Jälkiä elämästäni

Ajattelin tällä kertaa kertoilla ittestäni kuvien kautta. Niistä asioista, jotka on osa mun elämää ja eri tavalla tärkeitä. Oon kotosin pienestä itäsuomalaisesta kaupungista. Siellä oli turvallista kasvaa ja elää. Mun lapsuuden perheeseen kuuluu siis mun lisäks äiti, isä ja kaks pikkusiskoo. Mä asuin melkein koko elämäni kotoo muuttoon asti omakotitalossa lähellä keskustaa. MOnta kesäistä päivää ja yötäki tuli vietettyä ukin ja mummon mökillä. Serkkujen kanssa uitiin, saunottiin ja leikittiin. Muutin 2003 tänne Tampereelle entisen avomiehen perässä. 2007 erosin ja muutin elämäni ekaa kertaa yksin asumaan. maisema parvekkeelta yksiötäni  Keväällä 2008 tapasin nykyisen aviomieheni. Vietin lukuvuoden 2008-2009 enimmäkseen poikien solukämpässä heidän opiskelukaupungissaan. Oi niitä aikoja!  Muuttoja on osunu meille tähän reiluun neljään vuoteen jo monta. Kosinta 11.1.2010 kutsun teksti -10 ...

"Älä oo tunteeton"! Myös itte oon sanonu useemmankin kerran jollekin ihmisille noin. Entäs sit, jos ihminen onkin oikeesti tunteeton? Rupesin pohtimaan asiaa eilen katsomani Criminal Minds-jakson myötä.  Jaksossa tutkittiin useampaa pikkupojan murhaa ja loppujen lopuks selvis, että erään pikkupojan isoveli oli surmannut oman pikkuveljensä. Isoveli oli saanut juuri valmiiksi kokoamansa helikopterin, kun pikkuveli tuli paikalle ja tiputti kopterin leikkiessään vahingossa lattialle. Kopteri särkyi ja isoveli sai raivokohtauksen, jonka seurauksena hän tappoi oman veljensä. Tutkimuksissa selvisi, että isoveli oli tunkenut kuolleen veljensä suusta alas helikopterin palasia. Hieman aiemmin perheen koira oli kuollut ja poikien vanhemmat saivat kauhukseen kuulla, että heidän poikansa oli ilmeisesti raivopäissään tappanut myös heidän lemmikkinsä. Pojan sanottiin olevan psykopaatti. Poika oli siis tunteeton. Hän ei kykenyt tuntemaan syyllisyyttä tekemistään teoista ja häpeämään ...

Ekaks pahottelut siitä, ettei tekstiin liittyvät kuvat näkyny. Mun moka, kun en tarkastanu ennen postauksen julkasua. Nyt näkyy taas. Oltiin kaks viikkoo sit viikonloppu miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa. Mummi ja pappa hoiti sillä aikaa täällä poikaa ja meiän kissoja. Kaikki oli menny hyvin ja poika ollu oma iloinen ittensä lähes koko ajan. Lähettiin siis viime perjantaiaamuna bussilla kohti Helsinkiä. Onneks aamubusseja meni kaks 10 minsan välein, koska myöhästyttiin ekasta. Päästiin siis vaihtaa bussia Hämeenlinnassa. Nukuttiin melkein koko matka satamaan asti. Huomattiin, että Tallinnaan oli menossa viikonlopuks paaaljon suomalaisia, ehkä just siks, koska oli perjantai. Laivamatkan aikana käytiin shoppailemassa tax freessa vähän karkkia hotellihuoneeseen ja kuunneltiin varsin huonotasoista karaokee. Perillä Tallinnassa oltiin iltapäivällä kahen aikaan. Käveltiin satamasta hotellille, joten onneks sillon ei satanu vettä. Pikkasen jouduttiin ettiin meiän hotellia ja hu...

Murunen täytti muutama päivä sit (9.10) puoli vuotta. Mihin katosi se ihana pieni sylivauva? Edelleenkin Murunen viihtyy parhaiten sylissä, mutta ympärillä alkaa olla paljon muutakin mielenkiintosta katteltavaa. Erityisesti meiän kaks kissaa on pojan mielestä ihania ja hassuja ja niitten touhuja on kiva kattella. Molemmat kissat on myös päästäny pojan tutustumaan siihen ja samoin kissat on käyny puskemassa ja "merkkaamassa" pojan jo monta kertaa. Aina, kun poika näkee kissan tai kissat, alkaa hihkuminen ja nauru. Jos poika on ollu jostain asiasta suru puserossa, usein jo kissojen näkeminen auttaa unohtamaan ikävän asian. Kissoja olis mukava vetää hännästä ja turkista, mutta se ei oo sallittua. Nätisti saa silittää äitin tai isin sylistä käsin. Nykyään kissat saattaa nukkuakin samalla sohvalla tai sängyllä pojan kanssa ja muutenkin ne on jo tottunu välillä varsin äänekkääseen pieneen mieheen. Poika on saanu jo reilun kuukauden ajan kiinteitä. Meillä maistelu vaihtu lä...

