Jälkiä elämästäni

Kirjottelin joskus kesällä liikunnasta ja sen merkityksestä. Kävin sillon juoksemassa muutaman kerran ennen kun mun jalka otti siitä onkeensa ja sit juokseminen taas jäi, vaikka jalan puolesta olis myöhemmin jo onnistunukin. Puistojumppailu ei oikein ollu mun juttu sen ohjaajan takia. Hän oli sellanen aerobic- ja tanssihirmu, etten mä pysyny vauhdissa ollenkaan mukana. Tempo oli niin kaamee ettei se ollu enää mukavaa. En kuitenkaan oo jääny toimettomaksi, vaan kuten mietin, varasin paikat kahteen lihaskuntojumppaan ja myös sain ne. Oon nyt käyny syyskuusta asti kaks kertaa viikossa jumppailemassa. Maanantaina on puolentoista tunnin jumppa (venyttelyä 30min) ja torstaina tunnin (30min venyttelyä) rääkki. Voin sanoo, että vaikka on tehny kuinka kipeää, ni kestän. Niin paljon se on auttanu ja auttaa. Ohjaaja on ammatiltaan myös fyssari, joten hän tietää tasan tarkkaan, mitä liikkeitä kannattaa tehä ja miten paljon. Oon myös oppinu paljon uusia venyttely- ja jumppaliikkeitä, joita voisi...

Muutaman viime viikon aikana on jostain syystä pyöriny aiempi parisuhde ja sen ongelmat paljon mielessä. Tai oikeastaan eron jälkeinen aika ennen 2008 vappua, kun tapasin mieheni. En tiiä, miks. Kevät ja syksy 2007 oli tosi rankkaa aikaa. Ero ei ollu helppo ainakaan mulle, Siihen liitty paljon kaikenlaisia tunteita, joitten läpikäyminen vei aikaa ja se oli kaiken kaikkiaan aikamoinen suo. Meillä oli kuitenki takana yhteiseloa 2002 heinäkuusta asti eli 5,5 vuotta. Eroon johtaneita syitä oli monta enkä osaa eritellä yhtä ainoaa. Kaukosuhde rasitti suhdetta aika lailla (ekan vuoden mä asuin toisella puolella Suomee ja sit mies pääs opiskelemaan 100 km päähän. Mä en viihdy yksin ja oli todella vaikeeta viettää aikaa vaan oman itseni kanssa. Viikonloppusin tehtiin jotain yhessä tai sitten ei. Miehellä oli hyvin usein viikonloppusuunnitelmia jo etukäteen eikä niistä oltu puhuttu mun kanssa välttämättä ollenkaan. Onneks mulla oli opiskelukaverit, joista tuli osasta myös hyviä ystäviä, sek...

Just kerkesin aiemmin tällä viikolla kehua naamakirjassa meiän terveitä lapsia. Ite oon ollu kohta viikon verran enemmän ja vähemmän flunssassa. Ääni on edelleen painuksissa, mutta muuten on mulla jo ihan ok olo. Tosin tänä aamuna mies ilmotti tuntevansa olonsa flunssaseks. Niinpä. Heti, kun pääsin kehumasta meiän hyvää tuuria sairastelujen suhteen, osu omaan nilkkaan. Vieläpä kahesti. Hain molemmat lapset keskiviikkona hoidosta ja kumman nuutuneilta ja todellä räkäsiltä vaikutti molemmat. Ei kun vaan mittaria kainaloon ja kas,  kuume oli nousussa molemmilla. Pojan yskä oli vaan pahentunu aiemmasta.Viestiä vaan molempien hoitajille ettei lapset tuu hoitoon loppuviikolla. Ite olin ollu alkuviikon kotosalla jo ihan senkin takia, ettei ollu töitä. Tosin keskiviikkona en ollu ite enää työkykynenkään, kun ääntä ei tullu juuri yhtään. Olin niin innoissani, että  mun pitää olla lasten kanssa kotona torstai ja perjantai, Lapset on kipeitä, mutta ei niillä kyllä energiamäärät ...

