Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola kirjoittaa uusimmassa lehdessä 4.9.2012 (36/2012) pääkirjoituksessaan mielestäni osuvasti lasten ja nuorten kasvatuksesta. Lainaankin Laaksolan ajatuksia usean pätkän verran.
Yhteispeliä
"Lasten ja nuorten kasvatus on aikuisten yhteispeliä, jossa päävastuu kuuluu vanhemmille. Se on koko yhteiskunnan arvoasteikossa vajonnut liian kauas kärjestä. Vaikka kasvatuksesta puhutaan, aikaisempaa harvempi haluaa tai uskaltaa olla kasvattaja."
Oikeus olla vanhempi
"Kasvattaminen edellyttää vanhemmuutta ja aikuisuutta. Se on oikeutta olla vanhempi. Siinä ei voi olla sivustakatsojana, osa-aikaisena tai jonkinlaisena mukavana tyyppinä. Se on esimerkkinä olemista ja asettaa aina aikuisen kypsyyskokeeseen, josta kunnialla selviäminen on hankalaa. Kasvatus on perusteltujen ja selitettyjen rajojen asettamista ja luottamista. Se on myös ojentamista, jos havaitsee lapsen tai nuoren tehneen virheen."
Vanhemmuus kadoksissa
"Yhä useammin vanhemmat ovat hukkateillä lastensa kasvatuksessa. Heillä on vaikeuksia ymmärtää, mitä koko kasvatuksella tarkoitetaan. Kun rehtori ojentaa oppilasta tupakanpoltosta, määrää tämän kirjoittamaan tutkielman tupakoinnin vaarallisuudesta ja vaatii tältä lupauksen olla polttamatta, vanhempi tekee rehtorin toimista tutkintapyynnön apulaisoikeuskanslerille eikä ymmärrä kodin ja koulun kasvatusvastuuta ja lapsen parasta... Jos toimenpide on kasvatuksellisesti oikein, oikeudenmukainen ja perusteltu muttei lain mukainen, lakia on muutettava. On kohtuutonta, että koulun ja opettajien olisi oltava kasvattajia, mutta heiltä viedään keinot juridiikalla. "
Kotikasvatus kunniaan
"Kotikasvatus on nostettava arvoonsa samalla, kun yhteistä kasvatusvastuuta aikuisten kesken pitää vahvistaa. Vanhempien on ymmärrettävä, ettei kasvatus onnistu kauko-ohjauksella, etäältä ja siististi. Kasvatusta ei myöskään pidä siirtää yhteiskunnalle eli päiväkodeille ja kouluille. Ne toimivat vain vanhempien tukena, mutta se käy mahdottomaksi, jos niillä ei ole todellista mahdollisuutta puuttua rikkeisiin ja ohjata lasta ja nuorta oikealle tielle. Kysymys ei ole rangaistuksista ja niiden lisäämisestä vaan kasvatuksesta."
"Koulun ja kodin kasvatukseen ja toimintaan tarvitaan uudenlaisia, nykyaikaan sopivia pelisääntöjä. Lisäksi vanhemmat on koulutettava kasvattajiksi. Se on heidän itsensä ja yhteiskunnan velvollisuus."
Joku oli kommentoinut Aamulehden keskustelussa, että Laaksolan kommentti leimaa kaikki vanhemmat, vaikka vain murto-osa vanhemmista on laiminlyönyt syystä tai toisesta oman kasvatustehtävänsä ja siirtänyt sitä enenevässä määrin koululle.
Ainaki toi koulun kasvattaja-asema on valitettavasti totta nykypäivänä. Työskennellessäni useallakin koululla olen törmännyt tapauksiin, joissa oppilas noudattaa vain vanhemman ohjeita: " Jos joku lyö sua, sun on oikeus kostaa". Mitäpä siinä opettaja voi tehdä, jos kotoa tulee selkeät ohjeet. Aika usein vanhemmat ajattelee, et koulu kasvattaa eikä kodin tartte sitä tehä eli vanhemmat vetäytyy omasta kasvatustehtävästään ja heitä ei edes kiinnosta, miten oma lapsi käyttäytyy tai menestyy koulussa.
Laaksola kirjoittaa myös opettajan vaatimattomista oikeuksista ja tätä myös monet oppilaat hyödyntävät heille sopivalla tavalla. He tietävät, että opettajalla ei ole oikeutta esimerkiksi pyytää tyhjentämään heidän taskujaan, mikä on mun mielestä todella outoa. Opettaja voi kyllä "heittää" oppilaan pihalle luokasta, mutta jonkun pitää vahtia käytävässä olijaa koko ajan. Opettaja joutuu siis järjestämään jonkun vahtimaan pihalle heitettyä ja vahtimaan, että oppilas tekee hänelle annetut työt.
Joku opettaja totesikin, että opettajat jää kohta alakynteen, koska oppilaat tietävät jo liian hyvin omat oikeutensa ja opettajan olemattoman valta-aseman ojentaa heitä.
Tällasia hajanaisia ajatuksia näin aamuyöstä.
Mitä mieltä ootte? Onko Laaksola oikeilla linjoilla? Eikö vanhemmilla todellakaan oo enää taitoo kasvattaa omia lapsiaan?
Hyvä kirjoitus ja tuo Laaksolan myös. Varmasti itse tarvitsen apua kunnon kasvattajaksi tuloon myös ja tällaiset kirjoitukset auttavat minua siinä.
VastaaPoistaTuo koulun asema kasvattajana on kyllä surkea nykyään, kun ei tosiaan mitään voi tehdä, niin tokihan siellä lapset hyppivät silmille se on aivan selvä. Ja surullinen tuo tupakanpolttoesimerkki kun vanhemmta tekevät oiekusjutun rehtorin kasvatusjutusta. Yhteinen arvopohja puuttuu, tokihan nuoret ovt sekaisin missä mennään.
Itse ojennan useinkin lähistön lapsia ja nuoria, jos vaikka joku ajaa holtittomasti pyörällä tai joku tosi nuori polttaa tupakkaa olen että heitä nyt jo hemettiin se rööki typerän näköistä. Oman lapsen kohdalla olen nyt jo huomannut vanhemmuuden haasteellisuuden just vaikka rajojen pitämisessä, miten jaksan monian, ehkä kymmeniä kertoja kieltää lasta jostain päivän aikana...
Kyllä jotain on kasvatuksessa pielessä, kun pieniltäkin lapsilta tuntuu puuttuvan kunnioitus auktoriteettejä kohtaan. Ja on totuttu kai siihen, että MINUN pitää saada kaikki heti nyt. Puhumattakaan sitten keskittymisvaikeuksista, kun ei jakseta istua paikallaan, odottaa omaa puheenvuoroa tai tehdä sinnikkäästi tehtäviä.
VastaaPoistaAina ei tietenkään lapsen vaikeudet ole vanhempien syytä, mutta kyllä sillä varmasti on vaikutusta, jos vanhemmat ova esim. pitkiä päiviä töissä eikä ole oikein aikaa ja energiaa antaa lapsille tarpeeksi huomiota ja oikeasti opettaa niitä käytöstapoja. Kyllä sitä opettajanakin helposti huomaa, kuka osaa perus käytöstavat, ja kenellä on vielä vähän opeteltavaa...
Eikä aina "häiriköinnissäkään" ole kyse käytöstapojen puutteesta, vaan tosiaan siitä, että lapset eivät jaksa keskittyä. Jos päivät vietetään telkkarin tai tietokonepelien parissa, niin totutaan helposti nopeatempoiseen tahtiin. Aina voi aloittaa uuden pelin tai vaihtaa kanavaa, jos alkaa pitkästyttää. Koulussa se ei ihan sitten onnistukaan, kun pitäisi malttaa keskittyä yhteen asiaan pitkäjänteisesti.
