Työn iloja

 kuva

Oon nyt ollu töissä kolmisen viikkoo ja kyllä vaan on tuntunu hyvältä. Myönnän, että kaipasin jo kovasti työkavereita ja pois kotiympyröistä. Mies on tällä hetkellä vielä muutaman viikon isäkuukaudella ja jää siitä suoraan hoitovapaalle kesäkuuhun asti. Mä saan siis olla tehä töitä koko kevään! :)

Aikaset aamuherätykset on edelleen hankalia, mutta nyt oon pääosin tienny jo edellisenä päivänä, mihin kouluun menen ja mihin aikaan ja se on helpottanu aamuja jonkun verran. Oon sijaistellu tamperelaisia, pääasiassa alakoulun, opettajia jo yli 10 vuotta (hui kamalaa!), joten jonkunlaiset rutiinit on tullu kiireaamuihinkin. Aluks oli monta vuotta niin, että aamulla seiskan-kasin maissa soitti rehtori tai kanslisti eri kouluilta ja pyysi sijaiseksi. Tutuiks tuli etenkin oman asuinalueen lähikoulut. Opin myös tuntemaan kaupunkia eri tavalla, kun menin busseilla ristiin, rastiin Tamperetta. Olin myös jo sillon pidetty sijainen, koska suostuin lähtemään töihin vaikka kaupungin toiselle laidalle.

Jo useemman vuoden ajan mulla on muutama "vakikoulu", joissa oon ollu kaikkein eniten. Varsinkin koululle, josta jäin myös äitiyslomalle, on niin helppo mennä, kun tuntee paikat ja rutiinit. Ei tartte kaikkeen kysyä apua ja tuntee oppilaatkin suht hyvin. Myös työkaverit on siellä ollu ihan huippuja! Aina, kun menee opehuoneeseen, kokee olevansa tervetullut. Se on mukava tunne. On kuitenkin myös niitä kouluja, joissa rehtori tai kanslisti antaa avaimen ja ehkä sijaistettavan opettajan puhelinnumeron, jopa lukkarin, ja siitä eteen päin saankin selvitä ihan ite. Oonkin oppinu ettimään jostain opehuoneen seinältä välkkävuorot, ruokailuajat ja opettajien lukkarit. Välkkävalvonnat on varsinki sellanen asia, josta huomautetaan, jos ei oo osannu mennä oikeeseen aikaan ulos.

Miks mä sit haluun tehä just tätä työtä (vaikka virallista koulutusta ei vielä ookaan)? Ennen kaikkee ne on ne oppilaat. Myös se luokan kaikkein kamalin ja vaikein lapsi voi olla mitä mahtavin tyyppi, kun vaan häneensaa muodostettua oikeenlaisen kontaktin. Pääosin oon tullu toimeen kaikkien oppilaitten kanssa, mutta on ollu muutamia poikkeuksiaki. Ennen pojan syntymää sijaistin jonkun aikaa alakoulun vanhempia oppilaita. Luokka oli jo muutenkin varsin hankala ja lisäks siellä oli useempi hermoja raastava tyyppi. Yks oli kuitenki ylitse muiden eikä me kerta kaikkiaan vaan tultu oikeen toimeen keskenämme. Hän syytti mua ja koulua omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Oppilas olikin innoissaan, kun oma ope tuli takas. En mäkään kyllä jääny just sitä oppilasta niin kaipaamaan, vaikka oli meillä onneks joitain hyviäki hetkiä.

Pienimmät oppilaat on toisaalta kaikkein ihanimpia, mutta tavallaan myös raskaimpia, koska ne vaatii niin paljon läsnäolemista. Open pitää olla koko ajan saatavilla ja open sana on laki. Opee käydään halimassa ja oppilaat saattaa myös piirtää mulle piirroksia ja se on kivaa. Kunnioitan siis alkuopettajia, koska he jaksaa väsymättä vastata samoihin kysymyksiin ja ennen kaikkee opettaa oppilaan lukemaan ja laskemaan ja yleensäkin olemaan koulussa. Musta ei välttämättä olis ihan alkuopeks. Erkkaopena on hieman erilainen rooli pientenkin oppilaiden suhteen, kun opetettavana on kerrallaan vaan muutama oppilas ja aika usein sama poppoo tulee paikalle viikosta toiseen.

Tykkään jostain syystä eniten työskennellä vähän isompien alakoululaisten kanssa. Ehkä syynä on just se, ettei oo niin "kiinni" niissä oppilaissa, vaan ne on jo omatoimisempia. Ei ne tunnit kuitenkaan aina oo mitään helppoja, koska nykysin joka luokalla on ainaki muutama open erityistä huomiota ja hyviä hermoja vaativa oppilas, jotka saattaa toimillaan häiritä opetusta. Sillon on vaan pakko olla menettämättä hermojaan ja purtava hammasta, vaikka kuinka tekis mieli toimia toisin. Muutamankin liikunnan tunnin aikana on tullu taisteltua oppilaiden kanssa siitä, onko pakko hiihtää, olla mukana liikkatunnilla tai saako purkkaa syödä tunnilla. Jotkut oppilaat on vaan kovapäisempiä kun toiset ja se on hyväksyttävä ja otettava huomioon opetuksessa.  Kaikille on kuitenki samat säännöt, joiden mukaan mennään oli sit kyseessä välitunnille tai ruokalaan meno tai yleensä tunnilla käyttäytyminen.

Ehkä kaikkein haasteellisinta on ollu työskennellä sairaalakoulussa. Tein siellä erkan harjottelun ja tykkäsin kovasti. Opin sinä aikana valtavasti ja sain tutustua vähän erilaiseen koulumaailmaan. Eniten työskentelin pienten kanssa ja heistä jokaisella saatto olla eri aapinen, koska jokainen lapsi opiskelee oman koulunsa kirjojen mukaan. Open oppaita ei oo välttämättä ollenkaan, joten on sovellettava. Ekaks opetellaan kirjaimia ja numeroita, ehkä kirjotetaan pieni juttu tietokoneella ja sen jälkeen leikitään kauppaa. Voi olla, ettei kaikki oppilaat jaksa olla koulussa koko päivää, vaan heidät tullaan hakemaan osastolle kesken koulupäivän. Ruokailu tapahtuu omilla osastoilla ja välitunnilla on normaalia enemmän aikuisia, koska sen aikana saattaa tulla tilanteita, joissa tarvitaan useampaakin aikuista. Liikuntatunnit on kahessa osassa, koska kaikki koulun oppilaat on yhtä aikaa liikunnassa eikä saliin mahu ku rajallinen määrä porukkaa. Myös siellä on mukana monta aikuista, koulun opettajien lisäks aina myös lasten omahoitajia osastoilta.

Tutustuin harjottelun aikana myös sairaalakoulun opettajan työhön vuodeosastoilla. Muutama opettaja käy opettamassa joka päivä joitakin oppilaita lastenosastoilla. Opettaminen tapahtuu lapsen voinnin ehdoilla, jos lapsi ei jaksa, koulua ei käydä sinä päivänä ollenkaan. Jokainen lapsi on sairaalajakson ajan oikeutettu käymään koulua ja siks vuodeosastolla olevien kouluikästen lasten määrä vaihteli päivittäin. Opetus on kuitenki ihan samanlaista, edetään oppilaan omien kirjojen ja kenties open antamien ohjeiden mukaan. Jos lapsen vointi sallii, voi opiskella myös sairaalakoulun tiloissa. Jotenkin en ennen harjottelua ees tajunnu, että sairaalassa oloaikanaki voi käydä koulua, vaikka sen pitäs olla itsestään selvää. No, nytpä tiiän senkin.

Siinäpä syitä ja kokemuksia siitä, miks mä haluun tehä just tätä työtä.

kuva