Kotiäiti = hyvä äiti, työssäkäyvä äiti = huono äiti?

Yleisesti ajatellaan, että äidin tulisi olla lapsen kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Entä jos se ei vaan tunnu oikealta ratkaisulta oman mielenterveyden ja lapsenkaan kannalta? Syyllistämiseltä ei voi välttyä, vaikka tän asian tulisi olla jokaisen oma valinta. Niin vain me äidit jaksetaan syyllistää toisia äitejä heidän valinnoistaan.

Mun mielestä mä oon kuitenkin parempi äiti Muruselle ja jaksan itekin paremmin, kun saan olla päivät töissä. Se on tosiasia. Mä niin nautin, kun sain olla koko kevään töissä ja mies oli pojan kanssa kotona. Onneks mies oli suostuvainen työnjakoon ja oikeastaan myös itte sitä ehotti mulle. Hän oli kuitenki nähny ja kuullu mun  mielipiteen kotonaolosta ja sen vaikutuksista mun hyvinvointiin. Mä olin pojan kanssa kotona, mutta koko ajan teki mieli olla töissä. Ajatukset ei valitettavasti ollu täysin oman lapsen kanssa, vaikka se tuntuukin kamalalta asialta. Tottakai mä vietin aikaa pojan kanssa, leikin ja viihdytin poikaa joka päivä, vaihdoin vaipan, syötin, ulkoiltiin ym. Käytiinhän me kerran viikossa muskarissaki, jossa näin myös toisia aikuisia. Se myös oli yks ongelma, ei ollu oikeen ketään samassa tilanteessa olevaa äitiä. Joka päivä ootin sitä hetkee, kun mies tuli kotiin ja halus ottaa vastuuta pojan hoidosta. Mies jakso toimia pojan kanssa mua enemmän, onneks.

Kun äitiysloma loppu ja miehen isäkuukaus alko tän vuoden alussa, mä pääsin takas työelämään ja nautin siitä täysillä. Oli niin ihanaa lähtee aamulla töihin ja keskustella opehuoneessa kollegoiden kanssa muustakin ku lapseen liittyvistä asioista, toki myös niistä tuli puhuttua. Ja tottakai keskusteltiin ja keskustellaan edelleen miehen kanssa paljon muustakin ku pojasta ja hänen tekemisistään. Myös itte työ, lasten opettaminen, anto uutta potkua kotiarkeen. Sain työpäivän aikana keskittyä oppilasasioihin ja itte opettamiseen. Mä niin nautin. Oikeesti. Jo isäkuukauden alussa mies ehotti mulle, että hän vois olla kevään pojan kanssa kotona. Täyttihän poika vuoden vasta huhtikuussa. Mä olin niiiin ilonen ja suostuin hyppien ja keikkuen.

Tiesin, että töitä mulle riittää. Hiihtolomaan mennessä tais olla pari päivää, kun en ollu töissä. Suhteita mulla oli kuitenki olemassa jo ennen äitiyslomaa useempaankin kouluun. Puhelin soi siis ahkerasti ja seilasin useemman koulun väliä. Se ei haitannu mua ollenkaan, totuin siihen jo aiemmin. Muutamaa viikkoo ennen hiihtolomaa mua pyydettiin töihin loppukevään ajaks. Mun luottokoulun rehtori oli suositellu mua siihen hommaan. Pääsin siis erkkaopeks kahelle koululle lähes maalle. Tästä pestistä kirjottelinki jo aiemmin, tykkäsin itse työstä ja lapsista, mutta tää opintovapaalla oleva erkka oli varsin omituinen tapaus.

Kesäkuun alusta oon taas ollu kotona pojan kanssa eikä mun mielipide kotona olemisesta oo edelleenkään muuttunu. Tää on mulle vaan tosi vaikeeta. Mieluummin olisin töissä. On ihanaa seurata pojan kehittymistä ja touhuja, mutta joka päivä toistuvat arkirutiinit alko tökkiä jo parin kotonaoloviikon jälkeen. Myös päivärytmi sitoo ihan eri tavalla kuin vielä viime kesänä. Kaikki menot täytyy suunnitella ruoka-aikojen mukaan. Se on mulle vaikeeta. Poika nukkuu tällä hetkellä parhaiten sisällä, joten joka päivä ei voi olla jossain menossa. Ollaan kaikesta huolimatta oltu pojan kanssa tosi paljon muualla kun kotona. Se piristää mun päiviä tosi paljon, vaikkei taas rahapussia. Kirppiksiä on tullu kierreltyä tosi paljon ja samalla oon saanu myös raitista ulkoilmaa. Hyvä niin.

Toisaalta onneks löydän kotonaolosta myös hyviä puolia. Näin aamu-unisena ihmisenä tykkään nukkua aamulla pitkään ja meillä herätäänkin vasta ysin aikoihin. Myös poika on aamu-uninen eikä suostus millään nousemaan ees ysiltä. Ei oo myöskään "pakko" lähtee kotoo pois, jos ei halua. Voi lähtee vaikka päiväsaikaan hakeen torilta mansikoita ja herneitä, jos huvittaa. Voi mennä takapihalle lukemaan kirjaa samalla, kun poika tekee omia juttujaan. Voi siis vaan nauttia kesästä, jos osaa.

Ootan siis taas joka päivä miehen töistä tulemista, varsinkin nyt, kun pojan omatahto on tullu vahvasti esiin. Ruokailut on ihan oma lukunsa, kun poika ei halua istua syöttötuolissa ja olis mukava syödä aina vaan itte. Juu, tiiän, että pojan täytyy opetella syömään itte, mutta kun se sottaa niin paljon. Tottakai poika saa välillä tehä niin, mutta liian harvoin. Murunen haluaa myös "auttaa" täyttämään tiskikonetta ottamalla likasia astioita pois koneesta. Samoin poika kerkee nykyään joka paikkaan ja mulla saa olla silmät selässäki. Poika ei voi jättää hetkekskään yksin, sillä se ehtii kiivetä pöyälle tai mennä kiellettyihin paikkoihin. Se on raskasta mulle, en jaksas joka päivä olla kieltämässä ja yksin vastuussa pojasta. Kyse ei oo siis siitä, etten sais omaa aikaa. Mulla onneks on sitä ja tiiän, että mies antas sitä enemmänki, jos haluisin.

Mun pointtina on se, että mun kunnioitus kotiäitejä kohtaa on vaan noussu. Toisaalta on turha syyllistää pienten lasten työssäkäyviä äitejä tietämättä ratkaisujen taustoja. Ei nää ratkasut helppoja oo, mutta oma mielenterveys ja toisaalta pojan hyvinvointi johti mulla tähän. Tää ei tullu yllätyksenä, vaan pohdin asiaa jo ennen Murusen syntymää. Tiesin, ettei musta oo kotonaolijaks, vaikka kuinka haluisinki olla sellanen pullantuoksunen, kotona viihtyvä äiti, kuten mulla on ollu.