Siirry pääsisältöön

Äitiyden ensimetreillä



Kirppunen täyttää tänään tai siis eilen viikon. Aika on mennyt hyvin nopeesti ja opittavaa riittää monen asian suhteen. Päästiin siis keskiviikkona pois sairaalasta, mutta torstaina piti käydä vielä kätilöpolilla mittauttamassa bilirubiiniarvot, jotka näkyy vasta 2 vrk:n iässä. Ne oli noussu hurjasti keskiviikon mittauksesta ja vastaavasti paino oli laskenu yli sen 10 %, mitä pidetään rajana.  Mun piti siis syöttää Kirppu ja mennä sitten syöttöpunnitukseen. Kirpun alahuuli on koko ajan ylähuulen alla, joten imuote on täysin väärä. Yritin saada Kirppua syömään, mutta punnituksen tulos oli 0 g lisää painoa. Kirppunen ei ollut siis saanut ollenkaan ruokaa. Sit haettiin korviketta ja syötettiin poikaa pullosta.  Tottakai pojan paino ei ollut noussut, vaan päin vastoin laskenut huimasti, koska poika ei ollut saanut tissimaitoo juuri yhtään koko vuorokauden aikana. Kirppu oli ehtinyt jo vähän kuivuakin.

Ei ois ite kyllä huomattu tilannetta, paitsi ihmeteltiin pojan jokakertaista itkua aina imetyksen aikana. Siispä kauppaan ostamaan rintapumppu ja uusi kätilöpolikäynti perjantaiks. Käynti meni hyvin ja painokin oli noussut riittävästi, myös bilirubiiniarvot olivat laskeneet hyvin eikä tarvinnu lainata kotiin sinivalolamppua tai palata sairaalaan saamaan valohoitoa. Onneks. Pumppailin ja pumppailen edelleen joka päivä muutamaankin kertaan, jotta Kirppu saa edes osan pullomaidosta muuna kun korvikkeena. Muuten Kirppu on ahkera ja ahne syömään, joten perjantain neuvolakotikäynnillä paino on varmasti noussut ja luultavasti myös pituutta tullut lisää.

Kirppu nukkuu päivällä todella pitkiä unia, joten ehditään tehdä omiakin juttuja päivän aikana. Yöt onkin sitten ihan toinen juttunsa. Niihin sisältyy yks pidempi tauoton unipätkä, viime yönä se oli klo 4-7, mutta alkuyö oli sitäkin katkonaisempi, kun mikään ei ollut hyvin ja huuto sen mukaista. Kirppunen ei tosiaan itkeskele oikeestaan muullon, kun jos sillä on nälkä, jotain housussa tai yksinkertaisesti hän kaipaa vain seuraa. Omassa sängyssä nukkuminen onnistuu yöllä, mutta päivällä ollaan todettu järkevämmäks ottaa Kirppu sohvalle ja antaa pojan nukkua siinä, koska omassa sängyssä ei ole päiväsaikaan kivaa.

Yöllä vuorotellaan miehen kanssa Kirpun hoidossa, jotta edes toinen saa nukkua hieman pidemmän pätkän. Onneks mulla on niin ihana mies, että hän haluaa hoitaa Kirppua vaihtamalla myös kakkavaipat ja syöttämällä sekä viettämällä pojan kanssa aikaa. On niin hellyttävää kattoo, kun mun pojat nukkuu yhessä sohvalla isomman käsi pienemmän pään päällä tai kun mies syöttää Kirppua.

Kissoista vois vielä mainita, että niitten kans on mennyt ok. Toinen vielä pelkää vauvaa, vaikka onkin hyvin utelias ja toinen uskaltaa tulla jo varsin lähelle tutkimaan uutta ja outoa tulokasta. Niistä tuntuu varmaan tällä hetkellä siltä, et ne on unohdettu kokonaan, siksi koitetaan miehen kanssa huomioida myös ne joka päivä jollakin tavalla.

