Siirry pääsisältöön

Tyttöinä ja poikina kouluarjen keskellä



Jospa kirjottelisin koulumaailmaan liittyvää juttuaki välillä. Oon tosiaan pyöriny peruskoulujen käytävillä sijaisopettajana yli 10 vuotta. Kaupunki ja koulut on vaihtunu, mutta samanlaisia tyttöjä ja poikia niissä luokissa kuitenkin on. Mun gradukin liittyy tähän aiheeseen, joten jo senkin takia näitä asioita on tullu pyöriteltyä mielessä tässä lähiaikoina paljonkin. 

Millaisia tytöt ja pojat on koulussa? Huomioidaanko ne opettajan toimesta samalla tavalla? Yleistääkö opettaja sanomalla tytöt teki tätä tai pojat teki tuota. Niin ja tietysti stereotypiat siitä, millaisia tytöt ja pojat ovat oppijoina: tytöt on hyviä äikässä ja pojat taas matikassa, pojat pelaa jalkapalloo ja tytöt hyppää narua. Vai onko? Mun oman kokemuksen pohjalta sanoisin, että edelleen kouluissa vallitsee selkeet sukupuolijaot eli oppilaat luokitellaan pääosin stereotypioiden mukaisesti. Jos seuraa jotain oppituntia, huomaa, että opettaja käyttäytyy hyvin usein eri tavalla tyttöjen kuin poikien kanssa. Osittain se on myös opettajakohtasta. Tietysti opettajan omat stereotypiat ja ennakkoasenteet ei voi olla vaikuttamatta asiaan.



Aika usein pojat on luokassa niitä äänekkäitä oppilaita ja tytöt taas hiljasia puurtajia. Pojat pitää ääntä ittestään ja vaatii opettajalta huomioita yleensä eri tavalla kuin tytöt. Jääkö opettajalle aikaa huomioida myös ne luokan hiljaset oppilaat, jotka stereotyyppisesti on tyttöjä? Jos opettajalla on luokassa 25 oppilasta, ja joukossa monta äänekästä poikaa, tai miksei tyttöäkin, väkisinkin vähemmälle huomiolle jää ne ei niin äänekkäät oppilaat. Valitettavasti. Opettajan työtä hankaloittaa myös se, että tytöt ja pojat on usein kiinnostuneita hieman erilaisista asioista. Se on hieman hankala yhtälö uuden asian opettamisen kannalta, koska asia pitäisi saada opetettua kerralla kaikille. Opettajakaan ei ole mikään akrobaatti, joka keksii jos jonkinmoisia keinoja opettaa niin, että kaikki oppilaat saataisiin oppimaan. Matikan tunnilla pitäs innostaa tyttöjä, joita matikka ei vois kiinnostaa yhtään vähempää ja äikän tunnilla taas poikia, jotka ei ymmärrä, miks suomen kielessä on niin monta sija- ja persoonamuotoo taivutuksineen. Hankalia juttuja. 

Oon huomannu tässä vuosien aikana, että aina ekaks oppii luokan äänekkäimpien ja kenties tuntia häiritsevien oppilaiden nimet, jotka on useimmiten poikia. Nimiä joutuu toistamaan niin monta kertaa, kun taas toisaalta oon itekki huomannu, etten valitettavasti välttämättä muista ollenkaan niiden muutaman hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän tytön nimee. En edes useemman päivän tai viikon sijaistuksen jälkeen. Sijaistin alkuvuodesta kutosia useemman viikon ajan ja todellaki muistin luokan poikien nimet ja valtaosan myöskin tytöistä, mutta koetta korjatessa tai tunnilla piti oikein muistella muutaman tytön nimee. Siinä luokassa stereotypiat sai aikamoista kyytiä, koska luokan hankalimmat tapaukset oli pääosin tyttöjä ja hiljaset ahkeroijat molempaa sukupuolta. 

Ehkä stereotypiat oli voimakkaammat sillon 80-ja 90-luvuilla, kun ite kävin koulua. Luokan paras oppilas ja opettajan suosikki oli aina tyttö ja luokan raisuimmat tapaukset tottakai poikia. Sitä en osaa sanoo, vaikuttiko sukupuoli silloin tai vaikuttaako se nyt oppilaan arviointiin. Voi olla, että jotkut opettajat antavat sen vaikuttaa, vaikka niinhän ei sais olla. Äidinkielen tunnilla poika saa opettajan silmissä lisäpisteitä, kun osaa kirjoittaa omia juttuja, koska pojan kielellinen osaaminen on aina jotenki tytön osaamista hienompi juttu. Vai onko? Matikan tunnilla juttu vois olla päinvastoin, tyttöjä arvioidaan lievemmin kriteerein kuin poikia. 

Nää oli nyt aika stereotyyppisia ja yleistettyjä juttuja. Mut ku se ny on niin, tai ainaki melkein. Sukupuolineutraalius on tavoite ja opettajat on lähes yksimielisiä siitä, että myös käyttäytyvät niin, vaikka totuus on toinen. Ainakin oman kokemukseni ja graduuni keräämien vastausten mukaan. 

Siinäpä sitä mietittävää, itse kullekin. Onko asia siis edellenkin näin mustavalkonen? Toivottavasti ei. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses