Tavallaan haikein mielin oon lueskellu opekollegoiden päivityksiä uuden lukuvuoden alusta ja siihen liittyvistä asioista. Viime syksynä aloitin myös itte uuden lukuvuoden jatkaen erkkaopen sijaisuutta. Nyt on kuitenkin eri elämäntilanne ja mä oon kotona. Mulla on ollu jo ennen äitiyslomaa varsin ristiriitaset ajatukset lapsen kanssa kotiin jäämisestä. Viihdyn ja tykkään olla kotona, mutta on ollu myös mukavaa käyä töissä ja nähä muita aikuisia päivittäin ja jutella heidän kanssaan kaikesta mahollisesta maan ja taivaan välillä. Myönnän, että mulle on ollu hankala sopeutua olemaan "vaan kotona". Nyt tienaan paljon vähemmän, kun töissä ollessa, vaikka ei raha ookaan mulle mikään elämän tärkein asia.
Tuntien suunnittelemisen ja pitämisen sijaan me käyään pojan kanssa vaunulenkeillä ja otetaan lunkisti. Eli eletään lapsellisen ihmisen ja aikuisen elämää. Ainakin vielä mä voin nauttia kiireettömistä aamuista, nukutaan niin pitkään kun nukutaan, jos ei oo jotain ennalta suunniteltua menoo jonnekin. Ollaan vaan kotona, pestään pyykkiä, syödään, vaihetaan vaippa jne. Nyt pojasta alkaa olla enemmän seuraa, kun juttua tulee niin kovasti ja äitille pitää myöskin näyttää uusia kiljumistaitoja.
Äitinä olemisestahan mä oon haaveillu jo pikkutytöstä lähtien. Joku kysy multa joku aika sitten, et onko äitiys ollu sitä, millaseks mä kuvittelin sen. Mulla ei ollu senkään asian suhteen ennakko-odotuksia tai mielikuvia, vaan oon päässy sisään äitiyteen tässä pikku hiljaa. Eräs tuttu oli todennu mun äitille, että näinköhän mä viihyn kauan kotona lapsen kanssa, koska oon tottunu käymään töissä. Osittain hän on oikeessa, mutta toisaalta kuitenkaan ei. Mä oon pikku hiljaa tullu sinuiks asian ja tän uuden elämäntilanteen kanssa. Aikaa se kyllä vei. Niin paljon ku olinkin rakastunu tohon pieneen mieheen jo alusta asti, en välttämättä ollu kuitenkaan tajunnu sitä, kuinka kiinni mä oon tossa pienessä ihmisessä 24 tuntia vuorokaudessa. Välillä oon kateellinen miehelle, kun hän saa käydä töissä ja olla päivät pois kotoa ja jutella aikuisten kanssa. Mies taas haluis vaan olla kotona meiän kanssa. Ristiriitasia ajatuksia siis. Toisaalta ja toisaalta.
En aatellu kuitenkaan mökkihöperöityä kokonaan, vaan päätin keksiä meille jotain tekemistä arkipäiviks. Tänään tuli postissa parikin opistoesitettä ja sieltä huomasin vauvamuskarit ja aattelin, et se vois olla meiän juttu. Pitänee siis muistaa ilmottautua ens viikolla, jos vaikka saiskin paikan, ne kun tahtoo olla aika kysyttyjä. Vauvauintiin ei aateltu mennä. Muskari viel kuitenki yhestä päivästä vaan tunnin, joten se ei vielä oikeen riitä tyydyttämään mun aikuisseuran kaipuuta. Kattelin aiemmin kesällä Napapiirin nettisivuja ja niitten tarjontaa, kun alko kotona oleminen kyllästyttää. Sillon toiminta oli vielä kesätauolla, mutta tällä viikolla kerhot ym. tapaamiset on alkanu pyöriä tauon jälkeen. Voi olla, ettei vielä huomenna olla menossa perhekerhoon, mutta jatkossa ehkä. Maanantaina aattelin kuitenkin lähtee tutustumaan vauvakerhoon. Jospa siellä tapais uusia ihmisiäkin. :)
Tottakai nään myös omia kavereitani, joista valtaosa on vielä lapsettomia ja käydään heidän kanssaan kahvilla tai kyläillään puolin ja toisin.
Tällä hetkellä mä oon koulun sijaan kotona töissä ja mun työnantaja ei oo yhtä ymmärtäväinen, kun alakouluikäset oppilaat. Ihana pieni mies, äitin ja isin rakas Murunen. Huonollakin hetkellä piristyy aina, kun saa hampaattoman hymyn ja tietää olevansa jollekin se maailman tärkein ja rakkain äiti. Ihanata.
Rakastan tuota pientä miestä ihan älyttömästi, vaikka hän onkin välillä varsin rasittava tapaus, kuten jokainen meistä joskus.
Kotona oleminen lapsen kanssa tuo kyllä ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia päähän. Ihana seurata pienen kehitystä ja kasvua, mutta silti on jotenki kateellinen toisille, jotka saavat mennä ja tehdä miten huvittaa. Myös aikuisten seura on kyllä välillä ollut todella tärkeää. Ei tarvi joka päivä vaan puhua vauvakieltä. Saa myös muutakin mietittävää. :)
VastaaPoistaSilti kyllä haluan olla meidän kirpun kanssa mahdollisimman pitkään kotona. Niin pitkään ainakin ku rahat riittää. :D
Onhan tilanne jo vähän eri verrattuna siihen, kun poika oli syntyny tai vasta parin kuukauden ikänen. Sillon se oikeestaan vaan oli ja möllötti. Ei siitä ollu oikeen seuraa, tai no tottakai sillon tuli ensihymyt ja muut asiat ekan kerran ja kyllä vanhemmat niistä nauttii. Tottakai. Nyt kun poika on jo vähän isompi, alkaa myös juttua ja tekemistäki sen kanssa olla jo eri tavoin. Voi lukee kirjaa, lauleskella ja leikkiä tai vaikka vaan käyä kastelemassa varpaita veden alla. Sellasta jo kunnon tekemistä. :)
VastaaPoistaEi mekään haluta laittaa pientä päiväkotiin kun aikasintaan ens syksynä, jos on pakko. Jompikumpi meistä vanhemmista on kotona kevään hoitamassa poikaa. Kyllähän sitä haluis jatkaa kotona olemista ja pojan kasvun seuraamista, etenkin niitä kaikkia ensi kertaa tapahtuvia juttuja ja toivottavasti se on myös mahollista. Ainaki siinä tapauksessa, jos ois jo pikkusisarus tulossa. Sen näkee sit. :) Rahakysymyshän se on täälläkin, valitettavasti.