Onneks mulla ei ollu hirveesti ennakko-odotuksia ja käsityksiä siitä, mitä on vauvaperheen elämä tai ylipäätään olla äiti. Päivät menee omalla painollaan ja yörytmiä opetellaan vielä. Rintakumi ja rintapumppu on myös tullut tutuks, samoin korvikkeet ja tuttipullot. Mut eiköhän se siitä, toivottavasti myös imetyksen suhteen. Pojan alahuulen parempaa toimivuutta odotellessa.

Mies sano niin ihanasti, että synnytyssalissa pojan juuri saavuttua maailmaan, häntä jopa hieman pelotti ja kauhistutti, mitä tulikaan tehtyä. Ajatukset kuulema muuttuivat kuitenkin heti, kun hän sai osastolla pojan syliinsä eikä hän haluaisi luopua pojasta. Miehestäni on tullut isä ja hyvä isä hän onkin. Vaikka kuulema vielä onkin outoa kuttua itteään isäksi, samoin on mulla myös ton äiti sanan kanssa. Nyt näin viikon kokemuksella olen opetellut olemaan äiti ja mieheni isä, parhaat mahdolliset vanhemmat meiän pienelle Kirppuselle. <3




isin tekemä kakku

Kommentit

  1. Ihana kuulla kuulumisia ja nähdä kuvia :) Hyvinhän nuo kissatkin vaikuttaa sopeutuneen!

    Meilläkin oli aikamoista takkuamista tuon imetyksen kanssa alkuun. Rinnanpäät oli ihan ruvella ja vauvan paino ei alkuun noussut. Sitten se siitä helpotti parin viikon sisään kun vaan imetti ja imetti ja imetti. En olisi kyllä sillon alkuun uskonut, että voisin oikeasti joskus nauttia imetyksestä. Mutta kannattaa sinnitellä alussa, niin kyllä se sitten palkitaan! Pumppailla vaan ahkerasti ja yrittää aina imettää ennen pulloruokintaa niin pysyy maidontuotanto yllä. Pitää vauvaa paljon lähellä ja ihokontaktissa. Tsemppiä kovasti! Itse kyllä yllätyin, miten paljon opettelemista se imetys vaatii sekä äidiltä että vauvalta.

    Ida huusi meillä myös alkuun aina alkuyöstä ja oli kyllä aika tuskaa kun ei mitään rytmejä vielä ollut. Siitä sekin sitten helpotti, ja kuukauden-parin ikäisenä oli jo hyvä päivärytmi. Jaksamista teille, ja muista nukkua usein silloin kun vauvakin nukkuu, se pelasti mun ensimmäiset vauvakuukaudet :)

    VastaaPoista
  2. Oonkin käynyt täällä jo moneen kertaan kurkkimassa, oisitteko ehtineet ja jaksaneet jotain päivittää. Tooooosi kiva lukea kuulumisia! :)

    Yritä olla ottamatta paineita imetyksestä. Imetykseen on saatavilla tukea ja neuvoa, jos olet niitä vailla, (imetystukipuhelin on 041-5285 582, Imetystukilista löytyy osoitteesta
    http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_frontpage&Itemid=140 ja näiden lisäks imetyssivusto tuolta -> http://www.imetys.fi/index.php/tukea-tietoa ), mutta vauva kasvaa toki vallan hienosti korvikkeellakin. :) Toki imetyksen sujumisen vuoksi kannattaa nähdä vaivaa (kannustava esimerkki Suskilla tuossa ylhäällä), mutta omasta jaksamisesta on myös tosi tärkeetä pitää huolta. Elämä ei voi pidemmän päälle olla yhtä lypsyä ja pumppua. :)

    Oijoi. Alku aina (?) hankalaa, mutta kyllä se siitä lähtee lutviutumaan! Löydätte kyllä omat tapanne olla vanhemmat, ihan kuin löydätte ne just teidän perheelle sopivat käytännötkin. Voimia ja iloa arkeen!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun suuresti jokaisesta niistä. Rohkeasti vaan kommentoimaan, sillä jokaisella saa olla oma mielipide. :)

Kommenttisi näkyy heti tarkistuksen jälkeen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Erityislapsiperhe ja yhteiskunnan tarjoama tuki (oppimisen tuesta tulossa oma postaus)

Lähde: Pixabay Aluksi tärkeä huomio:  Tähän postaukseen ei varmastikaan ole kirjattu kaikkia tarjolla olevia palveluja. Toivon, että olen poiminut tärkeimmät ja jos en, minulle saa laittaa kommenttia ja lisään niitä sitten tarvittaessa. Jos löydät postauksesta virheitä, laitatko minulle viestiä ja korjaan ne. Tämä palvelujärjestelmäviidakko on aika sokkeloinen enkä edes välttämättä ole tietoinen kaikista hyödyllisistä palveluista, joita on tarjolla. Me elämme erityisperhearkea emmekä ole olleet tietoisia kaikista yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ollut niistä enemmän tietoinen kuin moni muuu erityislapsiperheen vanhempi. Omien nepsy-valmentajaopintojeni yksi lähipäivä keskittyi täysin palvelujärjestelmään liittyviin asioihin. Osa asioista oli jo aiemmin tuttuja, mutta tuli opittua myös paljon uutta. Samaa asiaa käsiteltiin myös toukokuussa sopeutumisvalmennuksen toisella jaksolla. Siellä meill

Tammikuussa 2023

 Huh huijakkaa! Siitä onkin kulunut jo rutkasti aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt tätä blogiani. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä välissä. Kuopuskin on jo 4,5-vuotias pieni mies ja isommat lapset ovat toka- ja nelosluokkalaiset. Asumme edelleen rivitalossa, mutta kotitalo on vaihtunut viime kesänä. Lopetin juuri ennen joulua pisimmän työsuhteeni, joka kesti 1,5 lukuvuotta. Sen aikana ehti jo kiintyä kouluun, sen oppilaisiin ja henkilökuntaan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Viihdyin siellä hyvin, mutta etenkin koko viime lukuvuosi oli rankka, koska oli niin paljon uutta opeteltavaa asiaa.  Olin yhtäjaksoisesti kesälomia lukuunottamatta (poikkeus kesä 2021 oli palkallinen) töissä elokuusta 2019 joulukuuhun 2022. Se on pitkä pätkä. Työskentelin erkkapuolella alakouluilla sekä Tampereella että sen ympäristökunnissa. Pidin ja pidän kovasti työstäni erkkaopena, mutta pitkähkö työmatka (yli 50 km/suunta) ei nappaisi etenkään pimeinä syksy- ja talviaamuina eikä -iltapäivinä. Olen kuitenki

Kuka minä olen?

 Nyt on blogi kaivettu naftaliinista taas. Tässä postauksessa ajattelin esitellä itseäni hieman tarkemmin. Katsoin äsken @ninnu.hoon Instagram- tarinoita, joissa hän pohti, kuka hän oikeasti on. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja laittoi ajattelemaan. Hän kertoi peilaavansa omia tekemisiään menneisyydestään käsin ja haluaa siirtyä tekemään asioita tulevaisuutta ajatellen.  Olen kotoisin Savosta. Lapsuudenperheeseeni kuuluu äiti, iska ja kaksi pikkusiskoa. Asuimme omakotitalossa taajama-alueella. Elin hyvän ja turvallisen lapsuuden, näin ajattelen. Meillä kotona oli tiukat säännöt ja esimerkiksi kotiintuloajat. Olin kuitenkin tunnollinen lapsi ja noudatin niitä. Vanhempani ovat syntyneet aika pian sodan jälkeen ja se, miten heidät on kasvatettu, on heijastunut myös meidän kasvatukseemme. Kasvatusmetodit olivat sen ajan mukaiset. En ole kuitenkaan kyseenalaistanut sitä, sillä ajattelen, että silloin elettiin sen ajan mallin mukaan. Ei silloin erikseen paljoa puhuttu tunteista tai itses