Siirry pääsisältöön

Koti-isä


Miehen isäkuukausi on takana ja joku aika sit piti pähkäillä, kumpi jää pojan kanssa kotiin loppukevääks. Mies valmistu vuoden alussa ja sillä on siis ammatti, matikanope ja mä oon vielä edelleen hetken opiskelija. Kaikki riippu oikeestaan mun työtilanteesta. Alotin vuoden alussa äitiysloman jälkeen taas opesijaisuudet. Niitä on riittäny tosi hyvin, koska oon "tuttu naama" niin monessa paikassa. Pari viikkoo sit selvis, että töitä on tiedossa koko loppukevääks, joten hoitovapaalle jääjä selvis saman tien. Meillä siis mies jää kotiin, hän itte ehotti mulle sellasta ratkasua, jotta mä saisin palata työelämään muutenki ku vaan kuuden viikon isäkuukauden ajaks. Oon kyllä niin kiitollinen ihanalle miehelleni, että hän haluaa jäädä kotiin. Mä en ois niin nauttinu kotona olosta, se on pakko myöntää.

Mies on ollu päivät kaksin pojan kanssa, ku mä oon käyny tienaamassa opettamalla alakouluikäsiä lapsia. Mulle ei oo ollu ikinä mikään ongelma jättää miestä kaksin pojan kanssa, koska tiiän niitten pärjäävän loistavasti. Tätä asiaa auttaa se, että mies on halunnu alusta asti hoitaa poikaa yhtä lailla kun mäkin yösyöttöjä myöten (meillä siis pullosta). Musta on vaan ihanaa, että mein pojat pääsee viettämään "laatuaikaa" ilman äitiä ja tekemään miesten juttuja. Ei sillä oo niin väliä, että pojan päällä olevat vaatteet saattaa olla vähän ruokatahraset (paitsi, jos lähtee kodin ulkopuolelle) tai muuten yhteen sopimattomat. Ne on pieniä juttuja kuitenkin. Me vanhemmat tehään molemmat pojan hoitamiseen liittyvät asiat omalla tavallamme ja hyvä niin.

Mies on kertonut saaneensa tuijotuksia ja hämmästeleviä katseita liikkuessaan pojan kanssa kaksin bussilla tai kävellen. Luulis, että koti-isä ei ois enää niin kummajainen, koska onneks koko ajan yhä enemmän isiä haluaa jäädä jokskin aikaa lapsen kanssa kotiin. Nähtävästi asia on kuitenkin niin ainaki joittenkin ihmisten silmissä. Mies ja poika heräilee täällä ysiin mennessä ja sit on aamupuuron ja muitten aamutoimien vuoro. Ennen ruokaa pojat menee keinumaan tai kävelylle ja ruoan jälkeen mies laittaa pojan nukkumaan. Yleensä poika on vielä nukkumassa tai just heränny, kun mä tuun töistä kotiin. Kun poika näkee mun tulevan ovesta, en saa samanlaisia hymyjä ja hihkumisia, kun isi. Pienestä pitäen isi on ollu pojalle hirmu tärkee. Isin kanssa hassutellaan, luetaan iltasatu ja mennään nukkumaan. Isi jaksaa hyppiä pojan kanssa ja lukee kosketuskirjoja.

Mitä mä menetän, kun en ookaan pojan kanssa kotona? Toivottavasti en ekaa konttaamista, pystyyn nousua tai ekoja kävelyaskeleita. Mut jos niin käy, ei voi mitään. Kyllähän se poika konttaa, nousee pystyyn ja ottaa lisää haparoivia askeleita, vaikka eihän se ookaan ihan sama. Eka on kuitenki aina eka. Aamulla iloiset, kaksihampaiset hymyt ja hihkumiset, ekat vaipanvaihdot ja muutaman ruokailun. Silti. Mä niin tykkään olla töissä. Siellä saa olla aikuisten parissa (muitten ku miehen) ja jutella kaikesta muustaki kun vaan poikaan liittyvistä asioista. Siellä myös joutuu käyttään aivojaan eri tavalla kun kotona. Lisäks voin miettiä, miten ja millaseks en haluais kasvattaa ikinä omaa lastani, jos se vain suinkin on mahdollista.

Mies näkee mun maailmaa hieman eri vinkkelistä käsin. Onhan se eri asia olla töissä poissa kotoa, kun joka päivä samojen seinien sisällä. Tai no kyllähän me pojan kanssa oltiin paljon menossa just siks, etten mä ois tullu hulluks.

Ja näin on siis toukokuun loppuun asti. Sit mä jään kesäks kotiin. Syksyllä luultavasti pojalla on edessä päiväkotiin meno, jotta me molemmat päästään töihin. Mutta siihen asti mä nautin työnteosta ja tottakai sen ulkopuolella myös kotona olemisesta, yhdessä olosta omaan perheen kanssa. Sopivassa suhteessa molempia näyttää olevan mulle paras ratkasu ja koska miehelle tää meiän järjestely oli ok, mä myös sain toiveeni läpi. Kiitos siis rakas tästä mahollisuudesta.

Kommentit

  1. Kyllähän se on karu tosiasia, että elämän tähtihetket (kävelemään oppiminen jne.) osuvat aina siihen aikaan, kun äiti ei ole näkemässä, vaikka kotona olisikin. Itse todistin mm. kahden tuttavaperheen lapsien ensiaskelia, kun äiti oli kaupassa/hakemassa mehua sisältä/jotain muuta.

    -J-M

    VastaaPoista
  2. Niin se varmaan valitettavasti menee. Ja sit ku ne tapahtuu just sillä tietyllä hetkellä, jota ei osaa odottaa. Nii ja katse tietysti jossain aivan muualla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)

Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses

Jälkivuoto ja tulehdusriski

Raskausaikana neuvolassa keskityttiin puhumaan raskausajan ruokavaliosta ja liikunnasta. Samoin mitattiin verenpainetta ja hemoglobiinia ja pääsin myös antamaan verta monta putkiloa sokerirasituksen ja lääkeainepitosuuksien tarkkailun takia. Juteltiin myös odotusajasta ja siihen liittyvistä asioista ja tottakai synnytyksestä. En kuitenkaan muista, että olisin kuullu terkan puhuvan  ollenkaan jälkivuodosta, vaikka se liittyy olennaisesti synnytykseen. Synnytyksen aikana vuodetaan verta ja sitä määrää tarkkaillaan tiiviisti. Kun synnytys on ohi, verenvuoto jatkuu edelleen ja sillon se on muuttunu jälkivuodoksi. Muistan, kun heti vauvan ja istukan syntymän jälkeen kätilö toi sen hervottoman kokosen vaipan ja ne niin ihanat, mutta kovin käytännölliset verkkohousut. Aluks ne kauhistutti ja myös naurattikin, mutta ei ois kyllä voinu muunlaisia alushousuja kuvitellakaan laittavansa jalkaan. Ne jättää hyvin tilaa sille valtavalle siteelle, mikä annetaan sen hervottoman suuren vaipan jälkeen