Koti-isä

Miehen isäkuukausi on takana ja joku aika sit piti pähkäillä, kumpi jää pojan kanssa kotiin loppukevääks. Mies valmistu vuoden alussa ja sillä on siis ammatti, matikanope ja mä oon vielä edelleen hetken opiskelija. Kaikki riippu oikeestaan mun työtilanteesta. Alotin vuoden alussa äitiysloman jälkeen taas opesijaisuudet. Niitä on riittäny tosi hyvin, koska oon "tuttu naama" niin monessa paikassa. Pari viikkoo sit selvis, että töitä on tiedossa koko loppukevääks, joten hoitovapaalle jääjä selvis saman tien. Meillä siis mies jää kotiin, hän itte ehotti mulle sellasta ratkasua, jotta mä saisin palata työelämään muutenki ku vaan kuuden viikon isäkuukauden ajaks. Oon kyllä niin kiitollinen ihanalle miehelleni, että hän haluaa jäädä kotiin. Mä en ois niin nauttinu kotona olosta, se on pakko myöntää.

Mies on ollu päivät kaksin pojan kanssa, ku mä oon käyny tienaamassa opettamalla alakouluikäsiä lapsia. Mulle ei oo ollu ikinä mikään ongelma jättää miestä kaksin pojan kanssa, koska tiiän niitten pärjäävän loistavasti. Tätä asiaa auttaa se, että mies on halunnu alusta asti hoitaa poikaa yhtä lailla kun mäkin yösyöttöjä myöten (meillä siis pullosta). Musta on vaan ihanaa, että mein pojat pääsee viettämään "laatuaikaa" ilman äitiä ja tekemään miesten juttuja. Ei sillä oo niin väliä, että pojan päällä olevat vaatteet saattaa olla vähän ruokatahraset (paitsi, jos lähtee kodin ulkopuolelle) tai muuten yhteen sopimattomat. Ne on pieniä juttuja kuitenkin. Me vanhemmat tehään molemmat pojan hoitamiseen liittyvät asiat omalla tavallamme ja hyvä niin.

Mies on kertonut saaneensa tuijotuksia ja hämmästeleviä katseita liikkuessaan pojan kanssa kaksin bussilla tai kävellen. Luulis, että koti-isä ei ois enää niin kummajainen, koska onneks koko ajan yhä enemmän isiä haluaa jäädä jokskin aikaa lapsen kanssa kotiin. Nähtävästi asia on kuitenkin niin ainaki joittenkin ihmisten silmissä. Mies ja poika heräilee täällä ysiin mennessä ja sit on aamupuuron ja muitten aamutoimien vuoro. Ennen ruokaa pojat menee keinumaan tai kävelylle ja ruoan jälkeen mies laittaa pojan nukkumaan. Yleensä poika on vielä nukkumassa tai just heränny, kun mä tuun töistä kotiin. Kun poika näkee mun tulevan ovesta, en saa samanlaisia hymyjä ja hihkumisia, kun isi. Pienestä pitäen isi on ollu pojalle hirmu tärkee. Isin kanssa hassutellaan, luetaan iltasatu ja mennään nukkumaan. Isi jaksaa hyppiä pojan kanssa ja lukee kosketuskirjoja.

Mitä mä menetän, kun en ookaan pojan kanssa kotona? Toivottavasti en ekaa konttaamista, pystyyn nousua tai ekoja kävelyaskeleita. Mut jos niin käy, ei voi mitään. Kyllähän se poika konttaa, nousee pystyyn ja ottaa lisää haparoivia askeleita, vaikka eihän se ookaan ihan sama. Eka on kuitenki aina eka. Aamulla iloiset, kaksihampaiset hymyt ja hihkumiset, ekat vaipanvaihdot ja muutaman ruokailun. Silti. Mä niin tykkään olla töissä. Siellä saa olla aikuisten parissa (muitten ku miehen) ja jutella kaikesta muustaki kun vaan poikaan liittyvistä asioista. Siellä myös joutuu käyttään aivojaan eri tavalla kun kotona. Lisäks voin miettiä, miten ja millaseks en haluais kasvattaa ikinä omaa lastani, jos se vain suinkin on mahdollista.

Mies näkee mun maailmaa hieman eri vinkkelistä käsin. Onhan se eri asia olla töissä poissa kotoa, kun joka päivä samojen seinien sisällä. Tai no kyllähän me pojan kanssa oltiin paljon menossa just siks, etten mä ois tullu hulluks.

Ja näin on siis toukokuun loppuun asti. Sit mä jään kesäks kotiin. Syksyllä luultavasti pojalla on edessä päiväkotiin meno, jotta me molemmat päästään töihin. Mutta siihen asti mä nautin työnteosta ja tottakai sen ulkopuolella myös kotona olemisesta, yhdessä olosta omaan perheen kanssa. Sopivassa suhteessa molempia näyttää olevan mulle paras ratkasu ja koska miehelle tää meiän järjestely oli ok, mä myös sain toiveeni läpi. Kiitos siis rakas tästä mahollisuudesta.