Siirry pääsisältöön

Parempi äiti?





Uusimmassa Meidän Perhe-lehdessä on Maria Veitolan kolumni. Tällä kertaa hän kirjoittaa aiheesta Huomenna parempi äiti.  Juttu täällä. Nauroin oikein makeasti lukiessani kolumnia. Veitolalla on mainio tyyli kirjoittaa ja ainakin tällä kertaa teksti osu ja uppos aivan täysin.

Veitola kertoo esimerkkejä omasta elämästään, jotka liittyvät parempaan äitiyteen. Ensiksi hän kertoo tapauksesta, jossa hänen kohta 4-vuotias poikansa kertoi äidilleen piirtäneensä tälle ihanat joulukoristeet. Veitolan mentyä paikalle, hän huomasi kauhukseen pojan löytäneen hänen suosikkihuulipunansa ja piirtäneen sillä vessan kaapistot täyteen kiemuroita. Mitä Veitola tekee? Hän ei ala kirkumaan tai syyttelemään poikaansa, vaan saa hillittyä tunteensa. Ihailen häntä. Huutamisen sijaan hän valistaa poikaansa olemaan koskematta äidin meikkeihin ja piirtämään sen sijaan paperille.

Mitä lapsi tekee sillä aikaa, kun Veitola menee hakemaan jotain, jolla saa huulipunat pois kaapinovista? Hän tiputtaa saman huulipunan loput vessanpyttyyn ja vetää vessan. Tällä kertaa Veitola selittää pojalle, ettei tavaroita saa heittää vessanpyttyyn. Ja taas ilman räyhäämistä.

Veitola kertoo lapsena saaneensa piiskaa, " En ymmärtänyt syytä noihin rangaistuksiini lapsena enkä ymmärtänyt oikein aikuisenakaan. Tein tyhmästi, mutta en tarkoituksella pahaa. Päinvastoin. Olin tehnyt mielestäni ihania juttuja. Vanhempieni olisi mielestäni pitänyt olla rangaistuksissaan loogisia. Opin ymmärtämään heitä vasta taannoin. Silloin, kun huulipunalla tehdyt koristeet olivat alkusoittona sille, mitä tapahtui samana iltana."

Tällä kertaa Veitola ei saanut hillittyä kiukkuaan, kun huomasi poikansa levitelleen hänen uuden vartalovoidepurkkinsa seinälle jättimäiselle alueelle. Eikä poikaa auttanut edes hänen huudahduksensa: "Äiti, maalaan! Eikö ole hieno maalaus?" Äidin mielestä maalaus ei ollut hieno. Veitola romahti ja aleni huutamaan lapselle. Lapsi myös joutui nukahtamaan omaan itkuunsa.

Veitola toteaa, että hänen olisi myös silloin mennä sopimaan ja selittämään lapselle, miksi niin ei saanut tehdä. Hän ei kuitenkaan jaksanut, koska hänkin on vain ihminen. On niin lohdullista, ettei muutkaan aina jaksa sanoittaa lapselle tunteitaan, vaan sen sijaan he alentuvat lapsen tasolle huutamalla ja räyhäämällä jälkikasvulleen.

Olen kateellinen Veitolalle ja kaikille muille niille vanhemmille, jotka pystyvät nielemään kiukkunsa ja hillitsemään itsensä edellä mainittujen kaltaisissa tilanteissa. Minusta ei siihen ole. Valitettavasti.

"Pysähdy ja itses hillitse.
 Kuule sydäntäsi ja omaatuntoas.
 Hienoa on itsehillintä.
 Sun on parasta se oppia."

Sitä siis opettelemaan uudestaan ja uudestaan.

Kommentit

  1. Täälläkin opetellaan tuota rähjäämättömyyttä! Hyvin edistyy ainakin välillä, mutta vielä on tekemistä... :-DD

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)

Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses