 |
| kuva täältä |
Kaksplussassa 6/2009 on artikkeli, jossa puhutaan niistä asioista, mitkä eivät vastaakaan omia kuvitelmiaan, vaan ovat todellisuudessa jotain ihan muuta. Artikkeli on jaettu viiteen erinimiseen osioon, joihin jokaiseen on joku tunnettu henkilö antanut oman vastauksensa.
Vaikka tää onkin luvattoman pitkä postaus, toivottavasti jaksatte kuitenkin lukee ja kenties kommentoidaki.
Ensimmäisen osion nimi on Kivusta ei puhuta. Tällä tarkoitetaan synnytykseen ja sen jälkeiseen olotilaan liittyviä kipuja.
"Koska vauva on terve ja ihana, niin pitäisi vain olla onnellinen."
Itselläni ei etukäteen ollut ainakaan mitään ruususia ennakkoluuloja syntyvän vauvan suhteen. Tiesin myös sen, ettei vauvan kanssa oleminen ja eläminen oo aina niin kovin helppoo ja vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.
"Etukäteen en osannut ajatella, että söisin synnytyksen jälkeen viikkotolkulla särkylääkkeitä. Minulla oli kivuliaat peräpukamat, tikit olivat hirveän kipeät ja istukasta jäänyttä haavaa särki."
Mulla oli helppo synnytys enkä tarvinnu sen jälkeen ollenkaan kipulääkettä. Peräpukamia ei onneks ollu. Tikkejä oli muutama, mutta ne ei ollu haitaks. Mulla oli ongelmia sit myöhemmin, kun pukkas ne tulehukset riesaks.
"Myös imetys sattui alussa tosi paljon. Olin kuvitellut, että se olisi harmonista, mutta ei vaan vauva nappasi kiinni kuin sika limppuun."
Tästä aiheesta mulla ei oo paljoo sanottavaa, mutta ei se kyllä kivutonta ollu koko sinä aikana, mitä yritin imettää.
"Raskausaikana pelkäsin väsymystä, mutta se ei ole ollut niin vaikeaa."
Jo perhevalmennuksessa valtaosa meistä tulevista vanhemmista pelkäsi väsymystä ja pitkien aamu-unien menetystä kaikkein eniten tulevassa vauva-arjessa. Mä oon ite ollu aina illan virkku ja siis tykänny nukkua aamulla pitkään. Onneks toi herra on antanu suht hyvin meiän nukkua öisin.
Sitoutumista ja luopumista
"Vanhemmuudessa on yllättänyt eniten vastuun ja sitoutumisen määrä. Sitoutuminen ei lopu, kun lapset kasvavat. Sanonta "pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet" on aivan totta. "
Kyllähän sitä on lapsistaan vastuussa 24/7, joten äidin ja isän on oltava valmis ottamaan vastuuta ja sitoutumaan vanhemmuuteen ennen kuin miettivät lasten hankintaa. Mua se ei kyllä yllättäny tai no ehkä vähän. Mä, joka en juurikaan ollu ollu tekemisissä vauvaikästen lasten kanssa, tulisin äidiksi ja pitäisi ottaa miehen kanssa vastuulle pieni rääpäle, joka on aivan avuton ilman meitä. Onhan se elämä tällä hetkellä nukkumista, syömistä ja leikkimistä, mut nyt on sen aika.
"Alussa oman vapauden menettäminen yllätti".
Tää oli ehkä se isoin asia, mitä mietin, kun olin jäämässä äitiyslomalle. Olin kuitenki ollu työelämässä jo yli 10 vuotta. Nyt mä en vois enää liikkua niin vapaasti eikä voitas tehä miehen kanssa mitään ex tempore-matkoja, vaan kaikki pitää suunnitella jo etukäteen. Myöskään ei voi lähtee minnekään viime tingassa, koska ennen lähtöö pitää vaihtaa vaippa ja ruokkia poika. Aina.
Ajankäyttö muuttui
"Vanhemmuudessa on yllättänyt eniten ajankäytön totaalinen muuttuminen ja se, että omaa aikaa on nykyään niin vähän. "
Tää pitää täysin paikkansa. Kuvittelin, että vauva nukkuu pitkiä päikkäreitä ja mä voin sillä aikaa kotihommien lisäks tehä myös mun gradua eteenpäin. Ja kakat. Poika on ollu niin huono nukkumaan päivisin, eikä viihy just ollenkaan yksin, ni ei oo ollu toivookaan. On tavallaan koko ajan kiinni lapsessa. Omaa aikaa on sit vasta iltamyöhään, kun poika on saatu tainnutettua uneen. Myös omat menot pitää suunnitella niin, että mies on silloin vauvan kanssa tai ottaa vauva mukaan.
"Arjen pyörittäminen on joskus myös yllättävän vaikeaa."
Pitää täysin paikkansa. Välillä tulee hetkiä, jollon haluis vaan elää kissan elämää ja olla huolehtimatta mistään. Mut ei voi.
"En osannut myöskään odottaa, kuinka mukavia hetkiä lasten kanssa voi olla."
Olihan mulla kokemusta lapsista, vaikkakin isommista. Tiesin siis, että varsinkin, kun vauva hieman kasvaa, sen kanssa voi tehä monia asioita yhessä. Lukee kirjaa, laulaa ja leikkiä tai vaikka käyä kastelemassa jalkoja suihkun alla.
 |
| täältä |
Iloa ja uupumista
"Moni parisuhde kukoistaa alkuvaiheessaan. Elämänmuutoksen kokonaisvaltaisuus yllättää monet: ennen esikoisen syntymää pariskunta saattoi keskittyä toisiinsa."
Me tiedostettiin jo ennalta, et yhteinen aika vähenee entisestä aika rutkastikin. Vauva varastaa kaiken ajan ja huomion.
"Vauvavuosi ja sen jälkeiset pikkulapsivuodet ovat parisuhteen kannalta koettelevaa, usein väsymyksen leimaamaa aikaa."
Tää nyt on jo itsestään selvää, mutta siihenkin voi varautua ennalta keskustelemalla asiasta ja miettimällä vaihtoehtoja. Meillä herätään yleensä vuoroöin hoitamaan lasta ja myös päivällä ja illalla mies syöttää, vaihtaa vaipat ja viettää aikaa pojan kanssa.
"Parisuhteeseen kohdistuu paljon odotuksia. Pitäisi olla armollinen suhteelle, mutta ei saisi kuitenkaan luovuttaa. Hellyys ja läheisyys ovat tärkeitä asioita."
Myös näitä asioita tulisi miettiä yhdessä miehen kanssa jo odotusaikana. Jo toiseen kohdistetut hymyt, kauniit sanat ja päivittäiset pusut piristävät molempien päivää. Niiden avullakin jaksaa seuraavaan päivään. Aika usein makoillaan koko perheellä sohvalla ja pääsen samalla miehen viereen ja kainaloon, kuten tehtiin jo ennen poikaa. Nyt on vain lapsi tullut mukaan. Eli jo pienet teot ja eleet piristävät parisuhdetta.
 |
| kuva täältä |
Yllätyksiä kerrakseen
"Se, kuinka erilaisia lapsia voi tulla samoista vanhemmista."
Sitä on tullut mietittyä, et onko myös toinen lapsi samanlainen rauhallinen ja "helppo" tapaus, kun meiän poika on.
"Ei se ollutkaan vitsi, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä ja panna heidät odottamaan iloja."
Mun mielestä lapsi ei voi aina halutessaan päästä syliin ja hänet voi jättää välillä hetkeksi "huomiotta" (esimerkiks herää päikkäreiltä, eikä ehdi ihan just hakee lasta.) Lapsi kyllä pääsee syliin, välillä. Ei ole lapsenkaan kannalta hyvä, että joka kerta, kun lapsi alkaa itkeä, hänet otetaan syliin. Miten hän oppii sietämään pettymyksiä, kun on tottunut siihen, että aikuiset tekevät, niin kuin lapsi haluaa. Kyllä meiän poika saa olla päivän aikana paljonsylissä , mutta ei koko ajanJos mulla on sisällä joku homma kesken, haen vauvan heti, kun ehdin. Tämä ei siis tarkoita sitä, että lapsi jätetään yksin moneks minuutiks huutamaan, vain siksi aikaa, että joku aikuinen pääsee hänet hakemaan.
Muoks. Pienen vauvan kohalla noi pettymykset on konkreettisia luultavasti vaan silloin, jos lapsi ei saa vanhemmiltaan ollenkaan vastakaikua omille tarpeilleen. Ja lapsi joutuu siks uudelleen ja uudelleen pettymään, Sellasiakin lapsia on valitettavan paljon.
Ja Heidi, oot oikeessa siinä, että konkreettisimmiks pettymykset tulee vasta vauva-ajan jälkeen, kun lapsen omatahto alkaa tulla esiin ja halu saada kaupasta tai muuten kaikenlaista on kova. Tutuin esimerkkihän tästä on luultavasti kaupan karkki- tai leluhylly. Vaikka lapsi näkee kuinka kaikkia kivoja leluja ja herkullisen näkösiä karkkeja, hän ei voi joka kauppareissulla kuitenkaan saada uutta lelua tai suklaapatukkaa tai karkkiaskia. Ei vaikka rupeis kiljumaan lattialla tai saadessaan raivokohtauksen. Elämä on siinäkin mielessä aika julmaa, ainakin lapsen mielestä. Toisaalta äiti tai isä voi tuoda joltain kauppareissulta tuomisia ja yllättää lapset.
"Vauvalle ei kannata ostaa mitään - ja silti vauvoille ostetaan eniten."
Niinpä.
Joko sun ärtymys meni ohi vai uskallanko mä kommentoida? :D
VastaaPoistaMeidän esikoisen syntymästä on sen verran aikaa, että oon tainnut ehkä jo vähän unohtaa, miten elämä silloin muuttui. Vaikka muuttuuhan se toki joka kerta perheen kasvaessa ja niin lasten kuin aikuistenkin eri kasvuvaiheiden & elämäntapahtumien myötä. :) Mietin just eilen lasten vauvakirjoja katsellessa, että vaikka me vanhemmat persoonina ollaankin suhteellisen samoja kuin esikoisen syntyessä, niin vanhempina ja perheenä ollaan ihan eri kuin silloin - ja juu, kieltämättä toivon, että sitä olis ihmisenäkin hiukan kasvanut vuosien mittaan. ;)
Noista pettymyksistä ajattelen niin, että niiden tuottaminen on tosiaan vanhempien epäkiitollinen tehtävä. :( Minä kuitenkin ajattelen niin, että pettymykset syntyy siitä, että vanhemmat asettaa lapselle rajoja - eli aikaisintaan suunnilleen silloin, kun lapsi alkaa liikkua ja heitellä multia/repiä kirjoja/vetää tavaroita lattialle. En voi kolmen lapsen äitinä väittää, että meilläkään lapsi pääsis joka kerta syliin heti, kun itku alkaa, mutta minusta siinä ei oo kyse pettymyksen tuottamisesta vaan siitä, että vanhemmalla on yksinkertaisesti vain kaksi kättä ja joskus jotain on pakko tehdä ensin. Pointtini siis on, että pieni vauva ei itke alistaakseen vanhempaansa oman tahtonsa alle (tai ehkä ymmärsin tekstisi tässä kohtaa väärin...?), vaan siksi, että jokin tarve on täyttämättä. :) (Uskaltaisin myös väittää, että kyllä ne pompotteluyritykset isommallakin lapsella tavallisesti kohdistuu johonkin muuhun kuin syliin pyrkimiseen.)
Itsellä taisi tulla yllätyksenä ainakin ainakin se, miten vähän toiset vauvat (meidänkin Ida) saattavat alkuun nukkua, ennen kuin rytmi löytyy. Meillä ei todellakaan ollut vauvaa, joka vain nukkuisi :) Samoin se yllätti, miten vauva saattoi tarvita rintamaitoa niin usein, joskus puolenkin tunnin välein.
VastaaPoistaPettymyksistä ajattelen samalla tavalla Heidin kanssa. Pienellä vauvalla ei ole vielä sitä omaa tahtoa, jolla voisi vanhempien tahtoa tahallaan uhmata niin, että hänelle välttämättä tarvitsisi pettymyksiä aiheuttaa. Niiden aika on sitten vähän isompana, kun varsinainen kasvatustyö alkaa. Meillä pieni pääsi aina halutessaan syliin, ja pääsee edelleen :) En ajattele sitä lapsen hemmotteluna, vaan asiana, joka luo lapselle turvallisuutta ja varmuuden siitä, että hänen tarpeisiinsa vastataan. Syliä ei voi mielestäni pienenä koskaan saada liikaa :)
Näin vähän isommalle niitä pettymyksiä valitettavasti joutuu välillä tuottamaan. Ei voida olla leikkikentällä koko päivää tai äidin lautaselta ei voikaan napsia ruokaa omaan suuhunsa. Joskus tulee huuto, mutta sittenkin pääsee syliin rauhoittumaan ja itkemään pahaa oloaan pois :)