Jep. Kukaan meiän perheessä ei oo aamuihminen, ehkä eniten tää nuorimmainen. Kaikki siis tykkää nukkua pitkään, mutta arkisin se ei oo mahollista. Herätän lapset seiskan maissa. Yleensä uhmaikäsen esikoisen kohalla huonolla menestyksellä. Ekalla kerralla vaan käännetään kylkee ja ynistään jotain. Seuraavaks, jos poika ei oo jo noussu, revin peiton päältä ja käsken mennä potalle. Potta on makkarissa. koska yläkerrassa ei oo vessaa. Saan pojan potalle ja ehkä menemään alakertaanki, mutta siitä se riemu sit alkaa... Vaatteiden päälle pukeminen on niin lasten, etenkin pojan, lempipuuhaa. Isi on laittanu vaatteet jo valmiiks aamua varten,jotta ne voi vaan pukee päälle. Mutta ei. Yövaatteiden riisumiseen menee jo aikaa ja sen jälkeen on yleensä mentävä sohvalle ilman vaatteita ja vaan istuttava siinä tai sit rueta leikkimään. Huomautan asiasta, kerran, toisen ja kolmannenkin. Puen pikkusiskon. Edelleen isoveli on pukematta, tai on sentään boxerit löytyny jalkaan. Hoputan. Puhelin soi,...

 Syksyn tullen ja koulujen avattua ovensa kesäloman jälkeen olen myös minä palannut työelämään. Töitä on onneksi ainakin vielä riittänyt, tosin ei kotikunnan puolella, vaan naapurikunnassa Tampereella. Siellä on muutama tuttu koulu, joissa oon kaikista eniten sijaistanut. Pari viikkoa sit istuin vielä opehuoneessa iltapäivällä tuntien jälkeen ja olin lähössä autolle, kun eräs opettaja esitti mulle kysymyksen. Hän pyysi kertomaan, mitä mieltä on hänen nykyisestä luokastaan ja onko minulla tullut työvuosien varrella vastaan koskaan samanlaista luokkaa kuin hänellä on nyt. Oppilaita luokassa on vain parikymmentä, mutta opettajan sanoin joukkoon mahtuu monta "tapausta". Sijaistin tätä opea muutaman päivän ja onhan luokassa monta erilaista tapausta. En muista enää, mitä vastasin opettajalle, mutta kaikenlaista on tullu tavattua näitten vuosien aikana. Luokat on hyvin heterogeenisiä ja niihin mahtuu aina monenlaisia oppilaita. On heikosti koulussa menestyviä, lah...

kuva  täältä Tällä viikolla on saatu lukea kaksi suru-uutista, kaksi pientä tyttöä jäi suojatiellä auton alle. Kamalaa, hirveää. Mikä tilanne tyttöjen vanhemmille ja läheisille! Samoin on tietysti toisen osapuolen, eli autonkuljettajan, kohdalla. Tapahtuma on vaikea myös hänelle, sillä siitä ei pääse koskaan yli, autoilijan pahin painajainen.  Molemmat tytöt olivat koulumatkalla. Se matka jäi kuitenkin kesken. Luokassa tyhjä pulpetti muistuttaa vielä eilen siinä istuneesta oppilaasta. Nyt häntä ei enää ole. Tapahtui onnettomuus, jossa tyttö luokkaantui hengenvaarallisesti ja lopulta menehtyi.  On helppoa jossitella jälkeenpäin. Mitä olisi pitänyt tehdä, jotta onnettomuuksia ei olisi sattunut? Mitä sellaista oli jäänyt tekemättä, joka aiheutti onnettomuudet? Kuka on syyllinen? Tuntuu siltä, että edelleenkään lapsille ei opeteta riittävästi liikennekäyttäytymistä, Miten tulee toimia liikenteessä erilaisissa tilanteissa. Lapsen tilannetaju ei ole samanlainen kuin...

Meillä oli viikko sit lauantaina lapsivapaailta. Lähettiin ekaks aamusta koko perheen voimin Jyväskylään, jossa juhlittiin mun siskontytön 3-vuotissynttäreitä. Sieltä jatkettiin iltapäivällä kotikonnuille mun isin ja äitin luo. Äiti oli hankkinut valmiiksi meille vipliput paikallisille festareille. Lippu sisälsi myös ruokatarjoilun. Sitä oli kuitenkin saatavilla vain muutaman tunnin ajan, joten lähtöö ei voinu kamalasti viivytellä. Lapset jäi siis ekaa kertaa yhessä hoitoon mun vanhemmille. Olihan se jännittävä juttu. Miten pieni Tyty 11kk oikein ottaa vanhempiensa poissaolon? Tiedossa oli, että isoveli ei ole moksiskaan varsinkin, kun seurana on oma pappa (ja mummi). Lähettiin kuitenkin tapahtumapaikalle ja syötiin kaikessa rauhassa ja vieläpä tosi maukasta ruokaa. Kiitos siitä. Puhelin oli koko ajan saatavilla, jos isovanhemmilta olis tullu soitto palata takas lasten luo. Sitä ei kuitenkaan kuulunut, joten saimme viettää miehen kanssa aikaa kaksin (tai si...