Siirry pääsisältöön

Visiitti kotikonnuille I (kuvia)

Murunen pääsi ekalle pidemmälle reissulle, kun ajeltiin viikko sitten maanantaina mun kotikonnuille eli Murusen mummin ja papan luo. Murusella ei oo ollu ainakaan syleistä pulaa, koska mun äitin ja isin lisäks myös mun sisko oli visiitillä täällä. Tällä hetkellä vierailusta on takana puolet. Takasin Tampereelle ajellaan torstaina, jossa mies ja kissat jo kovasti oottelee meitä. Isin kanssa ollaan skypetelty joka ilta, tosin ne keskustelut piristävät enemmänkin mun kuin Murusen mieltä.

Maanantaina ajeltiin vajaa 300 kilsaa tänne Pohjois-Savoon. Keli oli mukavan pilvinen, vähän vilpoisa ja teilläkin suhteellisen vähän porukkaa. Muutama hituri mahtu joukkoon, mutta niistä pääs suht sujuvasti kuitenkin ohi. Matkalla pysähyttiin Vaajakosken abc:lla ruokkimassa ja vaihtamassa Murusen vaippa. Muutoin mun matka menikin pizzapalan, vissyn ja mansikka-Maraboun voimalla. Enpä ollukaan pitkään aikaan ajanu yksin noin pitkää matkaa.

Saavuttiin tänne maanantai-iltana kaheksan maissa ja meitä oli jo ootettu. Heti, kun astuttiin sisään, mummi, pappa ja täti lähes kilpailivat siitä, kuka saa ensimmäisen sylivuoron. Pappa sen sai ja syötti Murusen. Keittiön verhot oli varsin mielenkiintoset, kun niissä oli värikkäitä kukkia. Muuten ilta meni kuulumisia vaihtaessa ja Murusen kanssa seurusteltaessa. Pappa ja täti lähtivät nukkumaan mökille, jotta saivat nukutuksi paremmin. Onneksi, voidaan jälkeen päin todeta. Tädin mahassa kasvaa Muruselle serkku, joten hyvät yöunet on tarpeen, ja papan piti jaksaa herätä aikasin töihin. Mökillä on myös sopivan viileetä hyville yöunille.

Meillä täällä kaupungissa mummi hoiti Murusta omaan nukkumaanmenoonsa asti ja sit Murusen hoitovuoro siirty luonnollisesti mulle. Syötin ja vaihdoin pojan vaipan. Tai siis yritin vaihtaa, mutta alkokin armoton huuto, johon myös mummi heräsi. Mietittin sit yhessä mummin kanssa, että mikä laittaa pojan huutamaan suoraa huutoo. Muistin sit saman tilanteen useemman viikon takaa. Kyse oli siis kertakäyttövaippojen liiallisen käytön aiheuttamasta vaippaihottumasta. Tällä kertaa jäi sentään kipeet rakkulat tulematta, mutta iho oli kuitenkin hyvin ärtynyt monesta kohtaa, koska useempi kakkavaippa oli jäänyt tiiviisti kiinni Murusen pyllyyn ja sen joutu lähes repimään irti. Mummi laitto taipeisiin ja muihin kipeisiin kohtiin perunajauhoa, mutta sekään ei saanut Murusta lopettamaan itkuaan.

Keksittiin sit ratkasuks sama kun viimeks samassa tilanteessa miehen kanssa, eli vaipaton yö pelkän pyyhkeen sisällä ilman vaatteita. Tietysti kosteussuoja oli alla, jotta makuupussi ei kastunut. Kun Murunen lopulta lähes tunnin huudettuaan viimein nukahti, hän heräs seuraavan kerran vasta syömään aamuviiden maissa. Aamuun mennessä onneks oli ihokin jo paremman näkönen. Siltikään ei haluttu laittaa kerttistä, jotta iho ei ärsyynny enää lisää. Vaippoja on kuitenkin mukana vaan vajaa 10, joten niillä pelkästään ei selvitä millään. Jossain vaiheessa päivää laitettiin taas kerttis parikin kertaa, mutta taas oli iho ärtynyt ja poika huusi kun syötävä. Kerttikset meni siinäys vaiheessa pannaan ja laitettiin kesto, jonka kanssa ei oo ollu missään vaiheessa iho-ongelmia. Mutta se viime yöstä.

Moni sukulainen ja ystävä odotti myös Murusta "näytille". Kaikista eniten ehkä kuitenkin mun mummo ja ukki, koska he eivät päässet pojan ristiäisiin pitkän matkan takia. Ikääkin heillä on molemmilla lähes 90 vuotta. Ukki on jo välillä omissa maailmoissaan, koska hän sairastaa Alzheimeria ja tunnistaa vaan aivan lähimmät ihmiset. Meitä lapsenlapsia näkee niin harvoin, ettei oo toivookaan, että ukki tietäs, kuka tuli käymään.Esiteltiin siskon kanssa itsemme ukille ja pian annoin vauvan oman ukkini syliin. Voi kuinka se ilahduttikin ukkia suuresti. Hän ei olisi millään halunnut laskea poikaa pois sylistään. Ukki jutteli Muruselle ja Murunen ukille. Oli ihanaa seurata heidän välistään vuorovaikutusta ja tunteita. Tästä hetkestä on myös olemassa paljon valokuvia, jotka ovat minulle ja meille tärkeitä. Ei ole takuuta, kuinka kauan ukki vielä elää, joten valokuvat ovat todella arvokas muisto.




Illalla menimme vielä käymään mökillä, jossa sain vastaani vihaisten itikoiden armeijan. Niitä ei ollut nimittäin kaksi tai kolme, vaan usemapi kymmen kerralla. Onneksi niitä ei kuitenkaan ollut mökin sisällä, jossa Murunen veti sikeitä koko mökkivisiitin eli mummin ja papan saunomisen ajan. Minä puolestani kävin pikapikaa ottamassa valokuvia ennen lähtöämme takaisin kaupunkiin.






Huomenna tai siis tänään (kello on 1.30 keskiviikkoaamuna) menemme tapaamaan lapsuudenystävääni ja hänen perhettään ja illalla käymme näyttämässä poitsua mun sedälle ja hänen perheelleen, jonne on myös tulossa ensimmäinen lapsenlapsi loppukesällä.

P.S Murunenkin nukahti saatuaan pullollisen maitoa. Toivottavasti nukkuu aamuun asti, niin mäkin saisin nukuttua hyvät yöunet. :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses