On ollu sen verran kiirusta, etten oo ehtiny ees päivitteleen blogia.
Rupesin tossa viikonloppuna pohtimaan, millasia kohtaamisia ja eroja mulle on tapahtunu tässä lähiaikoina.
Tärkein ensikohtaaminen tapahtui pienen poikamme kanssa pääsiäismaanantaina, kun hän syntyi maailmaan. Sitä hetkeä, kun poika päästi ensiparkaisunsa ja sain hänet rinnalle, ei voi sanoin kuvata. Se on vaan niin upeeta ja ainutkertasta, varsinkin näin ekan lapsen kohdalla. Nyt pienestä nyytistä on kasvanu kohta jo puolivuotias utelias pieni mies. Häntä katsellessa ja kehitystä seuratessa ei voi olla kun kiitollinen siitä, että meille on suotu oma lapsi.
Mulla on kaks siskoo ja vaikka me asutaan kaikki Suomessa ja parinsadan kilsan päässä toisistamme, ei meiän kuitenkaan tuu nähtyä kovinkaan usein. Pojan syntymän jälkeen ollaan tavattu vanhemman pikkusiskoni kanssa yllättävän usein verrattuna aiempiin tapaamisväleihin. Viimeksi tavattiin isäni, mieheni ja siskoni juokseman puolimaratonin jälkeen ja kesällä käytiin porukalla Korkeasaaressa.Nuorempi pikkusiskoni puolestaan sai vastikään lapsen ja heitä ollaan tavattu lapsen syntymän jälkeen kerran. Ei vaan tuu mentyä käymään.
Nähdessäni isovanhempiani mietin joka kerta, onkohan erityisesti ukki vielä elossa, kun pääsee seuraavan kerran kotikonnuille. Siksi mä tai me käydään joka visiitillä ainakin kerran mun mummin ja ukin luona. Ja aina he ovat yhtä mielissään, kun mennään käymään. Ukki ei ehkä enää edes tunne meitä, mutta oli ihailtavaa seurata, miten hän viime visiitilläkin "keskusteli" ja vietti aikaa pojan kanssa. Ne on niitä tärkeitä hetkiä. On todennäköstä, ettei rakas ukkini elä enää kovinkaan kauan ja raskas ero on silloin edessä. Toivon hänelle vielä paljon lisäpäiviä, jotta ehdin viettää monta hetkeä hänenkin kanssaan.
Viime viikolla tavattiin vanhalla opiskelijaporukalla (alotettiin yliopistossa 2006) pitkästä aikaa niin, että mahollisimman moni oli päässy paikalle yhtäaikaa. Käytiin syömässä ja vaihettiin tuoreimmat kuulumiset. Olipahan mukavaa. Naurettiin paljon ja mietittiin menneitä. Valtaosa meistä on jo valmistunu ja työelämässä, yksi on hoitovapaalla ja mä äitiyslomalla. Pohdittiin, että vielä pari vuotta sitten meillä ois ollu ihan eri puheenaiheet, jotka ois pitkälti liittyneet opiskeluun ja opiskelijaelämään. Keskiviikkona keskusteltiin kuitenkin työelämän erilaisista koukeroista, asunnon ostamisesta ja tottakai vähän omista perhetilanteistakin.
Tapasin toissa viikolla sattumalta bussissa entisen avomieheni. Sitä ennen nähtiin kaks vuotta sitten meiän yhteisten tuttujen häissä, jonne hän tuli nykyisen vaimonsa kanssa. Häät oli vähän kiusalliset, koska ei meille eikä mun entiselle avomiehelle oltu ilmotettu etukäteen, että myös toiset on kutsuttu. Hyvin se kuitenki meni ja tuli siellä myös vähän tutustuttua hänen nykyiseen vaimoonsa. Tavattiin siis sattumalta bussissa, kun eksäni oli tulossa töistä. Hän ei ekaks huomannu mua, mut huomatessaan mut pysähty juttelemaan. Juteltiin koko matka niitä näitä ja vaihettiin kuulumisia puolin ja toisin. Olipa mukava nähä pitkästä aikaa häntäkin. Meillä on kuitenki ollu erosta lähtien (2007 alku) hyvät välit keskenämme ja siitä mä oon tyytyväinen.
Sunnuntaina näin yhtä serkkuani kuuden vuoden jälkeen ja tutustuin samalla ensimmäistä kertaa myös hänen vaimoonsa ja heidän pieneen tyttäreensä. Kun oltiin pieniä ja vielä vähän isompanaki, käytiin kylässä toistemme luona vähintään kerran viikossa. Serkkuni ja hänen isoveljensä kanssa ollaan kiipeilty puissa, leikitty junanradan reunalla, opeteltu laskettelemaan ja käyty monena kesänä meiän enon luona vierailulla. Sillon nähtiin siis tosi usein, sit mun serkku muutti toiselle puolelle Suomee ja näkemiset harveni huomattavasti. Parikymppiseks asti tavattiin kuitenki vähintään kerran vuodessa. Viimeinen tapaaminen ennen sunnuntaita tapahtui vuoden 2006 alussa meiän enon hautajaisissa. Mä oon laittanu mun serkulle kuitenkin joka vuosi muutaman tekstiviestin ja soitellukin ainaki synttärionnittelut. Ton vuoden 2006 jälkeen erinäiset elämänmuutokset on varmasti vaikuttanu mein kohtaamisiin, mut ei se kuitenkaan selitä kaikkee. Harmittaa, kun nyt ei muka enää oo aikaa.