Ja tosiaan. Kyllähän noiden koululakien avulla pyritään lapsen suojelemiseen, mutta se on nyt kostautunut sillä, että opettajilla ei ole enää keinoja pitää yllä järjestystä. Lain henki on periaatteessa oikea, mutta johtaa välillä naurettaviin käytäntöihin.
Kyllä mullaki meinaa jäähä toi "opettajamoodi"päälle myös siviilissä, valitettavasti. Tekis mieli ojentaa naapurin lapsia ja myöskin tuntemattomia, jos ne törttöilee. Eniten kuitenki ärsyttää vanhemmat, jotka ei puutu lastensa huonoon käytökseen. Niitäki tekis välillä mieli ojentaa ja kertoo ikäviä totuuksia lasten kasvattamisesta. Mutta yleensä oon pitäny suuni kiinni ja mutissu vaan mielessäni.
VastaaPoistaKeskiviikkona käytiin pojan kanssa Koskarissa, jossa liikkuminen on muutenkin ärsyttävän hankalaa sen rempan takia. Vaunuilla ei pääsekään joka kerrokseen ilman hissiä, joten jonotettiin hissiä ja siihen tuli myös porukka teinipoikia. Hissi tuli ja ne yritti etuilla, vaikka me oltiin ootettu pitempään. Sanoin sit niille ihan ystävällisesti, et "me mennään ekaks". Ottivat nähtävästi nokkiinsa, koska eivät tulleet samaan hissiin.
Muuten, noihin lakeihin liittyen on ilmestyny kirjakin, jonka kävin lainaamassa kirjastosta ihan mielenkiinnosta. Voisin palata sen antiin vielä tällä viikolla.
Seuraavaks aattelin kuitenki vihdoinki kirjotella pojan neuvolakuulumisia ja näyttää teille uusia kuvia meiän Murusesta, joka on jo iso poika.
Kasvatus on kyllä mielenkiintoinen ja ajatuksia sekä tunteitakin herättävä aihe! Lähtökohtaisestihan parhaita lastenkasvattajia ovat ihmiset, joilla ei oo omia lapsia, tai joiden omat lapset on pieniä tai temperamentiltaan "helppoja", ja kaikki kyllä tietää, miten naapurin lapsia tulisi kasvattaa. ;)
VastaaPoistaEn usko, että kukaan (tai kovin moni ainakaan) tietoisesti on päättänyt, ettei kasvata lapsiaan. Luulen, että ihmiset on väsyneitä, ja väsyneenä ei vaan jakseta. Ja ehkä väsymyksen tai kiireiden vuoksi, tai mistä syystä kukin, ei jakseta olla läsnä lapsen elämässä. Tässä naapurustossa ollaan just huomattu se, että on mahdottomuus kasvattaa lapsia, jos ei ole itse koskaan paikalla.
Tuo viimeinen kappale tuossa Laaksolan tekstissä on sinänsä mielenkiintoinen, että oon itte just viime viikkoina ihmetellyt, että milloin vanhemmuuteen on alkanut kohdistua jonkinlaisen ammattimaisen kasvattajuuden vaatimus. Olis jännää kuulla, mitä vanhempien kouluttaminen kasvattajaks pitäis sisällään. Meillä on perheessä opettaja ja yhteisöpedagogi (= "nuorisotyöntekijä"), mutta tekeekö se meistä hyviä omien lapsiemme kasvattajia? Varmasti monet vanhemmat tarviis tukea kasvatustyöhönsä, mutta pitäiskö sen tuen olla kouluttamista vai kenties perheen voimavarojen vahvistamista, yhteisöllisyyttä, perhepoliittista päätöksentekoa tai esim. kaikkea näitä yhdessä, en tiedä... Huooh, paljon ajatuksia, mutta ei nyt oikein taas ajatukset järjesty järkevästi.