Mun äiti ja isi eli Murusen mummi ja pappa saapuivat aiemmin tänään meille ja viipyvät maanantaiaamuun hoitamassa poikaa ja meiän kahta kissaa. Nimittäin me lähetään mun miehen kanssa viikonlopuks Tallinnaan hetkeks pois kotiympyröistä. Saatetaan samalla myös juhlistaa virallisesti ens maanantaina olevaa 2-vuotishääpäivääki jollakin tavalla. Aamulla bussilla kohti Helsinkiä ja siitä laivalla yli Tallinnaan. Takas tullaan sunnuntai-iltana. Murunen on täällä hyvissä käsissä ja pääsevätpähän molempien meiän vanhemmatkin tapaamaan toisiaan. Ilmotettiin meiän reissusta jo varmaan heinäkuussa, jotta äiti sais järjesteltyä työvuoronsa sopimaan mein reissun ajankohtaan. Alunperin meiän piti lähtee jo elokuussa, mutta mm. miehen työkuvioiden takia lähetään vasta nyt. Ja onhan poikakin jo 5,5 kuukautta. Mun isä kävi jo viime viikonloppuna vähän kuulostelemassa tilannetta esimerkiks sen suhteen, vierastaako Murunen vai ei. Ei vierastanut eikä vierastanut tänään mummiakaan. Tiiän, ett...

kuva  täältä Mitä tarkoittaa, kun ihminen sanoo olevansa aito? Onko ihminen samalla tavalla aito joka paikassa ja tilanteessa vai onko aitous tilannekohtaista? Milloin ihminen on aidoimmillaan? Täältä löytyy  eräs näkemys aitoudesta. Sen mukaan aito ihminen luottaa itseensä, ei välitä, mitä muut ajattelevat itsestä, ei valehtele, uskaltaa pukeutua oman tyylin mukaan, harrastaa omia juttuja, tekee mitä haluaa ja sanoo mitä haluaa. Totta. Näitä pohdiskelen. Onko kukaan ihminen aito? Moni ainakin sanoo olevansa. Luulen kuitenkin, että on tilanteita, missä ei syystä tai toisesta voi olla aito, vaan pitää olla jotain muuta kuin oma itsensä. Mun mielestä aivan pieni lapsi voi olla aito, mutta kukaan muu ei siihen enää kykene. Aitoutta on olemassa niin monenlaista, että sitä on varsin hankala kategorioida vaan johonkin tiettyyn asiaan kuuluvaksi. Mulla on erilaisia rooleja, jotka jokainen vaativat omanlaistaan aitoutta. Työpaikalla yritän olla niin aito kuin suinkin v...

On ollu sen verran kiirusta, etten oo ehtiny ees päivitteleen blogia. Rupesin tossa viikonloppuna pohtimaan, millasia kohtaamisia ja eroja mulle on tapahtunu tässä lähiaikoina. kuva  täältä Tärkein ensikohtaaminen tapahtui pienen poikamme kanssa pääsiäismaanantaina, kun hän syntyi maailmaan. Sitä hetkeä, kun poika päästi ensiparkaisunsa ja sain hänet rinnalle, ei voi sanoin kuvata. Se on vaan niin upeeta ja ainutkertasta, varsinkin näin ekan lapsen kohdalla. Nyt pienestä nyytistä on kasvanu kohta jo puolivuotias utelias pieni mies. Häntä katsellessa ja kehitystä seuratessa ei voi olla kun kiitollinen siitä, että meille on suotu oma lapsi. Mulla on kaks siskoo ja vaikka me asutaan kaikki Suomessa ja parinsadan kilsan päässä toisistamme, ei meiän kuitenkaan tuu nähtyä kovinkaan usein. Pojan syntymän jälkeen ollaan tavattu vanhemman pikkusiskoni kanssa yllättävän usein verrattuna aiempiin tapaamisväleihin. Viimeksi tavattiin isäni, mieheni ja siskoni juokseman pu...