En voi unohtaa myöskään omia vanhempiani. Vaikka ei nähdäkään ehkä kun kerran kuussa, ollaan yhteydessä puhelimitse tai muuten usean kerran viikossa. Nykyään tietysti kerrotaan pojan viimeisimmät kuulumiset ja ehkä lähetetään kuviakin. Kuitenki on aina yhtä mukava nähdä heitä. Välimatkaa vaan on sen verran, ettei voi nähdä esimerkiks viikottain ja se on harmi jo pojankin kannalta. Välimatka siis erottaa, valitettavasti.
Rupesin tossa viikonloppuna pohtimaan, millasia kohtaamisia ja eroja mulle on tapahtunu tässä lähiaikoina.
 |
| kuva täältä |
Tärkein ensikohtaaminen tapahtui pienen poikamme kanssa pääsiäismaanantaina, kun hän syntyi maailmaan. Sitä hetkeä, kun poika päästi ensiparkaisunsa ja sain hänet rinnalle, ei voi sanoin kuvata. Se on vaan niin upeeta ja ainutkertasta, varsinkin näin ekan lapsen kohdalla. Nyt pienestä nyytistä on kasvanu kohta jo puolivuotias utelias pieni mies. Häntä katsellessa ja kehitystä seuratessa ei voi olla kun kiitollinen siitä, että meille on suotu oma lapsi.
Mulla on kaks siskoo ja vaikka me asutaan kaikki Suomessa ja parinsadan kilsan päässä toisistamme, ei meiän kuitenkaan tuu nähtyä kovinkaan usein. Pojan syntymän jälkeen ollaan tavattu vanhemman pikkusiskoni kanssa yllättävän usein verrattuna aiempiin tapaamisväleihin. Viimeksi tavattiin isäni, mieheni ja siskoni juokseman puolimaratonin jälkeen ja kesällä käytiin porukalla Korkeasaaressa.Nuorempi pikkusiskoni puolestaan sai vastikään lapsen ja heitä ollaan tavattu lapsen syntymän jälkeen kerran. Ei vaan tuu mentyä käymään.
Nähdessäni isovanhempiani mietin joka kerta, onkohan erityisesti ukki vielä elossa, kun pääsee seuraavan kerran kotikonnuille. Siksi mä tai me käydään joka visiitillä ainakin kerran mun mummin ja ukin luona. Ja aina he ovat yhtä mielissään, kun mennään käymään. Ukki ei ehkä enää edes tunne meitä, mutta oli ihailtavaa seurata, miten hän viime visiitilläkin "keskusteli" ja vietti aikaa pojan kanssa. Ne on niitä tärkeitä hetkiä. On todennäköstä, ettei rakas ukkini elä enää kovinkaan kauan ja raskas ero on silloin edessä. Toivon hänelle vielä paljon lisäpäiviä, jotta ehdin viettää monta hetkeä hänenkin kanssaan.
Tapasin toissa viikolla sattumalta bussissa entisen avomieheni. Sitä ennen nähtiin kaks vuotta sitten meiän yhteisten tuttujen häissä, jonne hän tuli nykyisen vaimonsa kanssa. Häät oli vähän kiusalliset, koska ei meille eikä mun entiselle avomiehelle oltu ilmotettu etukäteen, että myös toiset on kutsuttu. Hyvin se kuitenki meni ja tuli siellä myös vähän tutustuttua hänen nykyiseen vaimoonsa. Tavattiin siis sattumalta bussissa, kun eksäni oli tulossa töistä. Hän ei ekaks huomannu mua, mut huomatessaan mut pysähty juttelemaan. Juteltiin koko matka niitä näitä ja vaihettiin kuulumisia puolin ja toisin. Olipa mukava nähä pitkästä aikaa häntäkin. Meillä on kuitenki ollu erosta lähtien (2007 alku) hyvät välit keskenämme ja siitä mä oon tyytyväinen.
Sunnuntaina näin yhtä serkkuani kuuden vuoden jälkeen ja tutustuin samalla ensimmäistä kertaa myös hänen vaimoonsa ja heidän pieneen tyttäreensä. Kun oltiin pieniä ja vielä vähän isompanaki, käytiin kylässä toistemme luona vähintään kerran viikossa. Serkkuni ja hänen isoveljensä kanssa ollaan kiipeilty puissa, leikitty junanradan reunalla, opeteltu laskettelemaan ja käyty monena kesänä meiän enon luona vierailulla. Sillon nähtiin siis tosi usein, sit mun serkku muutti toiselle puolelle Suomee ja näkemiset harveni huomattavasti. Parikymppiseks asti tavattiin kuitenki vähintään kerran vuodessa. Viimeinen tapaaminen ennen sunnuntaita tapahtui vuoden 2006 alussa meiän enon hautajaisissa. Mä oon laittanu mun serkulle kuitenkin joka vuosi muutaman tekstiviestin ja soitellukin ainaki synttärionnittelut. Ton vuoden 2006 jälkeen erinäiset elämänmuutokset on varmasti vaikuttanu mein kohtaamisiin, mut ei se kuitenkaan selitä kaikkee. Harmittaa, kun nyt ei muka enää oo aikaa.
| kuva täältä |
En voi unohtaa myöskään omia vanhempiani. Vaikka ei nähdäkään ehkä kun kerran kuussa, ollaan yhteydessä puhelimitse tai muuten usean kerran viikossa. Nykyään tietysti kerrotaan pojan viimeisimmät kuulumiset ja ehkä lähetetään kuviakin. Kuitenki on aina yhtä mukava nähdä heitä. Välimatkaa vaan on sen verran, ettei voi nähdä esimerkiks viikottain ja se on harmi jo pojankin kannalta. Välimatka siis erottaa, valitettavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)
Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.