aina viikot yksin kotona tuntematta paikkakunnalta juuri ketään. Aivan kamala tilanne, en toivo kellekään. Jotain mun tylsyydestä kertoo se, että silitin (nykyään en juurikaan silitä mitään) lakanatkin molemmilta puolilta, jotta oli ees jotain tekemistä. Myöhemmin sain kyllä tietokoneen ja myös television ja aika kului paremmin. Viikonlopuiks ex tuli kotio, tosin yhä useammin ne kului kavereita tavatessa, enkä mä sopinu kuvioihin mukaan, vaan olin pääosin yksin kotona. Ei ollu kivaa.

Vuodet vieri ja meillä oli omat vaikeutemme, kesät aina kamalia, kun oltin koko ajan yhessä,mutta sitkeesti pysyttiin kuitenki yhessä. Jälkeen päin miettien liian kauan. Lopun alkua oli se, kun exäni kertoi, että tärkeintä hänen elämässään ovat kaverit ja mä tuun vasta niitten jälkeen. Se satutti ja kovasti. Onnekseni mä pääsin yliopistoon 2006 ja tutustuin moniin ihaniin ihmisiin. Mun ja exän suhde natisi  liitoksissaan ja lopullinen piste sille laitettiin alkutalvesta 2007, kun ex ei halunnu lähes viiden vuoden seurustelu jälkeenkään sitoutua. Mä olin jo "leikkiny kotia" ihan tarpeeks. Mein erotessa ja vielä myöhemminkin hän sanoi, että hän ei oo tarpeeks hyvä mulle, enhän mä sitä sillon ymmärtäny, mutta nyt ymmärrän. Niinhän se asia oli.

Muutin siis yksin asumaan keväällä 2007, pidimme exän kans edelleen tiiviisti yhteyttä ja vietimme paljon aikaa keskenämme. Hän oli kuitenkin mulle edelleen se läheisin ihminen, jolle oli helppo puhua kaikesta. Samoihin aikoihin mun rakas ystäväni oli samassa elämäntilanteessa ja hän oli mun tuki ja turva, ja puhuttiin kyl avoimesti kaikesta. Se autto pääsemään eron yli, jos niin voidaan sanoo. Kiitti siis sulle, hani! <3

Vappu 2008 oli seuraava käännekohta elämässäni, kun tapasin nykyisen aviomieheni yhteisten kavereiden pippaloissa. Siitä se sitten lähti, meiän juttu <3. Mitään ei kumpikaan etitty, mut silti vaan löydettiin toisemme tai ehkä just siks. Samoin kävi muuten mun rakkaalle ystävälleni eli mun toiselle kaasolle ja miehen bestmanille. Mein tarina lähti eteneen nopeesti ja mitään virallista alotuspäivää ei oo. Yhteen muutettiin virallisesti vappuna 2009, mutta kyllä me oltiin ku paita ja peppu jo ihan alusta asti. Vakka löysi kantensa, niinpä haluttiin virallistaa seurustelumme ja edettiin seuraavalle asteelle tammikuussa 2010, kun rakkaani kosi minua. Viime syksynä vietimme sukulaisten ja ystävien läsnä ollessa hääjuhlaamme.

Eli elämä ei menny ihan niinku suunnittelin sillon kymmenisen vuotta sitten. Olemme edelleen kavereita exän kans, hän menee tänä kesänä naimisiin ja oon tosi onnellinen hänen puolestaan. Kun tapasimme hänen kanssaan, kun jo seurustelin mieheni kanssa, hän kysyi multa, onko mies tarpeeks hyvä mulle. Oli ihanaa, kun pystyin sanoon, että kyllä on. Luulen, että myös mun ex oli tyytyväinen ja onnellinen mun puolesta.

Mä en oo edelleenkään valmistunu, tosin tarkotus olis saada paperit ulos vielä tän vuoden puolella. En valmistu opettajaks, vaikka se onkin mun haaveena, tosin luultavammin kuitenki erityispuolelle. Teen pätkätöitä, eikä vakkaripaikkaa oo näköpiirissä vielä aikoihin. Mut oon kuitenki onnellinen. On niin ihana kuulla toisen suusta sanat "rakkaani" "rakas" "kulta", koska niitä kuulin edellisessä elämässäni aivan liian harvoin.

Seuraava haaveeni on tulla äidiksi, sillä olen halunnut jo pienestä pitäen olla äiti. Leikeissä mikään muu rooli ei kelvannu ja jos en saanu olla äiti, en halunnu leikkiä ollenkaan. Vahva tahto siis jo pienenä. :)

Tästä tuli taas pieni stoori, mutta samalla eräänlainen menneiden muistelu. Paljon uusia asioita varmaan jokaiselle tutullekin lukijalle. Sitä mun entistä elämää.

 Tässä vielä kuvamaistiaisia mun elämän varrelta. Anonymiteetin säilyttääkseni kuvat ovat aika sekalaisia. Mukana on minulle tärkeitä paikkoja ja henkilöitä.













Kommentit

  1. Voi ei, mä ihan kokonaan unohdin onnitella sua, kun oli muutto! Eli kauhean paljon onnea nyt jälkikäteen :)

    Nuorena sitä kuvitteli, että 30 on joku maaginen raja ja sitä on jo tosi aikuinen, ehtii tehdä vaikka mitä ennen sitä. Pöh ja pah :D Ja mikäs kiire tässä on, kun on koti, kulta, kaverit ja koulutus, eli elämän tärkeimmät koossa :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)

Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses